Kriitikon valinta – vuoden parhaat sarjakuva-albumit 2016

Sarjakuvan asiantuntijat pääsivät taas kertomaan viime vuoden kirjajulkaisusta suosikkinsa.

Voittajiksi nousivat Hanneriina Moisseisen sota-aikaan sijoittuva Kannas (Kreegah Bundolo) sekä ruotsalaisen Liv Strömquistin naisanatomian kulttuurihistoriaa pohdiskeleva Kielletty hedelmä (Sammakko, alkup. Kunskapens frukt).

Arviot 2 16 Kannas web

Hanneriina Moisseinen: Kannas

Bestsellereissä eri nimet

Suomen myydyimpien nimikkeiden TOP-10-listalla komeilevat kotimaisista Karoliina Korhosen Finnish Nightmares ja Suomalaisten painajaisia -teokset sekä Fingerpori-, Pöyrööt- ja Viivi & Wagner -kokoelmat. Näistä Korhosen suomenkielinen teos sai kriitikkojen ääniä, tuttuja strippejä ei tällä kertaa äänestetty.

Käännössarjakuvien myynneissä TOP-20 taas oli kokonaan Aku Ankan taskukirjojen hallussa. Vaikka taskareita ei nyt päässyt kriitikoiden listoille, Disneyn puolelta nostettiin erityisesti erikoisempia Mikki Hiiri -julkaisuja.

Suomen suurin kommunistisarjakuva

kansi-suomensuurinkommunistiJesse Matilainen: Suomen suurin kommunisti. Suuri Kurpitsa

Arvio: Tuomas Tiainen

”Oiva idea, kehnompi toteutus”, kuuluu usein julkilausuttu näkemys, kun keskustellaan kaikkein vasemmaisimman laidan puna-aatteista. Niin, lopultahan häviäjiä ovat he, joilla ei ole valtaa vaikuttaa kohtaloihinsa. Historian mainingit heittelevät ihmistä kuin hylkytavaraa, eikä katkerassa lopussa voi voi luottaa tovereihin tai aina itse aatteeseenkaan. 

Tätä hyvien aikeiden ja raadolliseksi eskaloituvan realismin suhdetta käsittelee Jesse Matilainen, jonka sarjakuvakirja Suomen suurin kommunisti kertoo vuoden 1918 sisällissodan jälkeen Neuvostoliittoon paenneiden punaisten kohtaloista sekä heidän yrityksistään aikaansaada vallankumous taakse jääneessä kotimaassa. Hyvin valittu ja mielenkiintoinen aihe sarjakuvalle näin valtion satavuotisjuhlallisuusvuonna. Kyseessä on kunnianhimoinen ja perusteellisesti pohjustettu mutta harmillisen vetelästi viimeistelty sarjakuva.

Punashakkia

Jesse Matilaisen (s. 1984) rohkeutta ei käy kiistäminen. Vuosikymmenien takaisten tapahtumien lähteet ovat vaillinaisia, ristiriitaisia tai epäluotettavia, ja todellisiin henkilöihin perustuvia hahmoja on iso liuta. Tarinan käänteissä on eittämättä ollut työläs penkominen ja parsiminen. Vapauksia on pitänyt pakostakin ottaa. Silti esipuheen johdannoksi kirjoitettu ”Tämä tarina ei ole totta, mutta se voisi olla” tuntuu melkeinpä vähättelyltä. Pyrkimys autenttisuuteen kyllä välittyy niin itse sarjakuvasta kuin loppuun kootusta tekoprosessia valottavasta selvityksestäkin. 

Pyrkimys autenttisuuteen kyllä välittyy niin itse sarjakuvasta kuin
loppuun kootusta tekoprosessia valottavasta selvityksestäkin. 

Keskeisistä henkilöhahmoista tunnetuin on Terijoen nukkehallituksen johtohahmo Otto Wille Kuusinen. Raivoisasti puna-aatetta puskeva poliitikko lienee juuri otsikon mainitsema Suomen suurin kommunisti. Muita keskeisiä henkilöitä ovat myöhemmin Kansan Uutisissa kannuksensa ansainnut Arvo ”Poika” Tuominen, agitaattori Hanna Malm sekä SDP:n radikaaliin ”siltasaarelaissiipeen” kuulunut Yrjö Sirola

Kahteen neljän luvun kokonaisuuteen jaetun kirjan ensimmäinen osa kuvaa vuosia sisällissodasta Leninin kuolemaan ja toinen osa ajanjaksoa Lapuan liikkeen noususta talvisotaan. Sisällissodan keväästä alkava tarina seuraa, kuinka valkoista terroria Neuvostoliittoon pakenevat punaiset perustavat itänaapurin puolella Suomen Kommunistisen Puolueen.

Vapauden korkea veisu

Tommi Musturi: Suurin piirtein Samuel. Boing Being

kansi - suurin piirtein samuelArvio: Heikki Jokinen

Samuel syntyy kyyneleestä, makaa pian arkussa ja nuorenee nopeasti äitinsä kohtuun. Vaellus voi alkaa.

Tommi Musturin (s. 1975) Samuel on tuttu hahmo jo sarjakuvakirjasta Samuelin matkassa (2009). Piirteetön ja ilmeetön Samuel on jokamies, kuka tahansa. Hänen tunteensa ja ajatuksensa näkyvät toimintana. Kerronta on kirjaimellisesti sanatonta.

Suurin piirtein Samuel kuljettaa Samuelin useisiin eri ympäristöihin, tilanteisiin ja maailmoihin. Mitä tahansa tapahtuukaan, Samuelin ulkoinen tyyneys ja uteliaisuus säilyvät. Hän jatkaa kulkuaan.

Teoksen tapahtumat ovat sirpalemaisia, vailla suoraa narratiivista yhteyttä. Viidakkomainen ympäristö voi vaihtua kylän maitolaituriksi, siittiön kamppailuksi tai tanssiksi oman varjon kanssa. 

Oman tahdon mukaan 

Kokonaisuuden liimana ei olekaan tarina vaan esiin nousevat teemat. Niistä näkyy helposti ainakin kolme: miten toimia vapaan tahtonsa mukaan, vaellus elämän metaforana sekä syntymän ja elämän monimuotoisuuden ihme.

Suurin kaikista kysymyksistä ja toiveista on vapaus, erityisesti vapaus toimia oman tahdon mukaan. Vapauden peruselementti – ja samalla sen manifestaatio – on uteliaisuus. Mitä hyötyä on vapaudesta, ellei sitä käytä mihinkään? Tätä uteliaisuutta Samuelilla on. 

Hauska vapauden teemaan liittyvä yksityiskohta ovat kirjan muutamat niksipirkkamaiset ohjesivut. Musturi kuvaa huolella, kuinka rakentaa iglu tai tehdä kitara peltipurkista. Nämäkin muuntelevat samaa teemaa, eli kuinka maailmassa voi toimia oman tahtonsa mukaan.

Samuel kokee matkallaan kaikki mahdolliset vaikeudet. Hän kohtaa väkivaltaa, katoaa itse tai vaihtoehtoisesti maailma ympäriltä katoaa. Aivan konkreettisesti vapauden rajat ja niiden rikkominen näkyvät niillä parilla sivulla, joilla Samuel lyö ja puree itsensä pois sarjakuvaruutujen rajaamasta tilasta. 

Kohtaus voisi kertoa Tommi Musturista sarjakuvantekijänäkin. Hän on koko uransa pyrkinyt ulos niistä rajoista, joihin sarjakuva on joskus asetettu. Musturi ei juutu lajien rajoihin, hän kurottaa sarjakuvantekijänä uteliaasti moneen suuntaan. Kerronnan tai graafisen asun perinteet eivät ole häntä taiteilijana estäneet.

Musturi tuntuu kiteyttävän vapauden teeman muistuttamalla, että taide on vapautta. Käytä siis sitä, taiteilija! 

suurinpiirtein-samuel-tommi-musturi

Sarjakuvia järviseudulla – The Lakes -sarjakuvafestivaalilla Englannissa

Lakes International Comics Art Festival on nuori, lupaava sarjakuvafestivaali Luoteis-Englannissa.

Teksti: Onni Mustonen 

Tärkeimmäksi puheenaiheeksi vuoden 2016 Lakes International Comics Art -festivaaleilla nousi Marmite-levite. Marmite on brittiläinen erikoisuus: suolainen hiivauute, jota syödään paahtoleivän päällä. Aikaisemmin festivaaliviikolla Unilever-niminen yritys, joka valmistaa Marmitea, ilmoitti, että Brexitin takia monien tuotteiden valmistuskustannukset olivat nousseet ja siksi myös näiden samojen tuotteiden hintaa pitäisi nostaa. Monet brittiläiset ruokakaupat vastasivat poistamalla Unileverin tuotteet valikoimastaan – Marmite yhtenä näistä.

Tätä taustaa vasten – tai siitä huolimatta – Lakesin sarjakuvafestivaalit (eli LICAF) onnistui tuomaan yhteen sarjakuvataiteilijoita, lukijoita ja tutkijoita ympäri maailmaa, aina Australiasta Suomeen. Lokakuussa 2016 neljättä kertaa järjestetyt festivaalit pidettiin Kendalin kaupungissa Luoteis-Englannissa. Kaupunkia ympäröivä kukkulainen luonto on maailmankuulu ja innoittanut niin William Wordsworthiä kuin Beatrix Potteria, jonka Petteri Kaniini kirmaa nimenomaan Kendalin murateissa. Itse Postimies Pate on myös kotoisin aivan Kendalin lähistöltä ja vanhan postitalon seinään on kiinnitetty juhlallinen muistolaatta.

lakes-festival-1

Brewery Arts Centre on LICAFin sydän.

Sankari omassa liemessään

Petteri Tikkanen: Black Peider – Itse. Daada (2016)

Arvio: Tuomas Tiainen

BlackPeiderITSEKansiIisalmelainen Petteri Tikkanen alias Black Peider on nallekarhun näköinen, kokoinen ja kenties tuntuinenkin paradoksi Suomen sarjakuvakentällä. Yhtäällä Tikkanen luo herkkiä ja hallittuja sarjakuvateoksia, kuten Sarjakuva-Finlandian saaneen Eeron (2010) ja sitä seuranneet nuoren miehen kasvua kuvanneet pienieleiset albumit. Toisaalla hän esiintyy virttyneisiin trikoisiin sonnustautuvana vapaapainija Black Peiderina, soittaa hikisiä keikkoja ja on sarjakuvadokumentaation mukaan sekä alati auliiden bändäreiden ahdistama että suvereenisti kaikkivoipa.

Kumpaakin edellämainittua maailmaan mahtuu. Black Peiderin edesottamuksista olemme saaneet lukea albumeista Black Peider (2008) ja Ura (2012). Ensinmainittu on kerrassaan mainio painotuote: ylilyövän tyylikkäisiin kansiin pakattu kooste luonnosmaisia ja herkullisen härskejä sarjakuvia. Ura puolestaan toimi paljoon ehtineen painijan välitilinpäätöksenä paketoimalla yksiin kansiin sarjakuvia, valokuvia, julisteita ja muistoja vuosien varrelta. Rumba-rocklehti on lisäksi julkaissut Black Peiderin strippejä ja reportaaseja vuodesta 2011 lähtien. Niitä nähdään kosolti myös Itse-kirjassa. 

Miesbloggaajan yhteiskuntaoppi

Kasper Strömman: Tallipiällikkö. WSOY (2016)

Arvio: Tuomas Tiainen

kasper-stromma-tallipiallikko-kansiGraafikko, bloggari ja sarjakuvantekijä Kasper Strömman tunnetaan parhaiten ajankohtaisia aiheita kommentoivista, lämpimän kantaaottavista ja veikeän humoristisista blogikirjoituksistaan. Sellaisia toden totta tarvitaan näinä aikoina. Myös Strömmanin graafisille kyvyille on käyttöä. Tasapainoinen etiketti, logo tai vaikkapa painotuotteen ulkoasu – kauneus, ylipäätään – lisää hyvinvointia, vaikkei kaikilla ruokakunnilla olisikaan varaa designerien suunnittelemiin lastenvaatteisiin. 

Itse arvostan eniten Strömmanin tapaa nostaa itsensä mielipidevaikuttajaksi. Moderni henkilöbrändäys kävisi case-esimerkiksi korkeakoulutason markkinoinnin oppikirjoihin. Kasper Strömman -tuotemerkin näkyvyys hyödyttää sekä suunnittelijaa että suunnittelijan asiakaskuntaa, ja me aikaamme (so. sosiaalista mediaa) seuraavat tarinoiden kuluttajat voimme kartuttaa pistetiliämme tekemällä aineistoa tunnetuksi. Jaamme Kasper Strömmanin fiksuja ja hauskoja tekstejä, koska haluamme olla fiksuja ja hauskoja. 

Strömmanin status ei ole syntynyt tyhjästä. Takana on varsin mittava tuotanto, joka koostuu niin kirjoitetusta ja kuvitetusta materiaalista. Kaikki kantavat sisältönsä linjakkaasti suunnitelluissa puitteissa. Maininnan arvoisia julkaisuja on useita.

Tomas De Ritan kanssa tehty The King Nosmo Cookbook (Napa, 2009) on naseva kokoelma ruoka-aiheisia valokuvia ja kääredesignia. Esteban-pienlehtien parhaista paloista koottu kokoelma Kiitos Esteban 2002–2010 (Huuda Huuda, 2010) huvittaa Pahkasian puutteessa riutuvaa kaikkitietävää 2000-lukulaista. Oikoluvun puutteesta kärsivä The Kasper Strömman Design Encyclopaedia (Huuda Huuda, 2012) pyöhii Suomi-designia ja tarjoaa ohjeita klassikoiden rakentamiseen. (Harri Koskisen Block-lampun vastine tehdään jäädyttämällä energiansäästölamppu vedellä täytetyssä thairavintolan muoviastiassa.)

Teidän täytyy astua johtoon

Sari Luhtanen ja Tiina Paju: Maisa ja Kaarina – Viimeinen tikki. Otava (2016)

Arvio: Johanna Rojola

kansi-maisajakaarinaViimeinen tikkiKäsillä on viimeinen Maisa ja Kaarina -kokoelma-albumi. Kolmenkymmenen vuoden ajan hahmot elivät Annassa ja muualla, mutta nyt on aika kirjoittaa muuta, on käsikirjoittaja Sari Luhtanen kertonut.

Hahmot ovat olleet rakastettuja: sarjakuva-albumeja ilmestyi loppujen lopuksi rapiat kymmenkunta ja kirjoja melkein toinen mokoma. Oheistuotteitakin olen kylillä nähnyt. Tasaisen laadukas sarja on saanut melkein kaikki palkinnot, joita tällä alalla voi Suomessa saada.

Feminismi oli tapetilla myös Maisan ja Kaarinan syntyaikaan ja on toiminut yhtenä pontimena sarjan aloitettaessa. Mutta ei taida feminismikään olla enää entisensä? Tarkastellaanpa.

Huumorissa hyvä nyrkkisääntö on, että ei pidä potkia alaspäin. Isolevikkisen naistenlehden sivu on aika näkyvä paikka ja se on sitä valtaa. Jollei muuta niin sananvaltaa, valtaa saada sanoa ja tulla kuulluksi. Huumori on hyvä ase. Mille Maisassa ja Kaarinassa sitten nauretaan?

Sarja on varsin tyypillinen hahmovetoinen strippisarjakuva. Vitseissä toistuu pakostakin sama kaava ihan jo lajityypin ja muodon sanelemista rajoituksista johtuen. Jutut ovat poikkeuksetta dialogivetoisia.

Hahmot on tyypitelty toisistaan selkeästi erilaisiksi – huumorikirjoittamisen peruskikka sekin, mutta toimiva. Huumorin kärki on hahmoissa itsessään, heidän luonteenpiirteissään ja siitä kumpuavassa koheltamisessa, joka toistuu aina samankaltaisena niin kuin arkikin. Se on varmaan lukijakunnastakin tunnistettavaa: naisten huumoria tutkittaessa on havaittu, että naiset useinkin nauravat itselleen ennemmin kuin vaikkapa kertovat vitsejä.

Ääni äänettömille

Hanneriina Moisseinen: Kannas. Kreegah Bundolo (2016)

Arvio: Tuomas Tiainen


Arviot 2 16 Kannas kansi-webJuuri, kun olemme toipuneet Isästä, Kannas ilmestyy. Hanneriina Moisseinen on jälleen kerran tehnyt sekä sisällöltään painavan että kooltaan mittavan sarjakuvan, vain kolmisen vuotta edellisen järkäleen jälkeen.

Taiteilijan katse on nyt jatkosodan aikaisissa evakuoinneissa näkökulman tarkentaessa virallisesta kertomuksesta sivuun. Kannas punoo auki kansakunnan suurta tarinaa vähemmän äänessä olleiden suilla. Pääosassa ovat nuori karjakko ja mieleltään järkkynyt sotilas – sekä agraariyhteiskunnalle elintärkeät lehmät. Sankareita ei ole, selviytyminenkin voi olla onnesta kiinni. 

On vuosi 1944 Karjalan kannaksella. Taistelussa mielenterveytensä menettänyt, silpoutuneiden tovereidensa ruumiiden alta sekavana löydetty Auvo harhailee kalmakasvoisena aaveena. Mielensä murtanut sotamies ei tiedä, onko elossa vai kuollut. Likellä rintamaa tyhjennetyssä kylässä Maria Shemeikka vartoo lehmän poikimista. Vasikoinnin jälkeen olisi lähdettävä kiireesti evakkotaipaleelle lehmiä samalla paimentaen. 

Kanonisoitu näkemys sodasta on maskuliinisen yksipuolinen ja paatoksessaan tympeä. Sodan kokeneen sukupolven hiipuessa ovat nuoremmat alkaneet kiinnostua toisenlaisistakin tulkinnoista. Yksi rajapyykki saavutettiin kolme vuotta sitten, kun Ville Kivimäen toisen maailmansodan aikaista sotilaspsykiatriaa käsitellyt tutkimus Murtuneet mielet voitti Tieto-Finlandian.

Moisseinen on taiteilijana mukana tässä tabuja avaavassa virtauksessa. Mielensä murjoneen, sotakarkurin tielle vailla täyttä ymmärrystä päätyneen Auvon kohtalo koskettaa. Oikeista Auvoista oltiin vaiti.

Kannaksessa on runollisuuden lisäksi dokumentaarista otetta. Moisseinen kävi taustatyönä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa läpi huomattavan määrän kelanauhoja sekä evakkojen käsin kirjoittamia muistelmia. Historia avautui tien päälle lähteneiden kautta niin ihmisten kuin eläintenkin silmin. Yksityiskohdat on kuvattu suurella tarkkuudella, taiteilijan kertoman mukaan jo sotahistorian herättämien intohimojen vuoksi. Ajan tuntu välittyykin väkevästi. Evakuointia kuvaava radioraportti on litteroitu oikeasta lähteestä ja varusteet, vaatteet, sodan luonnolle aiheuttama tuho ja kirjeiden käsialat autenttisen oloisia. 

Narkkaamista, huoraamista ja lähimmäisten kiusaamista: Megg, Mogg & Pöllö

Simon Hanselmann on Tasmaniassa syntynyt mukava nuorimies, jolla on kunniallinen työ ja hyvä terveys. Megg on vihertäväihoinen noita, Mogg-kissa tämän kundifrendi ja Pöllö edellisten narttu. Megg, Mogg & Pöllö on kipeintä sarjakuvaa pitkiin aikoihin. 

Teksti: Tuomas Tiainen 


Hanselmann-megg-mogg-polloSimon Hanselmannia
(s. 1981) revitään nyt joka suuntaan, tänne vitunharmaaseen Pohjois-Ankealaankin. Syy siihen on nelivärinen (osittain mustavalkoinen), strategisilta mitoiltaan 220 x 297 x 42 mm ja painaa reippaan kilon. Kumioravan viime vuoden lopussa julkaisema Megg, Mogg & Pöllö yllätti jokseenkin jokaisen, ei vähiten heitä, jotka joskus olivat uskaltaneet haavehtia suomea solkkaavasta noita Meggistä luettuaan Vice-lehden sivuilta Hanselmannin huuruisia släkkeriepisodeja narkkaamisesta, huoraamisesta ja lähimmäisten kiusaamisesta. Kiitti hei!

Noita Meggistä, tämän kundikaverista kissa Moggista ja näiden kämppiksestä Pöllöstä kertova sarja työllistää uudelle mantereelle kotiutunutta aussipiirtäjää siinä määrin, ettei ajankäyttöä tarvitse suunnitella. Helsingin sarjakuvafestivaaleille syyskuussa saapuva Hanselmann ehti kuitenkin vastaamaan Sarjainfon kysymyksiin kaiken tohinan ohessa ennen kuin minä ehdin sanoa "Sabrina, teininoita". 

Simon haloo, kuuleeko Simon?

TT: Tunnut olevan varsin kiireinen tällä hetkellä. Päiväsi vissiin täyttyvät piirtämisestä ja muusta uraan liittyvästä.

SH: Jeps, olen todellakin aivan perkeleen kiireinen juuri nyt. Tappakaa mut. Polttakaa mut vittu ojassa. Viimeisimmän kirjani julkkarikiertue päättyi hetki sitten, ja seuraavaa kirjaa on jo kolme neljännestä valmiina. Teen duunia joka päivä, ilman vapaapäiviä. Olen addikti. Haluan Meggin ja Moggin olevan paras. 

Ulkopuolisten historiaa Ainur Elmgrenin silmin

Ainur Elmgrenin sarjakuvissa on vanhojen seikkailutarinoiden tuntua.

Teksti: Mia Collan

A01

Kuva: Mia Collan

Ainur Elmgren on ollut mukana monessa projektissa ja julkaissut joukon omakustanteita. Hän tutkii historiaa niin sarjakuvissaan kuin työssään tutkijana Helsingin yliopistolla. Lukioaikoina Suomen historia tuntui tylsältä, mutta nyttemmin hän on tehnyt töitä juuri siihen liittyen.

Tapaamme Elmgrenin kanssa Sarjakuvakeskuksella. Tarjoan kahvia ja teetä, hän valitsee teen. Kysyn, mitä on työn alla.

– Nyt teen sarjakuvaa Kekkosesta. Se on osa yhteisjulkaisua, jossa on enimmäkseen tutkijoiden esseitä. En halua siitä pelkästään kuvitettua esseetä, vaan haluan, että kuvilla on yhtä tärkeä rooli kuin tekstillä.

– Siihen tulee kuitenkin alaviitteet, koska lukijalle pitää antaa mahdollisuus tarkistaa väitteeni.

Noin 18 sivun mittainen työ kertoo Kekkosen ajasta etsivässä keskuspoliisissa 20-luvulla ja siinä käsitellään Kekkosen ristiriitaista suhdetta demokratiaan. Työn alla on myös elämäkertasarjakuva toimittaja ja kirjailija Erkki Valasta (1902–1991).

Mahdollistamisen supersankari – Johanna "Roju" Rojola sarjakuvaneuvokseksi

Uusi sarjakuvaneuvos on aktivisti, opettaja ja verkostoituja.

Teksti: Hannele Richert

Johanna “Roju” Rojola tunnetaan parhaiten sarjakuvataiteilijana, mutta hän on ehtinyt ansioitua alalla hyvin monenlaisissa tehtävissä. Punk-aikakauden myöhäisvuosina sarjakuvapiireihiin päätynyt Rojola toimi jo parikymppisenä Suomen sarjakuvaseuran puheenjohtajana ja tuotti Helsingin sarjakuvafestivaaleja alle kolmekymppisenä. Hän on ohjannut sarjakuvaopintoja monissa eri yhteyksissä sekä käynnistänyt monenlaista aiheeseen liittyvää toimintaa.

Rojun aktiivisuus on synnyttänyt muun muassa Naarassarjojen, Nettinartun ja feministisen sarjakuvatoiminnan. Sarjakuvaseuran sarjakuvaneuvokseksi nimittämä Rojola vastasi vaiherikasta uraansa koskeviin kysymyksiin.

Vaikuttaa siltä, että sosiaalisuudella on kaikessa tekemisessäsi suuri merkitys. Onko yhdessä tekeminen sinulle luontaista vai kenties punkkariaikojen peruja?

– Sosiaalisuus on minulle tärkeää, mutta kouluaikoina ajauduin kiusaamisen ja jatkuvan muuttamisen takia vastakkaiseen suuntaan. Otin sen ajan kyllä myöhemmin takaisin! Rupesin myymään sarjakuvalehtiä festareilla, koska se oli siihen aikaan yleinen tapa. Suuri Kurpitsa käytti sitä metodia, mutta oli se jo vähän hiipumassa silloin kun aloitin.

johanna-roju-rojola-sarjainfo-henry-soderlund

Kuva: Henry Söderlund

Harmaa eminenssi – Mikko Huusko sarjakuvaneuvokseksi tekstaustyöstä

Tuore sarjakuvaneuvos, tekstaaja-suomentaja Mikko Huusko on tehnyt työnsä hyvin kun se on näkymätöntä.

Teksti: Onni Mustonen & Severi Nygård 

Mikko Huuskon (s. 1974) kädenjälki on tuttu useimmille suomalaisille sarjakuvanlukijoille, vaikka vain harva tunnistaa hänen nimensä. Huuskon kynän kärjessä ”inhimillisyyden tuntu kohtaa ammattimaisuuden tarkkuuden”, Suomen sarjakuvaseura perustelee sarjakuvaneuvoksen arvonimeä.

Vuodesta 1999 lähtien Huusko on tekstannut Ilta-Sanomissa julkaistuja käännössarjakuvia, ulkomaisia pilapiirroksia sekä tarvittaessa Kuukauden kotimaisia. Sanomalehtisarjakuvastrippien lisäksi hän on myös tekstannut lukuisia albumeita ja sarjakuvakirjoja. Huusko on tekstannut alusta lähtien yhdysvaltalaisen Dav Pilkeyn Tammen julkaisemia Kapteeni Kalsari -kirjoja, Lise Myhren Nemi-kokoelmakirjoja sekä Pierre Cristin’n käsikirjoittamia ja Jean-Claude Mézières’n piirtämiä Avaruusagentti Valerian -albumeita.

mikko-huusko-sarjakuvaneuvos

Valokuva: Henry Söderlund

Boomfest, Itämeren helmi

Teksti: Maria Karuvuori  Kuvat: Aino Sutinen

Aivan tavallinen kerrostaloblokki Pietarin keskustassa kätkee sisäpihalleen kauniin puutarhan, jonka laidalla sijaitsee idyllinen Anna Ahmatovan museo. Sen ohi kävelee helposti, jos ei tiedä mitä etsiä. Syyskuussa museo täyttyi  sarjakuvaväestä, kun Pietarin oma sarjakuvafestivaali Boomfest järjestettiin neljännen kerran.

Festivaalin kolmipäiväistä päätapahtumaa vietettiin Ahmatovan museossa, mutta sarjakuvaa oli ripoteltu ympäri Pietaria yli kuukauden ajalle. Näyttelypaikkojen etsimistä kaupungin sokkeloista kyrillisin kirjaimin kirjoitettujen kylttien opastuksella voi pitää omana ohjelmanumeronaan. Ei hullumpi miljöö sarjakuvafestivaaleille.

boom05

Ajattele globaalisti – piirrä paikallisesti

Maailman sarjakuvat ry:n Leif Packalén haastattelussa

Teksti: Otto Sinisalo  Kuvat: Maailman sarjakuvat ry

Sarjainfo keskusteli Maailman sarjakuvat ry:n Leif Packalénin kanssa ja antoi miehen itsensä kertoa, kuinka maailmaa pelastetaan sarjakuva ja sarjakuvanopettaja kerrallaan.

Maailman sarjakuvat ry järjestää ympäri maailmaa niin sanotun ruohonjuurisarjakuvan työpajoja. Niissä sarjakuva valjastetaan kehitysyhteistyöviestinnän välineeksi. Järjestön aktiivit kouluttavat paikallisia aktivisteja piirtämään sarjakuvia, joissa käsitellään paikallisille tärkeitä aiheita.

chawata1

Pääasiassa seinille kiinnitettävien julistesarjakuvien tehtävänä on herättää keskustelua paikallisista ongelmista ja ratkaisuista niihin. Työpajoja on järjestetty lukuisissa kehittyvissä maissa: Intiassa, Mosambikissa, Indonesiassa, Tansaniassa, Beninissä ja Libanonissa. Myös ensimmäisen maailman maissa kuten Virossa, Alankomaissa ja Suomessakin on työpaja- ja koulutustoimintaa.

Riehakasta ja vakavaa – Hannele Richert

Armo ja huumori. Koristeellisuus ja neuroottisuus. Niistä on Hannele Richertin sarjakuvat tehty.

Teksti: Vesa Saarinen Valokuvat: Jaakko Seppänen 

Eletään 1990-luvun puoliväliä, kansakuntamme historian kannalta merkittävää aikaa. Maata kuristanut lama on vähitellen päättymässä. Suomi on astumaisillaan Euroopan Unioniin. Ja sarjakuvataiteilija Petri Hiltunen vetää sarjakuvakurssia Keravan kuvataidekoulussa.

Hiltusen kurssilla 12-vuotiaat taiteilijanalut raapustavat sarjakuvaa piripäisen päätöntä vauhtia. Yksi piirtää strippejä. Toinen miekkaa ja magiaa. Kolmas luonnostelee hieman häpeillen Aku Ankkojaan. Heidän joukostaan erottuu 16-vuotias Hannele Richert. Hän kadehtii muiden kurssilaisten vilpitöntä luomisvimmaa, eikä millään saa piirrettyä niin paljon kuin haluaisi.

richert02

Tulevaisuus on Toivoa täynnä –Tommi Musturi

Teksti: Ville Hänninen

Tommi Musturista on tullut suomalaisen taidesarjakuvan primus motor, joka suuntaan kurottava ja kaikkialle ehtivä energianlähde, joka ehtii omien sarjakuviensa lisäksi olla julkaisemassa useita antologioita ja pyörittää paria kustantamoa.

Näyteartikkeli Sarjainfo 2/2009

Slussenin sarjakuvasissit
Ville Hänninen

Tukholma ei ole Pariisin veroinen sarjakuvakaupunki, mutta se tarjoaa sentään jokusen yllätyksen.
Tukholma on sarjakuvaihmiselle helppo kaupunki. Pakollisia kohteita ei ole juuri lainkaan ja ne muutamat melko mielenkiintoisetkin sijaitsevat lyhyen etäisyyden päässä toisistaan.
Tukholman sarjakuvakaupat sijaitsevat vanhassa kaupungissa, Slussenilla ja Södermalmilla. Ensin mielenkiintoisimmat.

Näyteartikkeli Sarjainfo 1/2008

Pertti Jarla ja ja yritysmarkkinoinnin korkeajännitys

Otto Sinisalo

“Joskus 2000-luvulla joku laski, että olen ehkä eniten Jari Sarasvuota kuunnellut henkilö maailmassa”, muistelee Helsingin sanomien Fingerpori-sarjakuvasta tuttu Pertti Jarla. Trainer’s House -konsulttitoimiston kautta vuosikymmen sitten luentovisualisoijana aloittanut Jarla kertoo Sarjainfolle sarjakuvan käytöstä markkinoinnista, työn ja vapaa-ajan yhteensovittamisesta ja skepsismistä.

Näyteartikkeli Sarjainfo 4/2007

Taikapaja uskoo sarjakuvaan ja internettiin

Vesa Kataisto

Pitkään ja hartaasti on jaksettu manailla suomalaisten kustantamoiden lähes olematonta kustannuspolitiikkaa sarjakuvien suhteen. Tilannne on kuitenkin parin viime vuoden aikana parantunut, eikä vähiten siksi että uudet yrittäjät uskaltautuvat syöksymään tulta päin, pelkäämättä mainosvarojen puutetta ja levityskanavien tukkoisuutta. Esimerkiksi kustantamo Taikapaja loihti syksyllä 2007 markkinoille neljä uutta, värillistä ja tukevaa sarjakuvaopusta.

Näyteartikkeli Sarjainfo 3/2007

Autoilevia karhuja pullapellon laidalla - Amanda Vähämäki koukkasi sarjakuvapiirtäjäksi Italian kautta

Ville Hänninen
Suomalainen sarjakuva on muuttunut viime vuosina aika tavalla. Yhä useammat piirtäjät pyrkivät julkaisemaan tarinoitaan ja albumejaan erikielisinä käännöksinä ja saamaan sitä kautta yleisöä. On päässyt käymään jopa niin, että monet sarjakuvat ilmestyvät muualla ennen Suomea. Näin sattui Lewis Trondheimin ja Ville Rannan Celebritizille/Julkimoille - ja Amanda Vähämäen Pullapellolle.

Näyteartikkeli Sarjainfo 2/2007

Milla Paloniemi ja niin &%€*!:n tunteellinen siili!

Otto Sinisalo
Kiroileva siili on väkevin ilmiö suomalaisessa sarjakuvassa vähään aikaan. Sitten Viivi & Wagnerin ei moista mediamyllytystä olla yhden sarjakuvan ympärillä nähty. Nettisarjakuvana aloittanut Kiroileva siili roikkuu sinnikkäästi Mitä Suomi lukee -listan kärjessä, hahmon nettisivuilla on jo yli 20 000 rekisteröitynyttä käyttäjää ja sen piirtäjää, 23- vuotiasta Milla ”Norpatti” Paloniemeä, kiidätetään haastattelusta toiseen. Sarjainfokin onnistui saamaan sekä Millan että kuulun siilin jututettavakseen.

Melkein kaikissa Paloniemen haastatteluissa toistetaan yksi kysymys. Milla Paloniemi, miksi siili kiroilee?
”Voi v***u! Miksi yleensä kiroillaan?” Paloniemi nauraa.

Näyteartikkeli Sarjainfo 4/2006

Maaninen maagi Alan Moore

Alan Moore on syntynyt vuonna 1953 Northamptonissa, Englannissa.
Hän oivalsi jo varhaisteini-ikäisenä, ettei sarjakuvia oltu suunnattu vain lapsille. Koska esimerkiksi MADia tekivät aikuiset, tarinasta löytyi viestejä useammille kohderyhmille.

Näyteartikkeli Sarjainfo 1/2007

Jyrki Nissisen sarjakuvissa kohtaavat punk, surrealismi ja pop-kulttuurin hämärät aallonpohjat.

Proffan kellari -baari Turussa lauantai-aamuna 4. marraskuuta 2006. Necrocomicon-sarjakuvatapahtuma läheisissä Savolaisen osakunnan tiloissa on alkanut kaksi tuntia sitten, mutta reippaimmat sarjakuvaharrastajat ovat aloittaneet festivaalin jo edellisenä iltana Turun ravintoloissa ja jatkavat niitä nyt baarissa. Päivästä on tulossa pitkä.