Ajattele globaalisti – piirrä paikallisesti

Maailman sarjakuvat ry:n Leif Packalén haastattelussa

Teksti: Otto Sinisalo  Kuvat: Maailman sarjakuvat ry

Sarjainfo keskusteli Maailman sarjakuvat ry:n Leif Packalénin kanssa ja antoi miehen itsensä kertoa, kuinka maailmaa pelastetaan sarjakuva ja sarjakuvanopettaja kerrallaan.

Maailman sarjakuvat ry järjestää ympäri maailmaa niin sanotun ruohonjuurisarjakuvan työpajoja. Niissä sarjakuva valjastetaan kehitysyhteistyöviestinnän välineeksi. Järjestön aktiivit kouluttavat paikallisia aktivisteja piirtämään sarjakuvia, joissa käsitellään paikallisille tärkeitä aiheita.

chawata1

Pääasiassa seinille kiinnitettävien julistesarjakuvien tehtävänä on herättää keskustelua paikallisista ongelmista ja ratkaisuista niihin. Työpajoja on järjestetty lukuisissa kehittyvissä maissa: Intiassa, Mosambikissa, Indonesiassa, Tansaniassa, Beninissä ja Libanonissa. Myös ensimmäisen maailman maissa kuten Virossa, Alankomaissa ja Suomessakin on työpaja- ja koulutustoimintaa.

Leif Packalén on yksi virallisesti vuonna 1997 perustetun järjestön perustajajäsenistä Tarmo Koiviston, Jukka Murtosaaren ja Birgit Packalénin ohella. Packalénin omat juuret ovat järjestötoiminassa ja kehityshankkeissa. Sarjakuva tuli mukaan vasta myöhemmin.

– Oma taustani on kehitysyhteistyössä. 1960-luvun puolessa välissä kehitysyhteistyö ja pyrkimys perustavaa laatua olevaan maailman järjestelmän ymmärtämiseen tuli yleiseen keskusteluun. Silloin näki monesta asiasta että tämä ei voi olla oikein, ja sitä asettautui jotenkin sen häviävän puoliskon puolelle, Packalén kertoo.

– 1990-luvun alussa olin kirjeenvaihdossa tansanialaisen lypsykarjaneuvonantajan kanssa, jonka tehtävä oli konsultoida kasvattajia lukemiensa tutkimusten perusteella. Hän ei kuitenkaan pystynyt kirjoittamaan tieteellisiä julkaisuja sellaiseen muotoon, että ne olisivat olleet käyttökelpoisia paikallisille kasvattajille. Tekstien tieteellisyys ja kielimuuri olivat suurimpia ongelmia, Packalén muistelee.

Havaintonsa myötä Packalen ryhtyi etsimään oppaita siitä, miten tieteellistä tietoa popularisoidaan.

– Kirjassa nimeltä People's Workbook oli ohjeistettu sarjakuvana, miten vaja rakennetaan. Ajattelin, että siinähän oli jujua – että sarjakuvaa voisi käyttää monipuolisesti kehitysviestinnässä ja kehitysyhteistyössä yleensä. 

Packalénin ensimmäinen ajatus oli perustaa Suomessa jonkinlainen valistussarjakuvatyöryhmä. Se idea hylättiin nopeasti, sillä aiempien kehitysyhteistyöhankkeiden perusteella oli havaittavissa, että ulkomailta johdettuja hankkeita paremmin toimivat paikalliset ajatukset ja hankkeet.

urithi

Samoihin aikoihin Packalén ryhtyi tutkimaan sarjakuvaa mediana. Hän ei juurikaan tuntenut alaa, joten hän kirjautui teinien kanssa Oriveden opiston sarjakuvakursseille, jota vetivät tuolloin Jukka Murtosaari ja Veikko ”Joonas” Savolainen. Siellä Packalén oppi perusasiat sarjakuvista.

– Ensimmäinen kansainvälinen työpaja järjestettiin yhteistyössä Suomi-Tansania -seuran kanssa. Seuran eri kontaktien kautta koottiin tansanialaisia piirtäjiä, jotka osasivat kuvittaa, mutta joilla ei ollut varsinaista kokemusta sarjakuvista. Ajatus oli opettaa paikalliset piirtämään sarjakuvaa ja usuttaa heidät yhteistyöhön kansalaisjärjestöjen kanssa, Packalén muistelee 

Mukaan ensimmäiseen hankkeeseen tulivat Tarmo Koivisto sekä ghanalainen sarjakuvapiirtäjä Frank Odoi, joilla oli ammattilaisen ote sarjakuvaan. Työpajassa syntyi kehitysviestintäsarjakuvaa paikallisille tärkeistä aiheista, mutta myös muutakin sarjakuvaa, maistreamia ja huumorijuttuja. Kursseille käyneet piirtäjät alkoivat pian myös itsekin julkaista omia sarjakuviaan.

– Työpaja pyöri ja ajateltiin, että tämähän on hyvä juttu. Vuonna 1997 päätettiin perustaa oma järjestö, Maailman sarjakuvat ry, joka tekisi vain tätä työtä, muuallakin kuin Tansaniassa. Aiempien kehitysyhteistyökontaktieni kautta tunsin intialaisen järjestön, joka olisi halunnut järjestää samanlaista toimintaa, mutta meillä oli kädet täynnä Afrikassa.

Neljän ruudun työpajoja

Maailman sarjakuvat ry perustettiin vuonna 1997. Samana vuonna järjestettiin järjestön nimissä ensimmäinen työpaja Intian Karasanoorissa.

– Anoimme Suomen sarjakuvaseura ry:n kanssa Ulkoministeriöltä varoja hankkeeseen. Intian työpajaan ei kuitenkaan tullut opiskelemaan yhtään ammattipiirtäjää. Ajateltiin, että mitähän tästä tulee – Tansaniassa oli kuitenkin ollut hyvinkin ammattimainen ote tekemiseen, Packalén muistelee.

Kävi kuitenkin ilmi, että intialaisten aktivistien tarinat olivat laadukkaita – jopa ammattilaisia parempia.

– He olivat itse mukana kansalaisjärjestöissä ja ruohonjuuritason liikehdinnässä. Heidän tarinansa olivat parempia, koska he olivat itse mukana toiminnassa. Ja tämä siitä huolimatta, että he eivät osanneet mainstream-tyyppistä piirtämistä. Silloin ymmärsimme, että meidän piti suunnata koulutus piirtäjien sijaan aktivisteille, Packalén kertoo.

Kesti muutamia vuosia, että formaatit muotoituivat lopullisesti. Maailman sarjakuvien toiminnassa on huomattu, että tehokkain – tai tässä tapauksessa tarkoituksenmukaisin – muoto sarjakuvalle on kahdesta A4-arkista muodostuva sarjakuvajuliste, jossa on 4 ruutua. Se toimii siksi, että niitä voi valmistaa köyhilläkin alueilla, kunhan siellä on jotain liiketoimintaa, kopiokoneita ja sähköä.

– Neliruutuinen formaatti syntyi hiomalla. Kun Jussi ”Juba” Tuomola oli vetämässä Intiassa pajaa, oppilas kysyi, montako ruutua sarjakuvassa on. Aiemmin oli sanottu, että voitte tehdä miten haluatte, mutta Juba sanoi ruutuja olevan 6. Se upposi heti! Kun ihmiset yrittävät tehdä sarjakuvaa ilman aiempää käsitystä siitä, kaikki ohjaus joka tekee formaatin ymmärtämisen helpommaksi tekee koko prosessin helpommaksi. Kuusi ruutua oli kuitenkin vähän liian pitkä, mutta neliruutuinen seinäsarjakuva on helppo tulostaa ja siitä voi tehdä myös lehden, Packalén kertoo.

Pajoissa tarinan jälkeen suunnitellaan käsikirjoitus ja opetellaan tiivistämään tarina neljään ruutuun. Sitten tehdään piirustusharjoituksia ja ruvetaan piirtämään. Kukaan ei välttämättä osaa piirtää, mutta pajoissa aloitetaan yksinkertaisista ihmisten naamoista. Piirtäminen on aluksi vähän kuin leikkiä, mutta tekemällä oppii.

– Piirtämisen kanssa kyllä puurretaan. Ja kunhan asian kanssa puurtaa pitkään, siitä tulee jotain. Jos piirrät päivän ja parantelet, siitä tulee lopulta melko kelpo juttu. Pari päivää ja juttu on valmis. Monille se on tärkeä ja iso saavutus – ”mä pystyn tekemään ton!” -tunne. Sen näkeminen on aina yhtä riemastuttavaa, Packalén sanoo. 

Myös sarjakuvan kopiointi on usein riemukasta. Packalénin mielestä sarjakuva ei edes synny piirustuspöydällä vaan vasta kopiokoneessa: halpa monistettavuus on tässä tapauksessa sarjakuvan kantava juttu.

– Sarjakuvan kopioinnin avulla järjestöt, joilla ei ole muuten rahaa eikä medianäkyvyyttä, voivat saada sanomansa liikkeelle, Packalén kertoo.

Suhtautuminen sarjakuviin amatööritekijöiden kopiotavarana jakaa ihmisiä.

– Monet ammattimaisesti toimivat ihmiset vierastavat ei-ammattimaisten piirrosten käyttöä. Mutta paikalliset lukijat voivat ajatella toisin. He tietävät, että sarjakuvien takana on paikallinen järjestö, jonka he tuntevat. Kuvat nähtyään he ymmärtävät, että paikallisjärjestöllä on sanottavaa, Packalén perustelee. 

– Ihmiset, jotka eivät ole aiemmin lukeneet sarjakuvaa, oppivat nopeasti lukemaan sitä. Myös paikalliskieli on valtti. On joitain harvinaisia kieliä, joille ei ole standardoituja tapoja kirjoittaa. Niiden käyttäminen sarjakuvassa antaa tarinoille ihan oman arvonsa. 

Globaaleja arvoja, paikallista näkökulmaa

Maailman sarjakuvat ry korostaa toiminassaan ihmisoikeuksia, ympäristönsuojelua ja muita globaaleja teemoja, mutta aiheita lähestytään aina paikallisten ehdoilla.

– Paikallisuus on ruohonjuurisarjakuvan voima. Ihmisoikeudet, vaikuttaminen, paikallistason demokratia – ne ovat yleisölle paljon tärkeämpiä asioita kuin teemat, joita yritetään viedä vaikkapa maan keskushallinnosta periferiaan. Paikallinen keskustelu nähdään ihmisten omana asiana, siinä missä muualta, ”ylempää”, tuodut viestit tuntuvat siltä, että ne tuodaan väkisin, Packalén kertoo.

– Globaalisti ajatteleminen on meidän länsimaalaisten etuoikeutemme, mutta syrjässä elevillä ihmisillä ei välttämättä ole globaalia näkemystä. Arkitodellisuus on aina läsnä. Ja siitä syntyvät ne ideat, joita kansalaisjärjestöt tuovat meille.

Packalénin mukaan edullisuuden lisäksi sarjakuvan etuna on se, että se taipuu moneen. Työpajoissa on käsitelty loputon määrä aiheita.

– Työpajoissa on tärkeää, että yhteistyöpartnerit ovat hyviä, sillä ruohonjuurisarjakuvaa voi käyttää myös väärin. Tästä esimerkkinä uskonnollisten ja etnisten ääriliikkeiden kanssa Maailman sarjakuvat ry ei tee yhteistyötä, Packalén muistuttaa.

Toiminta on avointa, sillä Maailman sarjakuvat laittaa kaikki toimintatapansa verkkoon monella eri kielellä. Kuka tahansa, jolla on intoa ja näkemystä, voi ryhtyä niitä käyttämään.

– Jotkut ovatkin vain alkaneet pyörittämään työpajoja materiaaliin tutustuttuaan, Packalén kertoo.

– Meidän filosofiamme on paikallinen sanominen. Teemme ”matalan tason” sarjakuvaa. Moni ajattelee, ettei voi tehdä sarjakuvaa, kun ei osaa piirtää. Harva ymmärtää, että tarina on tärkein. Moni juttu jää tekemättä, koska ajatellaan, että sarjakuvan tekeminen vaatii jotain ihmeellistä. En toki ole piirustustaitoa vastaan, mutta kaikki, joilla on polttava tarve sanoa jotain, voivat oppia välineet siihen, että saavat sanottavansa luettavaan muotoon, Packalén kertoo.

Packalénin mielestä länsimaissa sarjakuva on usein oman taiteellisen tekemisen väline. Kehitysmaissa tekeminen on sen sijaan kollektiivista: eräässä työpajassa Tansaniassa harjoiteltiin piirtämistä ja yhteen kuvaan kehotettiin piirtämään polkupyörä. Kaikissa kuvissa pyörä oli samannäköinen, sillä ne oli kaikkien sarjakuviin piirtänyt yksi ja sama tyyppi.

– Eikä siinä ollut kenenkään mielestä mitään outoa, Packalén hymyilee.

 – Intiassa metodimme hioutuivat pitkälti Sharad Sharman kanssa työskennellessä. Hänen kanssaan kehitettiin se tapa, miten sarjakuvaa opetetaan kansalaisjärjestöaktiiveille, mitä painotetaan ja missä ei koskaan jousteta: käsikirjoitus tehdään aina! Tarinoista lisäksi keskustellaan ennen kuin aletaan piirtämään, Packalén kuvailee. 

Eikä työ pääty sarjakuvan julkaisuun.

– Jos on aikaa, kerätään myös palautetta alueen ihmisiltä. Sitä kautta selviää, miten sarjakuvia luetaan ja mitkä asiat ovat menneet perille. Samalla saadaan näkemystä siitä, miten työpajan aiheeseen suhtaudutaan, esimerkiksi miten vaikkapa tyttöjen oikeus koulutukseen mielletään näissä yhteisöissä, Packalén kertoo.

tas1

13 päivän opettajakorkeakoulu

Nykyään Maailman sarjakuvat ry keskittyy sarjakuvaopettajien kouluttamiseen. Järjestön menetelmät, mukaan lukien luentomateriaalit ja konseptia purkava Grassroots comics - a development communication tool -kirja ,ovat kaikki ladattavissa ilmaiseksi netistä. Monet järjestön kouluttamat opettajat ja järjestöt ovat pitäneet omia työpajojaan ilman Maailman sarjakuvat ry:n suoraa ohjausta.

– Intiassa ja muuallakin ollaan viimeiset 5 vuotta keskitytty siihen, että koulutetaan kouluttajia. Jahka ensimmäinen työpaja on pidetty, tehdään oppilaista itsestään kouluttajia. Ensin pidetään kolmipäiväinen sarjispaja, sitten pari päivää käsitellään sitä, miten hommaa ohjataan ja sen jälkeen 3 – 4 päivän testipajassa oppilaat soveltavat opittua. Tämä on käyttökelpoinen paketti jo lyhyytensä puolesta, Packalén esittelee.

Opetuspaketin ansiosta kymmenessä päivässä oppilaista tehdään sarjakuvaopettajia. Sen jälkeen he pystyvät omillaan jatkamaan toimintaa. Esimerkiksi Mosambikissa pidettiin sarjakuvakoulutus vuonna 2005. Jo kolmen vuoden päästä opiskelijat olivat alkaneet kouluttaa uusia opettajia ja rakentamaan verkostoja kansalaisjärjestöjen ja korkeakoulujen kanssa. Tuona aikana oli pidetty 400 työpajaa ja kouluttajia oli tullut 60 lisää.

– Metodin leviäminen tapahtuu orgaanisesti, kun ihmiset opettavat toisilleen. Meillä ei ole sellaista perinnettä että opetetaan muille, mutta esimerkiksi Afrikassa kuuluu hyviin tapoihin että opetetaan naapurille mitä osataan, Packalén kertoo.

Alkuvuosistaan Maailman sarjakuvien toiminta on kehittynyt pisteeseen, jossa yhteistyötä eri järjestöjen kanssa tehdään paljon.

– Ruohonjuurisarjakuvaa on tehty monessa eri paikassa ja nyt samantyyppisiä kokemuksia alkaa olemaan ympäri maailmaa. Nyt, kun mennään projektiin, pitää olla järjestö, jolla on kapasiteettia viedä työtapaa eteenpäin. Kestää aikansa että uusi menetelmä tajutaan ja että sarjakuvia alkaa tulemaan seinille. Kaupunkilaisilla, jotka ovat nähneet sarjakuvia lehdestä, on niihin eri suhtautuminen. Mutta tietyissä paikoissa sarjakuvajuliste on eka sarjakuva, jonka ihminen näkee. Suhtautuminen on tuolloin paljon ennakkoluulottomampaa, Packalén kertoo.

Metodi on toiminut hyvin kehitysmaissa. Packalénin mukaan se toimii Suomessakin ja muissa kehittyneemmissä maissa.

– Meillä on ollut maahanmuuttajien kanssa muutamia projekteja, Suomessa ja myös Ruotsissa. Sharad Sharma on ollut Manchesterissa vetämässä Community Pride Initiative -hanketta, jossa etsitään omasta ympäristöstä positiivisia asioita, Packalén esittelee.

Suomessa ruohonjuurisarjakuvia on tehty kouluissa muun muassa globalisaatiokeskustelusta ja ilmastonmuutoksesta. Esimerkiksi nuorisohankkeessa koulutetut kouluvierailijat ovat tehneet oppilaitoksiin kolmituntisia sarjakuvainterventioita, joissa käydään läpi sarjakuvan perusjutut, keskustellaan ja piirretään seinäsarjakuvaa.

Tärkeitä teemoja

Maailman sarjakuvat ry:n keskeiset arvot ovat ihmisoikeudet laajemmin katsottuna, erityisesti naisten oikeudet ja lasten oikeudet. Lisäksi ympäristöasiat ovat tärkeitä.

– Vaikka yleisellä tasolla teemat ovat laajoja, projekteja on ollut hyvin erilaisia. On kampanjoitu tyttölapsien koulutuksen puolesta, lapsiavioliittoja vastaan, kouluissa tapahtuvaa oppilaiden pahoinpitelyä vastaan tai kampanjoitu sen puolesta, että kouluihin rakennettaisiin vessoja, Packalén kertoo.

– Monissa projekteissa oppilaat ja sarjakuvien tekijät ovat olleet lapsia. Kehitystyössä usein ajatellaan, että viisaammat kertovat vähemmän viisaille, miten elämää parannetaan. Se ei aina toimi niin, mutta jos ihmiset kokoontuvat ja keskustelevat siitä, miten asioita voi parantaa, syntyy uusia näkemyksiä.

Pakistanin Kashmirissa on Maailman sarjakuvien projektien kautta saatu mukaan vaikkapa musliminaisia, joiden mahdollisuudet yhteiskunnalliseen keskusteluun on ollut aiemmin pyöreä nolla. Sarjakuvien avulle hekin ovat päässeet ääneen.

– Kehitysyhteistyöprojekteissa asetetaan tavoitteita ja vaatimuksia. Ajatellaan, että hanke pitää viedä johonkin upeaan loppuun. Mutta jo se, että paikallinen saa asiansa sanottua on tärkeä askel, Packalén kertoo.

Suurin osa Maailman sarjakuvat ry:n rahoituksesta tulee Ulkoministeriöltä. Alkuvaikeuksien jälkeen rahoitus on vakiintunut.

– Meilläkin kesti monta vuotta tajuta ruohonjuurisarjakuvan voima. Ensimmäinen hankkeen esittäminen Ulkoministeriölle oli vaikeaa – sarjakuvaprojektia ei oikein ymmärretty. Sitä oli vaikeaa selittää silloin, kun ei ollut vielä näyttöä. Pitkän lobbaamisen jälkeen kuitenkin ministeriössä alettiin ymmärtämään, että tässä voisi olla jotain. Varsinkin kun aiheesta oli julkaistu kirja, asian vieminen eteenpäin kehitysyhteistyöpiireissä oli paljon helpompaa, Packalén muistelee.

Packalén muistuttaa, että sarjakuvat eivät ole ainoa tiedon ja avun välittämisen keino. 90 prosenttia ajasta ne ovat osa jotain muuta toimintaa.

– Ei kannata laittaa sarjakuvaa seinälle, jos ei ole järjestöä joka vastaa varsinaisesta toiminnasta. Eli ei kannata kehottaa käymään HIV-testeissä, jos lääkäriasemia ei ole. Viestin takana pitää olla ihmisiä, Packalén perustelee. 

– Sarjakuva ei yksin riitä yhteiskunnan muuttamiseen, mutta se on tärkeä lisä toimintaan. Jos järjestö tekee jotain tällaista näkyvää, se nostattaa paikallistasolla moraalia: me tehdään jotain, meidän juttuja tulee seinille, me ollaan tässä mukana

– Paikalliset yrittävät muttaa asioita. Me olemme ulkopuolisia siinä prosessissa, mutta opetamme  metodit joita järjestöt voivat käyttää – kunhan olemme vakuuttuneita että ne ovat hyvällä asialla, Packalén muistuttaa.

Packalénin mukaan ainoastaan keskustelun kautta asiat voivat muuttua. Suomessa julkinen keskustelu käydään TV:ssa tai lehdissä, ja niiden kautta ihmisille muodostuu mielipiteitä. Mutta seinäsarjakuvaa katsoessa tilanne on toinen – se johtaa keskusteluun. Yksi voi sanoa, että ”tämä on hyvä juttu” ja toinen puolestaan, että ”eipäs olekaan”.

Keskustelua on luvassa jatkossakin, sillä yhdistys on myötätuulessa.

– Suomalaiset yleensä suhtatuvat postitiivisesti kehitysyhteistyöhön eikä ole näkyvissä suuria muutoksia asenteissa sitä kohtaan, Packalén kertoo.

Yksi asia häntä kuitenkin huolettaa.

 – 20 prosenttia rahoituksesta pitää hankkia ministeriön ulkopuolelta, ja yrityssponsoreita meillä on vähän. Jos vertaa kantaaottavaa yhteiskunnallista sarjakuvaa vaikka oopperaan tai urheiluun, niin ooppera on yritykselle turvallisempi rahoituskohde. Tämä siksi, että jos joku firma tukee ihmisoikeusaktivisteja Intiassa, niin voi käydä niin, että intialaiset yhteistyökumppanit eivät suhtaudu yritykseen avusta huolimatta suopeasti. Oopperasta sentään tiedetään, miten se loppuu. 

Packalén etsii jatkuvasti uusia keinoja laajentaa Maailman sarjakuvat ry:n toimenkuvaa. Seuraavana ovat vuorossa kielet. 

– Minua kiinnostavat marginalisoituvat kielet: kuinka sarjakuvaa voisi käyttää niitä elvyttävänä metodina. Aihe kiinnostaa, mutta en ole päässyt vielä kieliaktivistien kanssa tekemisiin. Mutta sarjakuva voisi toimia kielten elvyttämisessä hyvin: kynnys sarjakuvan tekemiseen on matala. Runo tai kirja toimii suppeammalle joukolle kuin sarjakuva, Packalén tuumii.

– Intian yhteistyö alkaa olla loppumassa. Nyt tuemme suoraan World Comics Indiaa – he alkavat olla omillaan. Meillä sen sijaan on vireillä omia hankkeita Afrikkaan ja Suomeenkin. Esimerkiksi sosiaalisissa oppilaitoksissa voisi olla tarve sarjakuvaohjaajille. Meillä on käsi täynnä maailmaa! 

tas2

 

Maailman sarjakuvista sanottua

Sarjainfo pyysi Maailman sarjakuvien työpajoissa opettaneita ja järjestön metodeita kehitysyhteistyössä käyttäneitä kertomaan kokemuksistaan ruohonjuurisarjakuvahankkeiden parissa. 

”Olen ollut vetämässä yhden Maailman sarjakuvien työpajan Leif Packalénin ja Sharad Sharman kanssa Intiassa viime lokakuussa, ja hienoin muisto sieltä on supermotivoituneet oppilaat. Töitä paiskittiin aamusta iltaan, ja kurssilaiset olivat innostuneita ja vastuuntuntoisia.

Myöhemmin Intian työpajan jälkeen olen Suomessa muita työpajoja esimerkiksi kouluissa vetäessäni huomannut, että Maailman sarjakuvien sarjakuvan opetusmenetelmää voi hyödyntää myös muiden kohderyhmien kanssa. Kurssirunkoon kuuluu hyviä harjoituksia ja sarjakuvan teoriaa, ja tunnen kehittyneeni itsekin opettajana Intian reissun ansiosta.”

Kaisa Leka, sarjakuvataiteilija

 

”Ihmeellisintä on ollut huomata sarjakuvan mahdollisuudet viestinnässä: kuinka helpoksi oppiminen on tehty ja kuinka matalalla teknologialla ja helposti julisteita voi tuottaa ja levittää. On ollut myös hauska huomata, millaisia sovelluksia käyttäjät itse luovat metodiin: julisteita voi tehdä kopioimisen sijasta silkkipainolla tai ne voi laminoida kestämään paremmin säätä.”

– Johanna Rojola, sarjakuvataiteilija

 

”Kas, Intiahan on räjäyttänyt minunkin tajuntaani monella ihastuttavalla ja vähemmän ihastuttavalla tavalla. Yksi kaltaistani idealistia ihastuttavista tavoista oli se, kun Maailman sarjakuvien kouluttajana näin, että sarjakuvalla voi hiukan parantaa maailmaa. Parantuminen voi alkaa niinkin yksinkertaisella toiminnolla kuin puhumalla asiasta, josta on vaiettu.”

- Katja Tukiainen, sarjakuvataiteilija

 

”Parhaita hetkiä vetämissäni ruohonjuurisarjakuvatyöpajoissa ovat olleet ne, kun joku ryhmä todella ottaa median omakseen. Vammaisryhmille vetämissäni työpajoissa Mwanzassa näin kävi erityisesti kuurojen, sekä lukutaidottomien naisten kohdalla. Kuuroilla on vakavia ongelmia kommunikaatiossa kuulevien kanssa, joten sarjakuvasta tuli heille mainio keino täydentää viestintäänsä. Lukutaidottomat naiset taas kokivat että sarjakuva oli heille helppo keino ilmaista itseään, ja heidän sarjakuvansa olivatkin vahvoja kannanottoja koulutuksen tärkeydestä. Tansaniassa on siis edelleen paljon etenkin tyttölapsia jotka eivät käy koulua. Mahtavaa on myös se, kun osallistujat näkevät työnsä valmiina, usein he eivät aloittaessa luota piirustuskykyihinsä, mutta lopputulokset ovat todella hienoja!”

- Sanna Hukkanen, kuvataiteilija

 

”Ehkä parasta työpajamatkoilla on ollut nähdä oivalluslamppujen syttyvän läsnäolijoiden päiden päällä, myös omani, ja siihen liittyvää innostusta. Tätä olen kokenut sekä Afrikassa että Intiassa. Itse ällistyin sitä, miten sosiaalinen väline sarjakuva voi olla. Kultturieroja, ja myös yhtäläisyyksiä, oli todella valaisevaa ja hauskaa vertailla kuvien kautta.

Sykähdyttävin muisto liittyy kuitenkin elämäni ensimmäiseen käyntiin afikkalaisella savannilla Mikumin kansallispuistossa Tansaniassa. Koin omituisen, lähes pakahduttavan onnen tunteen. Ihan kuin olisin tullut kotiin. ”

Tarmo Koivisto, sarjakuvataitelija ja yksi Maailman sarjakuvat ry:n perustajajäsenistä

Näyteartikkeli Sarjainfo-lehdestä 2/2010