Kirjallinen kysymys sarjakuva-alan tukemisesta

Kirjoittanut Outi Alanko-Kahiluoto.

Tänä vuonna vietetään suomalaisen sarjakuvan 100-vuotisjuhlavuotta. Satavuotisjuhliensa kynnyksellä suomalainen sarjakuva elää ja kehittyy taiteellisesti monimuotoisempana kuin koskaan historiansa aikana.

Sarjakuva on kärsinyt perinteisestä väärinkäsityksestä, että se mediana olisi suunnattu vain lapsille. Sarjakuvan kohderyhmä ja sen lukijakunta on kuitenkin paljon laaja-alaisempi kuin yleisesti ajatellaan. Sarjakuvia suunnataan yhä enenevässä määrin aikuisyleisölle. Erilaisia sarjakuvan genrejä on lukuisia ja uusia syntyy jatkuvasti. Sarjakuvassa on suuri kasvupotentiaali, jota tulisi yhteiskunnallisesti tukea.

Suuren yleisön ja kulttuuripiirien arvostus sarjakuvaa kohtaan taiteen- ja kirjallisuuden lajina on kohentunut viime vuosina. Lisääntyneen suosion merkittävänä taustatekijänä on Suomeen kasvanut kansainvälisestikin tunnustettu ja arvostettu sarjakuvaa tekevä yhteisö. Ammattimaisia tekijöitä on enemmän kuin koskaan ja määrä kasvaa jatkuvasti. Suomessa ei kuitenkaan ole yhtään valtion rahoituksella kokopäiväisesti työskentelevää sarjakuvataiteilijaa.

Sarjakuvateoksen syntyminen on hidasta ja vaatisi pitkiä apurahoja. Enimmäkseen työskentelyapurahat ovat kuitenkin hyvin lyhyitä, vuosiapurahojen määrä on satunnainen ja niiden taso jatkuvasti pienenevä.

Sarjakuva-alan pitkäjänteisen kehityksen esteenä on rahoituksen ja edunvalvontatyön puutteellisuus. Alan suurin ongelma on korvamerkityn rahan lähes täydellinen puuttuminen. Esimerkiksi valtion talousarviossa sarjakuvalla ei ole omaa, itsenäisen taidemuodon asemaa ja momenttia. Talousarviossa se kuuluu luokan ”Muotoilu” alle, missä sille osoitettavat määrärahat ovat erittäin pieniä ja vaikeasti verrattavissa minkään muun taiteen alan rahoitukseen.

Esimerkiksi vuonna 2009 rahoitus, jonka koko sarjakuva-ala sai valtiolta, oli yhteensä 76 500 euroa. Tällä määrärahalla järjestettiin kolme festivaalia, julkaistiin yhtä lehteä sekä rahoitettiin kolmea alan merkittävintä järjestöä. Tukisummat alan toimijoille ovat niin pieniä, ettei rahoituksen varaan ole mahdollista rakentaa minkäänlaista jatkumoa. Suomen sarjakuvaseura ry toimii alan keskusjärjestönä, mutta perusrahoituksen puute hankaloittaa senkin työtä. Sarjakuvalla ei myöskään ole omaa arkistoa eikä museota ja palkattujen työntekijöiden puuttuminen tekee edunvalvonnan vaikeaksi. Niin kauan kuin sarjakuva luokitellaan milloin kirjallisuuden, milloin muotoilun alle vailla omaa tukea ja ennustettavaa rahoitusta, alan toimijoiden keskittyminen sarjakuvan pitkäjänteiseen tuloksekkaaseen kehittämiseen on mahdotonta.

Sarjakuva-alan kehittyminen vaatii huomiota ja tukea opetus- ja kulttuuriministeriöltä. Sarjakuva on itsenäinen, arvostettu ja kehittyvä taidemuoto, minkä vuoksi sen rahoituksen ja edunvalvonnan kehittämiseen tulisi myös opetus- ja kulttuuriministeriössä kiinnittää huomiota.

Edellä olevan perusteella ja eduskunnan työjärjestyksen 27 §:ään viitaten esitän asianomaisen ministerin vastattavaksi seuraavan kysymyksen:

Onko opetus- ja kulttuuriministeriössä kiinnitetty huomiota sarjakuva-alan valtiolta saaman tuen vähäisyyteen ja ollaanko ministeriössä valmiita kehittämään sarjakuva-alan tukea niin, että sarjakuva-taiteilijoiden mahdollisuudet pitkäkestoiseen työskentelyyn paranevat ja alan toimijoiden pitkäjänteinen työskentely sarjakuvan kehittymiseksi itsenäisenä taidemuotona tulee mahdolliseksi?


Helsingissä 28 päivänä lokakuuta 2011
Outi Alanko-Kahiluoto /vihr