Lauri Ahtisen ero ja uusi rakkaus – Eropäiväkirja-sarjakuva Sarjainfon arviossa

EropaivakirjaLauri Ahtinen
Eropäiväkirja
Like

Arvio: Reijo Valta

Kolme vuotta sitten Lauri Ahtinen ja hänen vaimonsa erosivat. Kun nelilapsisen perheen nuorin oli vieroitettu, suhde tuli tiensä päähän. Näistä kokemuksista ja siitä, mitä seurasi, Ahtinen on tehnyt Eropäiväkirjan.

Haastattelin Ahtista Sarjainfoa varten alkusyksystä 2016 (julkaistu numerossa 3/2016). Ensimmäisenä hän kertoi juuri eronneensa vaimonsa kanssa ja että sillä viikolla lapset olivat äitinsä luona. Säikähdin ilmeisen näkyvästi sitä, millainen keskustelutuokiosta olisi tulossa. Ahtinen lisäsi nopeasti, että ero oli sujunut hyvässä yhteisymmärryksessä, eikä ongelmia ollut tullut. Haastattelu alkoikin kysymyksellä: tuleeko erosta joskus kirja? Ehkä, saapa nähdä, pohti Ahtinen.

Kysymys oli aiheellinen Ahtisen tuotantoa ajatellen. Hän on useimmissa teoksissaan käsitellyt omassa elämässään ajankohtaisia aiheita. Ensimmäiset sarjakuvansa Ahtinen teki luokanopettajakoulutuksessa ollessaan, ja ne päätyivät WSOY:n julkaisemaan Melankolian kaksi huonetta ja keittiöön (2009). Kustantaja oli aloittamassa uutta tuoteperhettä, joka oli suunnattu alle 30-vuotiaille hyvin toimeentuleville ihmisille. Tuoteperheeseen kuului romaaneja ja sarjakuvia, esimerkiksi Dupuyn ja Berberianin Jeanin elämää, ja Ahtisen aforistiset keskiluokkaista elämää ihmettelevät stripit sopivat tähän yhteyteen paremmin kuin hyvin. Kustantajan tuotteistus ei saanut juurikaan vastakaikua, ja tuoteperhe purettiin vähin äänin. 

E139

Surua, sisustusta ja oluita

Ahtisen sarjakuvien juuret ovat enemmän kuvitetuissa aforismeissa kuin perinteisissä sarjakuvissa. Se näkyy edelleen Eropäiväkirjassa, joka perustuu vahvasti tekstiin. Kuvitus on tekstilähtöistä, se ei itsenäisesti vie kerrontaa eteenpäin. Kuvitus syventää tekstin tunnetiloja ja liittää siihen erilaisia samaan aikaan läsnä olleita visuaalisia elementtejä. Kuvasto on sukua aikakauslehtien valokuville, joissa esineet, tuotteet ja muut elementit ihmisten taustalle on aseteltu tarkkaan harkiten. 

Monien elämä rakentuu brändien ja tavaramerkkien antamien viestien ympärille. Ahtisen aikaisempi ironinen suhde tällaiseen julkikuvan rakentamiseen eron myötä rapautuu ja elämän tyhjyyttä alkavat täyttää kalliit artesaanioluet ja huolellisesti valitut luomuviinit. Tyhjentyneeseen kotiin hän hankkii erilaisia trendikkäitä koriste-esineitä. Kohtalaisen hyvin toimeentulevan opettajakaan talous ei kauan kestä tällaista kulutusta. 

Ero hahmottuu erilleen kasvamiseksi. Lapsiperheen arjessa romantiikka ja suhteen hoitaminen ovat jääneet telakalle odottamaan parempia aikoja. Taustalla on myös hometaloepisodi, josta Ahtinen on aikaisemmin julkaissut Homepäiväkirjan (2015). Teoksessa mainitaan, että Homepäiväkirja on Eropäiväkirjan itsenäinen ykkösosa. Ahtinen arvelee paenneensa taiteen tekemiseen ja keskinäisen turvallisuudentunteen uudelleenrakentaminen on jäänyt. Miessukupolvien ketjussa Ahtinen on jäänyt rakentajana epäonnistujaksi. 

Kokonaisuudessaan Ahtinen käsittelee eroa omista lähtökohdistaan. Hän ei etsi syyllisiä entisestä puolisosta tai ulkopuolelta, jälkikäteen tarkastellen itse olisi voinut tehdä paljon enemmän. Toisen tunteita ja tahtoa on kunnioitettava vaikka asiat tulisivatkin yllätyksenä. Eroamisen virallinen puoli on periaatteessa helppo: yksi lomake, mutta yhdenkin lomakkeen täyttäminen voi olla ankara ponnistus. Ahtisen ohje tähän on ”hoitakaa se vain alta pois”.

E15

Autofiktion sohvalla

Eropäiväkirjan toinen osa käsittelee uutta rakkautta. Ihastuminen tuo elämään iloa ja riemua, mutta herättää myös joukon kysymyksiä. Ennen kaikkea sen milloin on sovelias aika erosta aloittaa uusi suhde? Onko eron jälkeen oikeus olla onnellinen? Tuleeko uusikin suhde päättymään eroon? Miten kertoa kaikesta lapsille? Uusi rakkaus on kuitenkin kuin avioliiton aikaisten salaisten haaveiden täyttymys, kahden istuttava Ikean musta sohva omassa yksiössä jonne ei ole vaimolla tai lapsilla asiaa.

Ahtisen Eropäiväkirja on nimetty autofiktiiviseksi teokseksi. Se perustuu tosielämän tapahtumiin, kirjailijan itsensä näkökulmasta. Revittelyjä ja syyttelyjä teoksesta ei löydä, vaikka keskeistä on omien ajatusten ja tunteiden puiminen. Tästä kirjasta tuskin nousee oikeusjuttuja Karl Ove Knausgårdin Taistelujeni tapaan. Ahtinen on silti ilmaisussaan rehellinen, ainakin sellainen kuva lukijalle jää. Toisaalta teoksessa annetaan mallia sivistyneelle eroamiselle, ja luodaan uskoa siihen, että eron jälkeenkin on elämää, vaikka sortuisi erinäisiin banaliteetteihin.

Ahtisen kollaasimainen kuvien kasaaminen ja tekstien sommittelu voi olla graafisen suunnittelun saloihin pidemmälle perehtyneille kauhistus. Mutta Ahtinen on kehittänyt oman tyylinsä johon hän on palannut enemmän perinteistä sarjakuvaa muistuttaneen Elias-albumin (2018) jälkeen. Eliaassa aiheena ei ollutkaan Ahtisen itsensä elämä, vaan maahanmuuttajalasten kokemukset. Kun Eropäiväkirjassa ollaan taas tutun aiheen parissa, niin tyyli on jälleen tekijänsä näköistä. 

Etuoikeutettu keskiluokkainen valkoinen heteroisä on saanut puheenvuoron ja käyttänyt sen hyvin seikkaperäisesti. 

Julkaistu alun perin Sarjainfo-lehdessä 3/2019. Tilaa Sarjainfo täältä.

E130