Emmi Valve: Armo. Asema
Arvio: Verna Kuutti
Kun Emmi Valveen esikoisteos Sit kun sun naama räjähtää ilmestyi 2013, toivoin Sarjainfon kritiikissä saavani vielä joskus lukea tekijältä pitkän, yhtenäisen sarjakuvan. Valveen kertojaääni tuntui niin vahvalta ja hänen luomansa maailma niin valmiilta, että albumin novellit ja tuokiokuvat jättivät lukijalle loppuruudussa levottoman olon – joko näistä ihmisistä on luovuttava?
Neljä vuotta myöhemmin Valve vastaa haaveisiin ja tarjoilee sarjakuvaharrastajalle karkkipäivän 300-sivuisella Armolla. Odotuksia vakuuttavasta sarjakuvakerronnasta ja ilmeikkäästä piirrosjäljestä ei tarvinne enää lunastaa, sen verran laadukkaita ovat olleet Valveen lyhyemmät työt, esimerkiksi palkittu pienlehti Isän luo ja Girl Gang Bang Bang -tarinat.
Nyt kiinnostaa erityisesti, miten Valveen kerronta siirtyy sarjakuvaromaanin formaattiin. Ja hienostihan se siirtyy.
Armossa Valve katsoo jälleen itseään liki piinaavalla rehellisyydellä ja avoimuudella. Mielenterveysongelmien käsittely omaelämäkerrallisessa sarjakuvassa on rohkeaa ja tärkeää, mutta sisältää aina riskin jumittua henkilökohtaisen taideterapian tai self help -latteuksien tasolle.
Valve väistää mielestäni karikot taitavasti – Armo ei anna tyhjentäviä vastauksia siihen, miksi päähenkilön mieli järkkyy tai alkaa lopulta parantua. Lukija ei saa esimerkiksi tietää hänen perhetaustastaan juuri mitään eikä pääse kyökkipsykologisoimaan.
Armon ytimessä on sen sijaan itseään vastaan kääntyneen mielen kuvaus. Nuo kuvat ovat vahvoja: mustaa limaa, kusta ja paskaa, ihon läpi työntyviä piikkikasveja, demoneja. Kliseisetkin pahan olon symbolit toimivat, koska niistä tulee saumaton osa Valveen omaleimaista kuvakerrontaa. Kuva pikku Emmistä tuijottamassa tätiä, jonka kasvot muuttuvat pimeydeksi, jää kummittelemaan mieleen pitkäksi aikaa.