Oxford English Dictionary tarjoaa seuraavan määritelmän sanalle ”gaijin”: ”(substantiivi) japaninkielinen termi ulkomaalaiselle tai vieraalle; ei-japanilaiselle henkilölle”. Sellainen sarjakuvataiteilija Berliac todellakin on: ainainen ulkopuolinen. Taiteilija saapuu vieraaksi Helsingin sarjakuvafestivaaleille.
Teksti: Onni Mustonen
Berliacia on kuvailtu nomadiksi. Hän syntyi Argentiinassa, mutta on sittemmin asunut muun muassa Norjassa ja Berliinissä. Hänen töitään on julkaistu niin latvialaisen kuš!-kustantamon toimesta ja yhdysvaltalaisessa Vice-lehdessä, jonka nettisivuilla hänen Asian Store Junkies -sarjansa ilmestyy viikoittain. Myöhemmin tänä vuonna suomalaisilla lukijoilla on myös mahdollisuus päästä tutustumaan Berliacin sarjakuviin, kun Asema-kustannus julkaisee Desolation.exe-albumin ja taiteilija vierailee syyskuussa Helsingin sarjakuvafestivaaleilla.
Myös Berliacin kynänjälki oleilee samanlaisella harmaalla alueella eri maailmojen välillä. Siinä, missä Berliacin varhaiset työt viittaavat klassisen ”taidesarjakuvaan”, hänen viimeaikaiset sarjakuvansa lainaavat voimakkaasti japanilaisen sarjakuvan traditiosta. Berliacista ei voikaan puhua puhumatta manga- tai gekiga-sarjakuvista. Jälkimmäisen termin juuret ovat 1950-luvulla, jolloin Yoshihiro Tatsumi lanseerasi sen kuvaillakseen ”vakavaa” japanilaista sarjakuvaa erotuksena kevyemmästä ja populaarimmasta mangasta.
Berliac itse käyttänyt termiä ”gekiga” kuvaillessaan omaa tyyliään ja hänen sarjakuviensa myötä lajityyppi on saanut näkyvyyttä länsimaissa. Hänen sarjakuvansa, kuten Seinen Crap -zinet, ovat olleet tärkeässä osassa määritellessä länsimaisen taidemangan tai gaijin gekagen lajityyppiä. Vuonna 2016 hän oli mukana toimittamassa Gaijin Mangaka -antologiaa, joka kokosi yhteen länsimaisia sarjakuvataiteilijoita, jotka ovat saaneet vaikutteita japanilaisesta sarjakuvasta.
– Mielestäni lehti ilmaisi, mistä gaijin-mangassa on kyse, hän kertoo.
Antologiaan valikoitiin taiteilijoita muun muassa Yhdysvalloista, Italiasta ja Puolasta, mutta tärkeintä ei ollut taiteilijan synnyinmaa vaan, kuten Berliac sanoo, ”laajempi filosofinen ja taiteellinen ajatus; [kokoelmassa mukana olleet taiteilijat] eivät tunne oloaan kotoisaksi tuotannossaan ja ovat siten ainaisessa muutoksen tilassa”.
Berliacin sarjakuvia tarkastellessa tämä ajatus muutoksesta on kovin selvä, mutta ero varhaisen ja myöhemmän Berliacin välillä ei kuitenkaan ole missään nimessä yksiselitteinen. Osuvaa onkin, että sana ”gaijin” käy myös adjektiivista. Berliacin sarjakuvissa vieraus on aina ollut läsnä.
– Joskus käyn läpi manga-tyyliäni edeltäviä sarjakuvia ja näen saman tien, mistä manga-teoksesta lainasin. Useimmat lukijani eivät sitä näe, mutta minä näen, Berliac toteaa.
Ne ovat aina olleet vieraita, ne ovat gaijin.
Mangapiirtäjä asunnossaan, "Moriyama's Dog" (2016).
Lue lisää: Argentiinalaisen Berliacin sarjakuva elää maailmojen välissä
Jesse Matilainen: Suomen suurin kommunisti. Suuri Kurpitsa
Arvio: Heikki Jokinen
Iisalmelainen Petteri Tikkanen alias Black Peider on nallekarhun näköinen, kokoinen ja kenties tuntuinenkin paradoksi Suomen sarjakuvakentällä. Yhtäällä Tikkanen luo herkkiä ja hallittuja sarjakuvateoksia, kuten Sarjakuva-Finlandian saaneen Eeron (2010) ja sitä seuranneet nuoren miehen kasvua kuvanneet pienieleiset albumit. Toisaalla hän esiintyy virttyneisiin trikoisiin sonnustautuvana vapaapainija Black Peiderina, soittaa hikisiä keikkoja ja on sarjakuvadokumentaation mukaan sekä alati auliiden bändäreiden ahdistama että suvereenisti kaikkivoipa.
Graafikko, bloggari ja sarjakuvantekijä Kasper Strömman tunnetaan parhaiten ajankohtaisia aiheita kommentoivista, lämpimän kantaaottavista ja veikeän humoristisista blogikirjoituksistaan. Sellaisia toden totta tarvitaan näinä aikoina. Myös Strömmanin graafisille kyvyille on käyttöä. Tasapainoinen etiketti, logo tai vaikkapa painotuotteen ulkoasu – kauneus, ylipäätään – lisää hyvinvointia, vaikkei kaikilla ruokakunnilla olisikaan varaa designerien suunnittelemiin lastenvaatteisiin. 
Käsillä on viimeinen Maisa ja Kaarina -kokoelma-albumi. Kolmenkymmenen vuoden ajan hahmot elivät Annassa ja muualla, mutta nyt on aika kirjoittaa muuta, on käsikirjoittaja Sari Luhtanen kertonut.
Juuri, kun olemme toipuneet Isästä, Kannas ilmestyy. Hanneriina Moisseinen on jälleen kerran tehnyt sekä sisällöltään painavan että kooltaan mittavan sarjakuvan, vain kolmisen vuotta edellisen järkäleen jälkeen.
Simon Hanselmannia (s. 1981) revitään nyt joka suuntaan, tänne vitunharmaaseen Pohjois-Ankealaankin. Syy siihen on nelivärinen (osittain mustavalkoinen), strategisilta mitoiltaan 220 x 297 x 42 mm ja painaa reippaan kilon. Kumioravan viime vuoden lopussa julkaisema Megg, Mogg & Pöllö yllätti jokseenkin jokaisen, ei vähiten heitä, jotka joskus olivat uskaltaneet haavehtia suomea solkkaavasta noita Meggistä luettuaan Vice-lehden sivuilta Hanselmannin huuruisia släkkeriepisodeja narkkaamisesta, huoraamisesta ja lähimmäisten kiusaamisesta. Kiitti hei!
