Reetta Laitinen (toim.): Sisaret 1918. Arktinen Banaani

Arvio: Heikki Jokinen

”Kova nälkä että silmiä himmentää. Vankilan herrat papit sairaanhoitajat ja sotilasherroja katselee kun meille jaetaan tämä kourallinen ruohoa. Nauravat ja nostavat niskojaan kun moitimme ruokiamme sanovat oma syynne roistot.”

Näin kirjoitti vankileirillä Työväen kalenterinsa lehdille 7. kesäkuuta 1918 isoisäni Heikki Jokinen.

”Tänään kävi pappi meitä haukkumassa. Lauloi ensin sitten saarnasi. Sanoi meitä punikeiksi olemme hävittäneet Suomen. Kaikki on meidän syy”, hän jatkoi 9. kesäkuuta 1918.

Todellisuus leireillä oli lohduton: ”Kuoli nälkään 19 miestä surkeeta on katsella”, isoisäni kirjoitti 28. kesäkuuta 1918.

Vuosi 1918 ei häviä Suomen kansan aikakirjoista. Se jätti ylisukupolvisen, syvän ja pitkään märkivän jäljen. Erhe oli niin suuri ja murhe niin mittava, ettei sitä pidäkään unohtaa. Tarvitsemme muistoja, niiden avointa käsittelyä ja tuntemista. Tarvitsemme monia ja monenlaisia muistoja.

Aloitin kouluni Tampereella 1960-luvulla. Vaikka en sitä koulupoikana vielä oikein ymmärtänytkään, virallisen totuuden ja kaupunkilaisten kollektiivisen muistin välillä aukeni ammottava kuilu.

Koulukirjat, opettajat saati paikallinen valtalehti eivät tuolloin kertoneet siitä vuodesta 1918, jonka hyvin monet tamperelaiset tiesivät. Niillä oli omat tarinansa, joihin rautatieaseman makasiinien joukkoteloituspaikka tai punaisten naiskaartilaisten kohtalo eivät kuuluneet.

Emmi Nieminen