JP Ahosen Belzebubs-sarjasta kreikankielisillä äänitehosteilla.
Sarjakuvien musiikkikuvaukset rytmittävät kerrontaa ja korostavat tunteita ja tapahtumia. Joskus sarjakuvien bändejä kuullaan myös livenä reaalimaailmassa.
Teksti: Athanasía Aarniosuo
Jos kuvailisin tätä hetkeä, kertoisin kylmästä kahvista pöydällä läppärini vieressä, kertoisin kahdesta uimavalvojasta, jotka kävelevät rantakahvilan ohi oransseissa paidoissaan, kertoisin ikääntyneestä pariskunnasta, joka istuu penkillä toisiaan kädestä pitäen, kertoisin lapsistani, jotka uivat meressä viiden metrin päässä työpisteestäni. Aivan varmasti kertoisin myös musiikista. Italiankielinen, ehkä 50-lukua henkivä, hieman jazzahtava rakkauslaulu luo rauhallista, kesäisen onnellista tunnelmaa, vaikka dedikset paukkuvat, ja artikkelitkaan eivät kirjoita itse itseään.
Musiikin merkitystä tunnelman luojana tai tarinoiden rytmittäjänä ei voi kiistää. Mutta miten kuvailla musiikkia tarkasti sanoin, tai kuvin? Jos sarjakuvan aiheena on musiikki, miten tuoda kuultu elementti osaksi visuaalista ja tekstuaalista mediaa?
Musiikki ja musiikin tekeminen sarjakuvan aiheena
Kenties ilmeisin – tai ainakin yleisin – tapa esittää musiikkia sarjakuvassa, on tarinoida musiikin tekemisestä. Sarjakuvissa perustetaan bändejä, luodaan musiikkia, tehdään omakustannelevyjä ja soitetaan keikoilla.
Pauli Kallion käsikirjoittaman Kramppeja ja nyrjähdyksiä -sarjan kirjassa Kramppeja & nyrjähdyksiä: Ripa ja Kadunlakaisijat (Suuri Kurpitsa, 2016) toinen päähenkilöistä, Risto, saa vuosiapurahan jazz-oopperan säveltämiseen. Alkukankeuden jälkeen bändiin löytyy jäseniä, ooppera tulee levytettyä ja siinä sivussa muutama radiohittikin. Christer Nuutisen piirroksissa musiikki kuuluu ja näkyy nuotein ja nuottiviivastoin.
Mika Lietzenin sarjakuvakirjassa Death metal (Zum Teufel, 2024) musiikki on hiljaista. Tarinassa seurataan The Suffering -nimisen bändin alkuaskelia. Metallia soittava yhtye nauhoittaa ensimmäisen demonsa, esiintyy yleisölle ja harjoittelee treeniksellä. Sarjakuvassa kuitenkin sivutaan myös sairautta ja kuolemaa. Death metal -nimikin viittaakin paitsi genreen, myös elämään ja kuolemaan.
Sarjakuvassa kuvataan usein bändiä soittamassa treeniksellä, mutta musiikki ei sivuilla näy tai kuulu: Lietzen ei kuvaa musiikkia tavanomaisilla tavoilla, ei nuotein tai lyriikoin. Kiinnitin asiaan huomiota jo ensimmäisellä lukukierroksella; niillä sivuilla, missä bändi soittaa, kirja hiljenee. Jopa pääni sisäinen tarinankertoja pysähtyy, eikä mitään ääntä kuulu.
Se, mikä kuitenkin näkyy, on genren mukaiset julisteet treeniksellä ja keikkapaikoilla. Bändien logot on piirretty vastaamaan täysin sekä ajankohtaa 90-luvun alkupuolella että tietyn yhteisön estetiikkaa. Vaikka musiikki ei kuulu, lukijalle ei jää epäselväksi, minkälaista musiikkia The Suffering soittaa.
Pauli Kallion käsikirjoittamat ja Juliana Hyrrin piirtämät Kalle, pallo ja sello (Suuri Kurpitsa, 2019) sekä Kalle, kaneli ja kipsi (Suuri Kurpitsa, 2021) kertovat alakouluikäisen Kallen rakkaista harrastuksista: sellonsoitosta ja jalkapallon pelaamisesta. Kahden sellistin äitinä en voi olla näkemättä Kallessa omia lapsiani, ja ilo, jota Kalle soittaessaan kokee, ilahduttaa myös minua.
Hyrri kuvaa todella taidokkaasti Kallen soittamista. Vaikka nuotteja ei kirjassa näy, musiikki kuuluu selvästi venytetyissä puhekuplissa ja Kallen opettajan tanssiaskeleissa.
Niko-Petteri Nivan neljäs sarjakuvakirja Salome (Zum Teufel, 2024) kertoo moskovalaisen aktivisti ja punkkari Salomen tarinan. Salome on karannut Moskovasta ja lyöttäytyy oululaisen punk-bändin matkaan. Kirjan vahvimpia hetkiä ovat live-esiintymisiä kuvaavat aukeamat: musiikki soi kovaa, ja lyriikat huutavat sivun täyttävin tekstein.
Punk-keikkoja kuvaavissa ruuduissa näkyy genren yhteisöllisyys siten kuin Niva itse on sen oletettavasti kokenut. Niva kuvaa soittajia ja yleisöä rakkaudella, silloinkin, kun tarinassa esiintyy konflikteja. Sama yhteisöllisyys näkyy myös siinä, miten Salomelle järjestyy oleskelulupa avioliiton avulla. Tarinaa lukiessa syntyy ajatus, että Salomea, bändin jäseniä ja Nivaa kannattelevat samat skenet.
Musiikki tarinan rytmittäjänä
Monesti sarjakuvat käsittelevät aiheita, joista jopa tekijän itsensä on vaikea puhua tai kirjoittaa. Silloin sarjakuvantekijät usein lähestyvät vaikeita aiheita musiikin kautta. Musiikki toimii vertauskuvana, se rytmittää tarinaa ja esittelee sen lukijalle jo entuudestaan tuttujen kappaleiden muodossa.
Saija ”Saiccu” Ketolan Pari suhdetta (Suuri Kurpitsa, 2024) on omaelämäkerrallinen kertomus teini-iän ihastuksista ja sydänsuruista. Ihastuksen kohteet vaihtuvat usein, ja lämpimät ajatukset muuttuvat hetkessä sydänsuruiksi.
Kerronta on paikoin naiivia, mutta niin ovat usein nuoruuden tunteetkin. Omienkin päiväkirjojeni sivut täyttyivät kliseillä ja laulujen lyriikoilla. Ketolan sarjakuvassa kohtausten kappaleiden lyriikat taustalla kertovat lukijalle paitsi, milloin on siirrytty hetkestä tai pojasta toiseen, myös, mikä tunne on kyseessä: ”Oh kiss me, beneath the milky twilight”, soi sarjakuva, kun kyseessä on ohimenevä pikku ihastus; toista on pari sivua myöhemmin, kun Bon Jovi laulaa: ”And I will love you baby, always”, silloin on tosi kyseessä.
Tuomas Tiaisen vuonna 2024 julkaistu Jari Stenberg suistuu syvyyteen (Suuri Kurpitsa) kuvaa raa’asti päähenkilönsä syöksyä kohti ahdistusta ja itsetuhoisuutta. Jari Stenberg suistuu syvyyteen on voimakas kuvaus rakastumisesta ja siitä, miten rakkaudessa kaikki voi mennä pieleen. Kirja ei anna lukijalle armoa tai taukoa, ja se on monilta osin samastuttava, aggressiivinen ja raastava kuvaus vaikeista, pakkomielteisistä tunteista, jotka osa lukijoista voi kenties itsessäänkin tunnistaa.
Kertomus etenee maanisesti hyppien aiheesta toiseen, sekä visuaalisesti että tekstuaalisesti. Lukuisten yksityiskohtien tarkasta kuvaamisesta huolimatta kokonaisuus pysyy täydellisesti kasassa, eikä tarinaa ole vaikeaa seurata. Rakkautensa kohdetta pakkomielteisesti ajatteleva Jari kuuntelee, ajattelee ja keräilee yhtä pakkomielteisesti myös musiikkia.
Kun sarjakuvan sivulla pauhaa Roxy Musicin ”More than This” ja muutaman aukeaman jälkeen lyriikat ovat vaihtuneet Elvis Costelloon, on lukijan helppo niiden kautta tulkita Jarin tunnetiloja. Toki tässä on oman luentani kohdalla osittain kyse myös siitä, että Jarin musiikkimaku näyttäisi olevan omani kanssa hämmästyttävän samankaltainen. Jos jokaista viittausta ei tunne, toimiiko kertomuksen ääniraita samalla tavalla tunteiden tulkkina? Luulen, että vaikka viittaukset eivät olisi tuttuja, yksistään niiden määrä jo toimii erinomaisena addiktion ja vimman metaforana.
Samoissa aiheissa liikutaan myös Saila Juutin ja Anne Lehtisen sarjakuvassa Syntyneet rakastajiksi (Suuri Kurpitsa, 2019). Syntyneet rakastajiksi on sanaton sarjakuva, lukuun ottamatta navigaattorin ohjeita sekä musiikkia, joka soi auton radiossa, baarin jukeboxista ja mökillä vinyylisoittimesta. Jokaista kappaletta kuunnellaan usean aukeaman verran, joten mainitsemistani sarjakuvista eniten tässä jokainen biisi muodostaa jakson tarinassa, liikkuen rakkaudesta mustasukkaisuuteen ja vapaudesta epätoivoon.
Aino Sutisen dokumentaarista sarjakuvaa ja omaelämäkerrallisuutta yhdistelevässä kirjassa Ajattelen Ukrainaa koko ajan (Suuri Kurpitsa, 2024) musiikilla on selkeä tehtävä: on helpompi samastua toisen ihmisen ahdinkoon, kun tuntee myös kulttuuria. Tekijä itse uppoutuu ukrainalaiseen kulttuuriin kuuntelemalla euroviisuja ja kansanlauluja ja pohtien niiden sanomaa, ja kirja kannustaa musiikin kautta myös lukijoita auttamaan Ukrainaa sodan alla.
Musiikkia sarjakuvasta
Joskus sarjakuvien hahmot innostuvat loikkaamaan ulos kirjoista suoraan keikkalavoille.
JP Ahosen Belzebubs-sarja pyörii black metal -henkisen perheen ympärillä. Perheen isä, Sløth, soittaa bläkkisbändissä, jolla ei mene ihan niin hyvin kuin Sløth haluaisi. Kun keski-ikäinen perheenisä huomaa, että parhaat keikat ovat jo takanapäin, mitä on tehtävissä?
Ahonen on julkaissut Belzebubsia verkossa vuodesta 2016, ja painettuja kirjoja on julkaistu 15 kielelle. Musiikki on toki itse sarjakuvassakin pääosassa, mutta yllättävää on, että sarjakuvan hahmot ovat julkaisseet kuunneltavaakin musiikkia: sarjakuvabändi esiintyy musiikkivideoilla Blackened Call ja Cathedrals of Mourning ja on julkaissut levyllisen musiikkia; pitkäsoitto Pantheon of the Nightside Gods ilmestyi vuonna 2019. Osallistuvien muusikoiden nimiä ei ole paljastettu. VR-konsertti ”The 360° Hexperience” johdattaa yleisön suoraan animoidun keikan keskelle. Sarjakuvan hahmojen aluevaltauksia on luvassa vielä lisääkin, tulevan animaatiosarjan muodossa.
Palosaaren veljekset -yhtye on yhdessä Jukka Tilsan kanssa tuonut lavoille riimejä Teemu Palosaaren ja Jukka Tilsan Runoja lapsille ja muille älyköille -kirjasarjasta. Myös Helsingin sarjakuvafestivaaleilla esiintynyt trio esittää kirjojen runoja iloisesti tehtäviä yhdistellen, sarjakuvapiirtäjä rumpalina ja sanoittaja kitaraa soittaen.
Visuaalinen musiikki
Pari viikkoa sitten lomailin perheeni kanssa Virossa. Kun saavuimme Pärnuun, huomasin kaupungissa järjestettävän samaan aikaan klassisen musiikin festivaalin (XV Pärnu Muusikafestival). Halusimme valita ohjelmistosta perheenjäsenilleni hieman vieraampaa musiikkia, joten päädyimme Järvi Akadeemian konserttiin, jossa orkesteri esitti muun muassa Arvo Pärtin musiikkia. Illan mittaan selvisi, että kyseessä oli Arvo Pärtille omistettu tilaisuus, jossa säveltäjä itse oli paikalla.
Arvo Pärtin musiikki ei ollut entuudestaan minulle tuttua. Olin kuitenkin lukenut Joonas Sildren vuonna 2024 suomennetun sarjakuvaromaanin Kahden sävelen välissä (Suuri Kurpitsa, suom. Kaisu Lahikainen). Hieman yllättävästi tunnistin lyhyehköistä ”Greater Antiphons” -sävellyksistä sen Pärtin, josta olin Sildren kirjasta lukenut.
Kahden sävelen välissä kuvaa hiljaista, mutta itsevarmaa neroa, joka määrätietoisesti etsii hänelle itselleen sopivaa tapaa elää ja luoda musiikkia. Kirjan Pärt imee vaikutteita ja yhdistelee viittauksia. Hänen sävelensä etenevät kirjan ruudusta seuraavaan ja sivulta toiseen, aukeamalta ulos ja eteenpäin. Niin konsertissakin, oikean, elävän Pärtin sävelet kiemurtelevat, välillä pysähtyvät yhtäkkiä, hengittävät ja yllättävät.
Visuaalisesti Sildre on kuvannut nämä Pärtin sävellysten omalaatuiset koukerot pitkillä viivoilla, joiden päässä leijailee piste; pisteen koko vaihtelee sen mukaan, millä intensiteetillä musiikki pauhaa. Myös viivat kaartelevat lempeästi, kun musiikki leijailee leudosti, ja kääntyy tiukkoihin kulmiin, kun kajareista kajahtaa militaristinen propagandamusiikki.
Sildren vähäeleinen piirrostyyli sointuu kauniisti kuvaamaan Pärtin tapaa luoda musiikkia sekä myös hänen persoonaansa, joka näyttäytyy kirjan sivuilla älykkäänä mutta vaatimattomana, lahjakkaana mutta mutkattomana ja sydämellisenä.
Biisin tarinallistaminen
Joskus musiikkikappale toimii ikään kuin sarjakuvan käsikirjoittajana. Biisi inspiroi ja piirtäjä tarinallistaa ja kuvittaa.
Olen jo aiemmin todennut, että Pauli Kallion käsikirjoittamissa sarjakuvissa musiikki on tärkeä osa kertomusta. Niin on myös vuoden 2020 kirjassa Mutta suurin on rakkaus (Suuri Kurpitsa), novellikokoelmassa, jonka eri autofiktiivisissä osissa vilisee popkulttuuriviittauksia Katri Helenasta Pelle Miljoonan kautta Buzzcocksiin.
Aino Sutisen kuvittamassa ”Sanottiin niin pahasti kuin osattiin” -osassa fokus on muita kohtauksia enemmän musiikissa. Päähenkilö matkaa Helsinkiin tapaamaan ystäviään 22-pistepirkko-yhtyeen jäseniä ja samalla käy Huvilateltalla Calexicon konsertissa. ”Loven Alone Again or Calexicon täydellisenä versiona”, hehkuttaa kertoja, ja sotkee keskenään Pirkkojen veljesten myrskyisät keikka- ja levytysvuodet ja Calexicon musiikin. Kun laulaja laulaa: ”I could be in love with almost everyone”, kuka oikeastaan on äänessä? Calexicon laulaja Joey Burns, PK Keränen, kirjan päähenkilö Aapo vai kenties käsikirjoittaja itse?
Onomatopoeia
Muistan jo lapsena ajatelleeni, miten lystikkäitä sarjakuvien ääntä kuvaavat sanat ovat ja käyttäneeni niitä puheessani. Edelleenkin minua hymyilyttää sarjakuvantekijöiden luovuus; onomatopoeettiset, säveliä kuvaavat sanat, puhekuplissa tai ihan vain ilmassa leijuvat, jotka usein kuvaavat musiikin tunnelmaa paremmin jopa kuin nuottirivistöt, yllättävät kerta toisensa jälkeen kekseliäisyydellään.
Sildren Arvo Pärtin sävellys soi: ”Pam pam pam tsah!” Hyrrin kirjassa Kalle hyräilee sellon säveliä: ”Diiba daaba diiba dii!” ja ystävänsä Kaneli puolestaan hakkaa pianoaan välillä turhankin innokkaasti: ”Plink! Plonk!” Ahosen stripeissä bändin örinä saa välillä lystikkäitä tulkintoja: ”Raah! Boom! Mrourrr!”, ”Budda budda bum!”, ”Tink tink tink.”
Minua ilahduttaa erityisesti se, että usein piirtäjä on kustantajan pyynnöstä piirtänyt ääniefektejä uusiksi käännöstä varten. Ainakaan kuvitteellisen bläkkisbändin soundit eivät selvästikään kuulosta samalta eri kielillä.
All those pretty songs
On selvää, että tässä tekstissä mainitut esimerkit ovat vain osa musiikkiaiheisista ja musiikkia käsittelevistä tai musiikista inspiraationsa saaneista sarjakuvista. Keskityin tässä tekstissä lähinnä lähiaikoina lukemiini sarjakuviin, ja tapaustutkimuksen valintaprosessi on ollut henkilökohtainen, ei tieteellinen. Toinen kirjoittaja varmasti voisi päätyä täysin eri huomioihin ja eri teoksiin.
Piirtäjän, käsikirjoittajan ja myös lukijan (ja tämän artikkelin kirjoittajan) suhde musiikkiin on hyvin henkilökohtainen asia. On helppo esimerkiksi huomata, että käsikirjoittaja Kallio on suuri musiikin ystävä, kuten myös muut tässä artikkelissa mainitsemani tekijät.
Minusta tuntuu, että taiteilijat, jotka käsittelevät musiikkia sarjakuvissaan tai ylipäätään taiteessaan, kokevat musiikin kautta niin syviä tunteita, etteivät sanat riitä aina niitä kuvaamaan. Silloin musiikki täytyy piirtää osaksi teosta.
Tämä on näyteartikkeli Sarjainfo-lehdestä 3/2025. Liity Suomen sarjakuvaseuraan täältä, saat Sarjainfon kotiisi ja tuet suomalaista sarjakuvakulttuuria. Kulttuurileikkausten vuoksi tukesi on nyt erityisen tärkeää.