Jens K. Styve: Houkka – Ensimmäinen vastustaja. Suomennos Janne-Matti Keisala, Kumiorava
Arvio: Ville Hänninen
Pohjois-Norjan Tromsøstä kotoisin oleva Jens K. Styve on käynyt useita kertoja Oulun sarjakuvafestivaalilla. Nyt on vihdoin ilmestynyt ensimmäinen suomennos, Houkka – Ensimmäinen vastustaja.
Norjan sanomalehtisarjakuvakenttä on ollut pitkään vahva, suosituimpina Lise Myhren Nemi ja Frode Øverlin taannoin lopettama Pondus. Niiden siivittämänä monet muutkin ovat päässeet kokeilemaan mahdollisuuksiaan. Sarjakuvataiteilija-kuvittaja-kirjailija Styve on (s. 1972) yksi heistä.
Hänen Dunce-sarjakuvansa ei valitettavasti ilmesty suomalaisissa lehdissä, mutta on ollut melko suosittu Norjassa jo noin vuosikymmenen verran. Se ilmestyy siellä useissa sanomalehdissä sekä parissa kuukausittain ilmestyvässä kotimaisessa sarjakuvalehdessä (kyllä, maassa ilmestyy sellaisia).
Yllättäen Duncea on julkaistu ranskaksikin. Maassa ilmestyy perinteisesti paljon vähemmän sanomalehtisarjakuvaa kuin vaikka Suomessa. Styven kokoelmakirjoja on kuitenkin tullut kaksikin kappaletta.
Piirrostyyliltään Houkka – ensimmäinen vastustaja sisältää runsaasti amerikkalaisen 2000-luvun sanomalehtisarjakuvan vaikutteita, vaikka Styve julkaisikin ensimmäisen sarjakuvansa jo vuonna 1989. Esimerkiksi edesmennyttä Richard Thomsonia on selvästi luettu. Hänen Pellonreunansa (Cul de Sac) kulki suuntaan, johon sanomalehtisarjakuva olisi laajemmin voinut käydä jo vuosikymmeniä sitten: yhdistelmään hiljaista viisautta ja tarvittaessa kekseliästä röyhkeyttäkin.
Myös Styven viiva on irtonainen ja ideat kepeitä mutta fiksuja. Eräänlainen perhesarjakuva tämäkin, kuten niin monet 1900-luvun alusta lähtien, mutta kokonaisuus tuntuu silti omaperäiseltä. Kodin 24/7-hupihelvetti, työn ankeus ja kaikki siinä välissä tulevat käsitellyiksi idearikkaalla tavalla.
Arjen magiikkaa ei näy vain lasten leikeissä. Hienossa neljän stripin kokonaisuudessa Dunce koettaa saada taikinajuuren eloon eikä onnistu, joten hän hautaa sen ja vaalii muistoa.
Kysymys sinänsä on, miksi isällä on päässään aina aasinhattu (ja pojalla niin muodoin pienempi samanlainen). Faija on mitä katufiksuin yksilö, mutta jostainhan hahmot pitää tunnistaa. Samasta syystä isän hyvä ystävä on ihmisvaatteisiin sonnustautuva kala: koska miksipä ei.
Tietokonepeleihin, nettiin ja tunnettuihin henkilöihin liittyvästä vitsailusta en osaa olla yhtä innostunut. Elämme aikaa, jolloin taiteen pitäisi yhä useammin vastata vaatimukseen viedä pois, ei todellisuudesta vaan muihin todellisuuksiin. Puhe puista ei nytkään ole melkein rikos vaan ettemme osaa ajatella metsiä.
Tämä on näyteartikkeli Sarjainfo-lehdestä 1/2026. Tilaa Sarjainfo ja tue suomalaista sarjakuvakulttuuria liittymällä Suomen sarjakuvaseuraan.