Hélène Servelin ja Lilian Coquillaudin reportaasista “Exploitation agricole”.
Teksti: Titta Lindström
Vaikka myyntitilastoja katsomalla sitä ei uskoisi, Ranskan sarjakuvakenttä on 2000-luvun puolella monipuolistunut hurjaa vauhtia. Perinteisen seikkailu-, huumori- ja genresarjakuvan rinnalle on noussut yhä vahvemmin dokumentaarinen ja journalistinen sarjakuva, josta Ranskassa puhutaan yleensä nimellä bande dessinée du réel. Tätä kehitystä on toisinaan kuvattu myös “neljänneksi aalloksi”, vaikka termi ei olekaan vakiintunut. Suomeksikin hiljattain käännetty Yuval Noah Hararin, David Vandermeulen ja Daniel Casanaven Sapiens on genrestä hyvä esimerkki, kuten myös ranskankanadalaisen Guy Delislen lukuisat matka- ja muistelmakertomukset.
Dokumentaarista ja journalistista sarjakuvaa julkaistaan kuitenkin muuallakin, onhan genren keskeisiä kehittäjiä nimenomaan yhdysvaltalainen Joe Sacco, joten kysymys kuuluu, onko ranskalaisessa sarjakuvakentän kehityksessä jotain poikkeuksellista muuhun maailmaan verrattuna. Yhden vastauksen tähän kysymykseen antaa kirjamainen sarjakuvajournalismiin erikoistunut La Revue Dessinée -lehti, jolle ei toistaiseksi löydy suoraa vastinetta kansainväliseltä kentältä ja jonka viideskymmenes numero ilmestyi vuoden 2025 lopussa.
Kannen kuvitti Lorena Canottiere.
Lehden konsepti on yksinkertainen. Vuonna 2013 alkunsa saanut neljä kertaa vuodessa ilmestyvä lehti julkaisee pitkän muodon tutkivaa journalismia sarjakuvan keinoin, yhdistäen toimittajan tekemän taustatyön ja sarjakuvataiteilijan kerronnan. Eräs kerronnallinen seikka kuitenkin korostuu lehden julkaisulinjassa. Siinä missä monille journalistisille sarjakuville on tyypillistä tuoda kertoja osaksi narratiivia, La Revue Dessinée nimenomaan välttää tätä. Kyse on ammattimaisesta reportaasista, jossa kirjoittaja häivyttää itsensä, ja jutun persoonallisuus rakentuu sarjakuvantekijän visuaalisen tulkinnan varaan.
Tyylillisesti sarjakuvat eroavat toisistaan paljonkin, eikä lehti pyri mihinkään yhtenäiseen visuaaliseen linjaan. Erilaisille kokeiluille ollaan suopeita, ja sen lisäksi La Revue Dessinée myös pyrkii tietoisesti tuomaan uusia tekijöitä esille, minkä vuoksi onkin yllättävää, miten korkealaatuisena lehden sisältö on pysynyt. Tällaista pitkän kaavan journalismia ei luonnollisesti tehdä hetkessä, ja juuri se onkin lehden idea.
La Revue Dessinéen inspiraationa toimiranskalainen pitkän muodon journalismiin keskittyvä aikakauslehti XXI (nykyään Revue21), joka julkaisee syvällisiä reportaaseja, analyyseja ja tarinoita kokeilevassa muodossa. Lehden formaattiin kuuluvat myös journalistiset sarjakuvat, vaikka ne eivät olekaan sen pääasiallisin sisältö. Lehti edustaa yhä edelleen suhteellisen harvinaista hidasta journalismia, jossa vältellään trendaavia aiheita ja sen sijaan pyritään pureutumaan ilmiöiden ja uutisten syihin ja seurauksiin.
Päätoimittaja Baptiste Bouthier selitti lehden linjaa ActuaBD:n haastattelussa marraskuussa 2024. Hänen mukaansa lehti on arvopohjaltaan vasemmalle kallistuva, mutta sitoutunut journalistiseen tasapuolisuuteen ja tutkivaan otteeseen. Lehden aiheet käsittelevät usein ekologiaa, eriarvoisuutta, vallankäyttöä, oikeutta ja perusoikeuksia – ylipäätään sosiaalisia ja poliittisia aiheita, jotka koskevat ranskalaista yleisöä.
Hélène Servelin ja Lilian Coquillaudin reportaasista “Exploitation agricole”.
Skandaaleja
Hyvä esimerkki on aihe, joka on suomalaisellekin tuttu. Syksyllä 2024 ilmestyneessä numerossa 45 palattiin Oprean hoivakotiskandaaliin. Orpean (nykyään Emeis) skandaali nousi alunperin julkisuuteen 2022 Victor Castanet’n kirjan Les Fossoyeurs kautta. Paljastukset koskivat rakenteellista alimitoitusta, voitontavoittelua hoidon kustannuksella ja hoivakodin asukkaiden järjestelmällistä kaltoinkohtelua. La Revue Dessinée palasi aiheeseen reportaasissaan arvioidakseen, mitä paljastuksista todella seurasi, ja totesi, että näkyvistä lupauksista huolimatta muutokset olivat hitaita ja osin kosmeettisia. Tapauksessa on tietysti kaikuja suomalaisille tutun Esperi Caren ja Attendon skandaalista.
Vaikka lehti täytti pyöreitä, uusimmassa numerossa 50 ei ole sen kummemmin juhlahumun merkkejä, vaan lehdessä on totuttuun tapaan hyvin monipuoleinen kattaus aiheita. Pääreportaasien joukkoon lukeutuu muun muassa Anna Benjaminin kirjoittama ja Simon Chapelainin kuvittama “Expérience en cours”, joka käsittelee Ranskan yrityksiä vähentää koulusegregaatiota ja sosiaalisten luokkien eriytymistä kouluissa. Hélène Servelin kirjoittama ja Lilian Coquillaudin kuvittama komea “Exploitation agricole” käsittelee siirtotyöläisten hyväksikäyttöä Ranskan maataloudessa, ja sivumennen sanoen tämä maalauksellinen reportaasi jää ehdottomasti mieleen lehden visuaalisesti omintakeisimpana.
“Exploitation agricolea”ja PFAS-reportaasia “Polluant devant l’éternel” voi pitää lehden kahtena varsinaisena pääjuttuna. PFAS-yhdisteet ovat lyhyesti laaja joukko teollisia fluorattuja kemikaaleja, joita käytetään muun muassa sammutusvaahdoissa, keittiövälineissä ja monissa arjen tuotteissa, mutta jotka rikastuvat ympäristöön ja elimistöihin eivätkä hajoa helposti. Emilie Rosson kirjoittama ja Silkin kuvittama raportaasi selvittää teollisuuden yritysten, kuten ranskalaisen Arkema-konsernin, roolia PFAS-yhdisteiden levittämisessä ja riskejä koskevan tiedon peittelyssä.
Isompien juttujen lomassa on kevyempiä reportaaseja, kuten Valentine Delussyn Padel-pelin sääntöjä pohtiva ”Mi–temps” ja Jamesin semantiikan kiemuroihin uppoutuva hilpeä“La sémantique, c’est élastique”, eli milloin sana “kiitos” muuttuu oikeastaan tavaksi päästä eroon toisesta henkilöstä.
Valentine Delussyn ”Mi-temps”.
On jossakin määrin yllättävää, että La Revue Dessinée on onnistunut vakiinnuttamaan paikkansa niin vaivattomasti, sillä lehden keskimääräinen myynti on noin 30 000 kappaletta numeroa kohden. Näistä numeroista voi päätellä, että lukijakuntaan on saatu houkuteltua myös ihmisiä, jotka eivät välttämättä ole perinteisen sarjakuvan ystäviä. Voi niin ikään arvella, että lehden tavoite demokratisoida keskustelua aiheista, jotka jäävät helposti asiantuntijoiden kontolle, on myös onnistunut.
Yksi lehden perustajista Olivier Jouvray myöntää verkkolehti du9:n haastattelussa, että mukana oli onnea, sillä projektiin lähdettiin ilman sen kummempaa kokemusta lehden julkaisutoiminnasta tai taloudellisista realiteeteista. Lehden julkaisemisesta ilmoitettiin ensimmäistä kertaa Angoulêmen sarjakuvafestivaalilla 2012, jolloin Guy Delisle voitti parhaan sarjakuvateoksen palkinnon. Dokumentaarinen sarjakuva sattui siis sopivasti olemaan kaikkien huulilla, ja lehtiprojekti herätti heti myös lehdistön kiinnostuksen.
Magazine + book = mook
Ehkä vielä yllättävämpää on La Revue Dessinée sisarlehden Topon julkaisu 2016 alkaen. Kahden kuukauden välein ilmestyvä 160-sivuinen sarjakuvalehti on suunnattu 15–20-vuotialle, ja se sisältää syventäviä reportaaseja, henkilökohtaisia kertomuksia sekä aiheita videopeleistä elokuvaan, kirjallisuuteen ja ekologiaan. Nuoriso lukemassa sarjakuvalehtiä, ja vieläpä sivistävistä ja ajankohtaisista aiheista? Saavutus on aikamoinen, olkoonkin että Ranskassa sarjakuvan asema oikeasti eroaa monista muista maista. Topon myynti on noin 10 000 kappaletta numeroa kohden, vaikuttava saavutus sekin.
Mitä Ranskassa on tehty oikein, että tällaiset julkaisut ovat ylipäätään mahdollisia? Vastaus piilee printin epätoivoisessa kamppailussa digitaalista ylivaltaa vastaan. Palataanpa jälleen aikakausilehteen XXI ja sen julkaisuvuoteen 2008. Lehti teki muutaman asian aivan uudella tavalla. Se yhdisti lehden ja kirjamaisen formaatin sekä panosti hitaaseen, pitkään ja kunnianhimoiseen sisältöön. Lehteä myös alettiin myydä kirjakaupoissa, mikä korosti sen laadullista sisältöä. Tästä mallista syntyi mook (magazine + book), joka synnytti Ranskassa lopulta kokonaisen itsenäisen kustannusalan kategorian.
Mook-julkaisu voi olla mistä aiheesta vain, mutta sen toimituksellinen sisältö painottaa tyypillisesti syventäviä tutkivia juttuja sekä kirjallisuudesta lainattuja kirjoitustapoja. Mook hyödyntää myös muita ilmaisumuotoja, kuten valokuvaa ja piirrosta uutisten kertomiseen uudella tavalla. Kun tämän yhdistää Ranskan elinvoimaiseen kirjakauppakulttuuriin, mook-ilmiö on poikinut kokonaisen ekosysteemin, joka rakentaa sarjakuvissakin uutta lukijakulttuuria, jossa tieto ja visuaalinen nautinto kulkevat käsi kädessä.
Tämä on verkkoartikkeli Sarjainfo-lehdestä 1/2026. Tilaa Sarjainfo ja tue suomalaista sarjakuvakulttuuria liittymällä Suomen sarjakuvaseuraan.