Tuomas Koivurinne: 1918. Sotakirjasto
Arvio: Ilmari Käihkö
Sotatieteilijänä minun on vaikea lukea sodasta kertovaa kaunokirjallisuutta, ellei sen kirjoittajalla ole omakohtaisia kokemuksia sodasta. Tämä selittää sen, miksi suhtaudun sotaa käsittelevään, usein yksinkertaisia sankaritarinoita ja toimintaa painottavaan sarjakuvaankin lähtökohtaisesti epäilevästi.
Poikkeuksiakin toki löytyy. Sarjakuvan saralla esimerkiksi Pat Mills ja Joe Colquhoun (Charleyn sota), Hanneriina Moisseinen (muun muassa Kannas) Keiji Nakazawa (Hiroshiman poika), Joe Sacco (muun muassa Palestiina), Art Spiegelman (Maus) ja Jacques Tardi ovat laajentaneet ymmärrystämme sodasta ja sen seurauksista. Tämän listan jatkeeksi voi nyt 1918-teoksen myötä lisätä Tuomas Koivurinteen.
1918 käsittelee nimensä mukaisesti samana vuonna käytyä sisällissotaamme. Käsittelytapa tuo mieleeni Tardin teoksen C’était la guerre des tranchées (1993). Sekin koostuu sarjasta lyhyitä tarinoita, jotka alleviivaavat sodan järjettömyyttä, julmuutta ja inhimillistä hintaa.
Koivurinteen teoksessa järjettömyys korostuu entisestään sodan luonteen vuoksi. Siinä missä Tardin kuvaama ensimmäinen maailmansota oli valtioidenvälinen, taistelimme me suomalaiset sisällissodassamme pääasiassa toisiamme vastaan.
Sisällissotien väkivalta on usein paitsi henkilökohtaista, myös epätoivoista. Sisällissodan osapuolet asuttavat samaa aluetta ja sotivat muovatakseen saman poliittisen yhteisön tulevaisuutta toisensa poissulkevalla tavalla. Aiheen vakavuus ilmenee 1918-teoksessa pääosin mustavalkoisen teoksen kuvituksessa, jossa ei juuri ole tilaa hymylle.
Teos koostuu lyhyistä ja itsenäisistä tarinoista, jotka tarjoavat laajan katsauksen juuri itsenäistyneen Suomen ja pienen kansamme suurimpaan tragediaan. Eri näkökulmista kerrotut tarinat kuvaavat hyvin köyhän Suomen alueellista, poliittista ja uskonnollista monimuotoisuutta. Tämä ilmenee sekä teoksen kuvaamien henkilöiden ajatuksissa että murteiden ja kielten kirjona.
Eriarvoisuus, toisensa poissulkevina koetut todellisuudet ja maailmansodan aiheuttama instituutioiden romahtaminen johtivat yhteiskuntamme väkivaltaiseen jakautumiseen, sisällissotaan. Sodan sytyttyä väkivaltaa ei voinut enää pysäyttää.
Teoksessa sisällissotamme sodankäynnin amatöörimäinen luonne ilmenee hyvin esimerkiksi omien tulituksesta koituneista tappioista sekä ihmisaaltohyökkäyksissä konekivääriasemia päin. Osapuolien keskuudessa vallinnutta epäjärjestystä alleviivaa taistelu Oulusta, joka oli seurausta pasifisti Yrjö Kallisen yrittämän rauhanomaisen ratkaisun kariutumisesta. Kallisesta on aikaisemmin kertonut Aapo Kukko (Puhumalla paras, 2023).
Varsinaista intoa sotaan on harvoilla, mutta olosuhteet pakottavat osallistumaan. Tässä yhteydessä on tärkeää, että myös valkoisten puolella sotaan pakotetut asevelvolliset mainitaan. Se jää kuitenkin mainitsematta, että suurempi osa kansasta todennäköisesti tuki punaisia kuin valkoisia. Tämä selittää, miksi valkoisia asevelvollisia myös teloitettiin sisällissodan aikana kurin ylläpitämiseksi. Punaisten puolella sodankäynti oli vähemmän järjestelmällistä. Tämä selittää osaltaan heidän tappiotaan.
Tarinoissa kuvataan erilaisia pieniä ihmisiä ja heidän kohtaloitaan kummallakin puolella rintamalinjoja. Ihmiskohtaloiden kuvaaminen on arvo sinänsä, mutta niiden kautta päästään valaisemaan myös sodan laajempia, aivan liian vähän huomiota saaneita seurauksia. Näihin lukeutuvat esimerkiksi mieleltään järkkynyt leski ja tämän hourailua kuunteleva lapsi, sotaorpo, jonka kohtaloa määrittää hänen isänsä poliittinen kanta, vanhempien suhtautuminen sotaan osallistuviin ja siinä fyysisesti ja psyykkisesti traumatisoituneisiin lapsiinsa sekä sotiemme historiassa tyypillisesti ohitettu seksuaalinen väkivalta.
Kaikkia ihmisiä ja heidän kohtaloitaan ei tietystikään saada ahdettua yksinkertaisiin punaisten ja valkoisten muotteihin. Käsivarsinauhan väristä riippumatta tarinoiden henkilöitä yhdistää ajautuminen itseään paljon suurempien voimien pyörteisiin. Lähestymistapa alleviivaakin sodan jalkoihin helposti jäävää ihmisyyttä ja inhimillisyyttä. Tämä kiteytyy voimallisesti sotaorvon perspektiivissä, jonka mielestä ”ihmiset näyttivät kaikki saman värisiltä. Hän ei ollut missään nähnyt punaisia, valkoisia eikä muunkaan värisiä ihmisiä.” En tiedä, miten tätä voisi enää väkevämmin ilmaista.
Niin punaisten riveissä sotineen naisen kuin valkoisten joukossa invalidisoituneen voittajankin kohtalot muistuttavat tavastamme haudata vainajat joko seremoniallisesti sankarihautoihin tai vähimmällä mahdollisella vaivalla joukkohautoihin, mutta laiminlyödä sodan selviytyjiä. Toisaalta sodan pitkät seuraukset ja sisällissotamme kansallista yhteisöä rikkova luonne ilmenevät tarinoissa raakuuksien ja laittomuuksien kautta.
Koivurinne käy teoksensa lopussa vielä yhden kuvan ruutujen läpi sisällissotaamme liittyviä mielenkiintoisia henkilöitä ja tapahtumia kuin muistuttaakseen siitä, että jokainen olisi ollut oman pidemmän tarinansa arvoinen. Tekijä päättää teoksensa omiin sukulaisiinsa kolme polvea ylöspäin. Näin hän muistuttaa lukijaa siitä, että vuoden 1918 tapahtumilla on suora yhteys nykypäivään. Yhteys näkyy niin sotien inhimillisissä ja muissa seurauksissa kuin myös niiden ihmisten kautta, jotka tragediaan osallistuivat.
Toivon, että Koivurinne pääsee seuraavaksi toteuttamaan suunnitelmaansa piirtää sarjakuvaa heimosodistamme, joissa vankka suomalainen kansallismielinen vakaumus yhdistyi usein lapselliseen sotaintoon vailla mainittavaa positiivista lopputulosta paikallisväestöille, virolaisia lukuun ottamatta. Sillä välin toivon, että tämä teos saa paitsi ansaitsemansa huomion, myös kannustaa pohtimaan sotaa ja sen seurauksia.
Tämä on näyteartikkeli Sarjainfo-lehdestä 2-3/2026. Tilaa Sarjainfo ja tue suomalaista sarjakuvakulttuuria liittymällä Suomen sarjakuvaseuraan.
