Tommi Liimatta: Syntiselle virsi on kivulias laulaa. Lipposen Levy ja Kasetti
Arvio: Tarja Riitta Heinonen
14. päivä tammikuuta, Helsingin Hakaniemi. Suuntaan kulkuni määrätietoisin askelin kohti Levykauppa Äxää vähän ennen kello yhtätoista. Ihmettelen: täällähän on ihmisiä. Tottavie, täällä on ihmisiä, samalla asialla kuin minäkin.
Pian olen sisällä, näen Tommi Liimatan signeerauspöydän ääressä, vieressään tolkuttoman vahvasti kuorrutettu kakku. Kakun pintaa koristaa valokuva 50 vuotta täyttävästä Tommi Liimatasta pitelemässä kirjaa Syntiselle virsi on kivulias laulaa.
Jono myyntitiskille muodostuu välittömästi. Ilmassa on urheilujuhlan tuntua.
Mitä tiesin teoksesta etukäteen? Hyvin vähän, paitsi että kyseessä on Tommi Liimatan ”sarjakuvatuotannon pääteos”, siinä on 400 sivua, se painaa yli kaksi kiloa ja se perustuu Liimatan 13-vuotiaana ideoimaan jengitarinaan. Tätä kirjoittaessani siitä on otettu jo toinen, 300 kappaleen painos.
Olen kuitenkin tullut törmänneeksi Tommi Liimatan tekemisiin aiemminkin. Ei ole vain yhdet kirjamessut, joissa olen osunut paikalle, kun Liimatta selostaa jotakin täysin käsittämätöntä Rollo- tai Manse-muistelmaa ja harras, miesvaltainen yleisö näyttää tajuavan mistä on kyse. Tätä teosta ennen olin itse lukenut vain inspiroivan opuksen Serkkuteoria (Otava, 2022), jossa käsitellään muun muassa Boney M -yhtyettä ja Aku Ankan taskukirjoja. Olin myös ehättänyt saamaan kätösiini sarjakuvan Roskislapsi (Like, 2018), joka on kerta kaikkiaan kauheaa luettavaa eli toisin sanoen, mitä suurimmassa määrin suositeltava teos.
Oli myös tiedossani, että Liimatalla on yhtye Absoluuttinen nollapiste, jonka tuotantoa kiireimmäkseni kuuntelin, minkä kykenin. Olin oikeastaan hämmentynyt: siis tämähän on niin kuin jotain… progea?
Nyt itse teokseen. Syntinen alkaa vuodesta 2035, kun ”menestyvä sarjakuvakustantaja Tommi päättää 59-vuotiaana lopettaa elämänsä”. Olen noin kymmenen vuotta Liimattaa iäkkäämpi, joten lähtökohta on jopa liiankin samastuttava. Mutta jokainen 59-vuotias päätyy omanlaiseensa ratkaisuun: sen sijaan että olisin alkanut myrkyttää itseäni käärmeöljyllä, aloitin sellotunnit.
Rakenteellisesti teos on sipulimainen: uloimmalla kuorella 8-vuotias Tommi keinuu taloyhtiön pihassa, siitä siirrytään kolmentoista ikäisen Tommin keinutemppuihin ja siitä edelleen 59-vuotiaan sarjakuvaosaston johtajan päätökseen lähteä mökille tekemään kuolemaa. Teoksen lopussa kuoret sulkeutuvat.
Teoksen sisätarina on saagaa nuoren Tommin elämästä. Paljastuu, että uloimmat kuoret olivat jo etiäisiä tästä. Väläykset sukulaisista, kavereista, koulusta ja niin edelleen ovat eräänlaista liimaa (tai teippiä jos Erikeeper-laiva upposi) sarjakuvajaksojen, kuvien ja muiden dokumenttien väleissä. Näissä kohdin yhdistyy sarjakuva-Tommi elämäkerta-Liimattaan. Isossa kuvassa muutetaan Pietarsaaresta Rovaniemelle. Näitä elämänvaiheita Liimatta on käsitellyt proosateoksissaan (Jeppis 2 ja Rollo).
Sarjakuvajaksot ovat enimmäkseen uudelleen piirrettyä Uhka-sarjaa, jonka lukeminen voi tuntua pienoiselta urakalta. Jutut ovat paikoin aikamoista rämellystä ja menevät sellaiselle infantiilin poikamaiselle alueelle, johon ainakaan minulla ei ole edes kurkistusluukkua. Kirjaan on liitetty yhtenä lukuna myös aiemmin ilmestynyt ”Rengin tarpeet” (2000). Sen piirrosjäljestä pidän, mutta en osaisi kertoa omin sanoin, mitä siinä tapahtuu.
Luetun tulkinta ja arviointi kertoo usein yhtä paljon tulkitsijasta kuin itse teoksesta: Onko näkökulma samiksen vai antiteesin? Ymmärtääkö arvioija edes, mistä on kysymys? Teos näyttää yhdistävän underground-vaikutteita, tilsaa, inside-läppää, kaikki julkaistaan -periaatetta ja kasvutarinaa. Vai onko tämä sittenkin vain yksi pitkitetty vitsi? Tulee mieleen Matti Pulkkisen määrittelemä romaani: sika joka on syönyt kaiken. Toisaalta päällimmäiseksi tunnelmaksi jää kuitenkin jollain lailla humaani olo, vähän surumielinenkin ehkä.
Luin 400 sivua jokaista sanaa myöten kahteen kertaan, mutta kannen suljettuani tajusin, että minulta oli mennyt ohi, mihin teoksen nimi Syntiselle virsi on kivulias laulaa viittasi. Hyppäsinkö sittenkin jonkin ydinkohdan ylitse? Vai oliko tämä nk. käytännön pila tosikoille?
Koska Liimatan järkäle sopii muutenkin mitä mainioimmin eriaiheisten ihmettelyjen lähteeksi, päätin valita tähän loppuun lisää Syntisen innoittamia pohdintatehtäviä (sivunumerot ohjaavat Syntisen sivuille).
1) Kumpi on parempi, julkaista vähän mutta hyvää vai paljon niin, että taso saa heitellä (s. 283)? Mikä on ylipäänsä hyvää? Tai mikä on paljon?
2) Onko sarjakuvantekijällä vastuuta luomistaan sarjakuvahahmoista (esim. s. 136)? ”Jos on hahmon luonut, siitä pitää huolehtia kanssa!!” Miten siitä sitten huolehditaan?
3) Onko kukaan eri mieltä tästä: ”Voi dekkareita, joiden loppuratkaisu perustuu yksityiskohtiin, jotka eivät ole lukijoiden tiedossa!” (s. 318) Kampaajani mainitsi kerran happamana, että tästä syystä hän ei pitänyt Hildurista.
Tämä on näyteartikkeli Sarjainfo-lehdestä 2-3/2026. Tilaa Sarjainfo ja tue suomalaista sarjakuvakulttuuria liittymällä Suomen sarjakuvaseuraan.
