Hanneriina Moisseinen: Kannas. Kreegah Bundolo (2016)
Arvio: Tuomas Tiainen
Juuri, kun olemme toipuneet Isästä, Kannas ilmestyy. Hanneriina Moisseinen on jälleen kerran tehnyt sekä sisällöltään painavan että kooltaan mittavan sarjakuvan, vain kolmisen vuotta edellisen järkäleen jälkeen.
Taiteilijan katse on nyt jatkosodan aikaisissa evakuoinneissa näkökulman tarkentaessa virallisesta kertomuksesta sivuun. Kannas punoo auki kansakunnan suurta tarinaa vähemmän äänessä olleiden suilla. Pääosassa ovat nuori karjakko ja mieleltään järkkynyt sotilas – sekä agraariyhteiskunnalle elintärkeät lehmät. Sankareita ei ole, selviytyminenkin voi olla onnesta kiinni.
On vuosi 1944 Karjalan kannaksella. Taistelussa mielenterveytensä menettänyt, silpoutuneiden tovereidensa ruumiiden alta sekavana löydetty Auvo harhailee kalmakasvoisena aaveena. Mielensä murtanut sotamies ei tiedä, onko elossa vai kuollut. Likellä rintamaa tyhjennetyssä kylässä Maria Shemeikka vartoo lehmän poikimista. Vasikoinnin jälkeen olisi lähdettävä kiireesti evakkotaipaleelle lehmiä samalla paimentaen.
Kanonisoitu näkemys sodasta on maskuliinisen yksipuolinen ja paatoksessaan tympeä. Sodan kokeneen sukupolven hiipuessa ovat nuoremmat alkaneet kiinnostua toisenlaisistakin tulkinnoista. Yksi rajapyykki saavutettiin kolme vuotta sitten, kun Ville Kivimäen toisen maailmansodan aikaista sotilaspsykiatriaa käsitellyt tutkimus Murtuneet mielet voitti Tieto-Finlandian.
Moisseinen on taiteilijana mukana tässä tabuja avaavassa virtauksessa. Mielensä murjoneen, sotakarkurin tielle vailla täyttä ymmärrystä päätyneen Auvon kohtalo koskettaa. Oikeista Auvoista oltiin vaiti.
Kannaksessa on runollisuuden lisäksi dokumentaarista otetta. Moisseinen kävi taustatyönä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa läpi huomattavan määrän kelanauhoja sekä evakkojen käsin kirjoittamia muistelmia. Historia avautui tien päälle lähteneiden kautta niin ihmisten kuin eläintenkin silmin. Yksityiskohdat on kuvattu suurella tarkkuudella, taiteilijan kertoman mukaan jo sotahistorian herättämien intohimojen vuoksi. Ajan tuntu välittyykin väkevästi. Evakuointia kuvaava radioraportti on litteroitu oikeasta lähteestä ja varusteet, vaatteet, sodan luonnolle aiheuttama tuho ja kirjeiden käsialat autenttisen oloisia.
Sarjakuvan lomaan Moisseinen nivoo Puolustusvoimain kuva-arkistosta löydettyä materiaalia. Kirja alkaa prologilla, jonka sarjakuvaruudut ovat valokuvia. Tarinan seassa kuvia on myöhemmin lisää, pisimmillään 29 sivun verran. Tämä tuo tarinaan syvyyttä ja kosketuspintaa, vaikkei valokuvissa tarinan henkilöitä esiinnykään. Ensialkuun viitteelliset arkistokuvat uhkaavat keskeyttää itse sarjakuvan lukemisen, mihin pulmaan suosittelen tahdin hiljentämistä. Näin myös Moisseinen Ylen Kultakuume-ohjelman haastattelussa ohjeisti.
Valokuvista vavahduttavimpia on otos kaatuneita tovereitaan arkkuun asettelevista sotilaista. Pään ympärille on aseteltu varpuja, vainajan ilme on rauhallinen, lähes hymyilevä. Paljon puhuu myös kuva tyhjistä ruumisarkuista ja pinoista vaneria, joista sotilaiden viimeiset sijat kasattiin. Suurikokoisina, sivun tai aukeaman levyisinä, painetut valokuvat tuovat historian tapahtumat lähelle.
Suomalaisessa sotahistoriassa on, täysin oikeutetusti, varattu luku suomenhevoselle (isännän ennen lähtöhetkeä navetan takana ampumalle penille on uhrattu alaviite sukukronikassa). Menetetyn Karjalan lehmiä, tarkemmin sanottuna itäsuomenkarjaa eli kyyttöjä, sen sijaan lienee muistettu saati tässä kontekstissa tutkittu harvemmin. Moisseiselle lehmä on rakas, tärkeä ja kaunis olento, johon kulminoituu Kannaksen viesti välittämisestä ja uhrauksista. Kaikkein elävimpiä pehmeällä lyijykynällä piirretyn kirjassa ovatkin upeat naudat. Kyytön kyynelissä heijastuu kotikylän loimu.
Kannaksesta voisi puhua audiovisuaalisena kokonaistaideteoksena. Tarina on sarjakuvakirjan lisäksi ääntä, performanssia ja videokuvaa. Sibelius-Akatemian tohtorikoulutettava Anne-Mari Kivimäki pyysi Moisseiselta karjalaista haitarimusiikkia käsittelevän sarjakuvan. Kivimäen tohtorintutkintoprojektista, monialaisesti taidetta kokoavassa Suistamo – Perinnelaboratoriosta, löytyi muusikko Eero Grundström. Hän teki sarjakuvaan musiikkia ja äänimaisemia (kuultavissa osoitteessa https://soundcloud.com/kannas-soundtrack).
Esittävään taiteeseen erikoistunut Visa Knuuttila puolestaan tulkitsi Auvon roolin. Butōsta, avantgardistisesta japanilaisesta nykytanssista, ammentava performanssi tallennettiin videoteokseksi, joka oli nähtävissä Moisseisen ja Knuuttilan yhteisnäyttelyssä Helsingissä kirjan julkaisun aikoihin touko–kesäkuussa. Auvo Oksala on yhtä oikea Moisseisen piirtämänä kuin Knuuttilan esittämänäkin.
Sotasarjakuvaksi Kannaksessa esitetään sotaa varsin vähän. Ennemminkin kyseessä on sarjakuva siitä, kuinka voimaton yksilö on väkivaltaisen konfliktin edessä. Lajityyppien tuolle puolen kurottavasta teoksesta välittyy aiheelle omistautuminen, sen monipuolinen tutkiminen ja tulkitseminen. Sivuaskeleet syventävät. Kurottautumisen muiden taiteenlajien pariin soisi sarjakuvan osalta lisääntyvän ylipäätään. Tässäkin suhteessa Moisseinen kulkee eturintamassa.
Teksti on aiemmin julkaistu Sarjainfo-lehdessä 2/2016. Tilaa Sarjainfo kotiisi täältä.