Oxford English Dictionary tarjoaa seuraavan määritelmän sanalle ”gaijin”: ”(substantiivi) japaninkielinen termi ulkomaalaiselle tai vieraalle; ei-japanilaiselle henkilölle”. Sellainen sarjakuvataiteilija Berliac todellakin on: ainainen ulkopuolinen. Taiteilija saapuu vieraaksi Helsingin sarjakuvafestivaaleille.
Teksti: Onni Mustonen
Berliacia on kuvailtu nomadiksi. Hän syntyi Argentiinassa, mutta on sittemmin asunut muun muassa Norjassa ja Berliinissä. Hänen töitään on julkaistu niin latvialaisen kuš!-kustantamon toimesta ja yhdysvaltalaisessa Vice-lehdessä, jonka nettisivuilla hänen Asian Store Junkies -sarjansa ilmestyy viikoittain. Myöhemmin tänä vuonna suomalaisilla lukijoilla on myös mahdollisuus päästä tutustumaan Berliacin sarjakuviin, kun Asema-kustannus julkaisee Desolation.exe-albumin ja taiteilija vierailee syyskuussa Helsingin sarjakuvafestivaaleilla.
Myös Berliacin kynänjälki oleilee samanlaisella harmaalla alueella eri maailmojen välillä. Siinä, missä Berliacin varhaiset työt viittaavat klassisen ”taidesarjakuvaan”, hänen viimeaikaiset sarjakuvansa lainaavat voimakkaasti japanilaisen sarjakuvan traditiosta. Berliacista ei voikaan puhua puhumatta manga- tai gekiga-sarjakuvista. Jälkimmäisen termin juuret ovat 1950-luvulla, jolloin Yoshihiro Tatsumi lanseerasi sen kuvaillakseen ”vakavaa” japanilaista sarjakuvaa erotuksena kevyemmästä ja populaarimmasta mangasta.
Berliac itse käyttänyt termiä ”gekiga” kuvaillessaan omaa tyyliään ja hänen sarjakuviensa myötä lajityyppi on saanut näkyvyyttä länsimaissa. Hänen sarjakuvansa, kuten Seinen Crap -zinet, ovat olleet tärkeässä osassa määritellessä länsimaisen taidemangan tai gaijin gekagen lajityyppiä. Vuonna 2016 hän oli mukana toimittamassa Gaijin Mangaka -antologiaa, joka kokosi yhteen länsimaisia sarjakuvataiteilijoita, jotka ovat saaneet vaikutteita japanilaisesta sarjakuvasta.
– Mielestäni lehti ilmaisi, mistä gaijin-mangassa on kyse, hän kertoo.
Antologiaan valikoitiin taiteilijoita muun muassa Yhdysvalloista, Italiasta ja Puolasta, mutta tärkeintä ei ollut taiteilijan synnyinmaa vaan, kuten Berliac sanoo, ”laajempi filosofinen ja taiteellinen ajatus; [kokoelmassa mukana olleet taiteilijat] eivät tunne oloaan kotoisaksi tuotannossaan ja ovat siten ainaisessa muutoksen tilassa”.
Berliacin sarjakuvia tarkastellessa tämä ajatus muutoksesta on kovin selvä, mutta ero varhaisen ja myöhemmän Berliacin välillä ei kuitenkaan ole missään nimessä yksiselitteinen. Osuvaa onkin, että sana ”gaijin” käy myös adjektiivista. Berliacin sarjakuvissa vieraus on aina ollut läsnä.
– Joskus käyn läpi manga-tyyliäni edeltäviä sarjakuvia ja näen saman tien, mistä manga-teoksesta lainasin. Useimmat lukijani eivät sitä näe, mutta minä näen, Berliac toteaa.
Ne ovat aina olleet vieraita, ne ovat gaijin.
Mangapiirtäjä asunnossaan, ”Moriyama’s Dog” (2016).
Musta pinta
Berliac julkaisi esikoisteoksensa Rachas vuonna 2009. Alaotsikkonsa ”Cuatro historietas de romance y misterio”, eli neljä sarjakuvaa rakkaudesta ja mysteereistä, mukaisesti Rachasin sarjakuvia hallitsevat film noirin hengissä mustat, raskaat varjot. Berliac itsekin on myöntänyt velkansa sellaisille maailmankuuluille argentiinalaisille sarjakuvataiteilijoille kuten Jose Muñoz ja Alberto Breccia, joiden töiden laajat mustat pinnat ja jyrkät kontrastit loivat tyylin, joka sittemmin vakiintui enemmän tai vähemmän kansalliseksi sarjakuvastandardiksi Argentiinassa.
– Piirrokseni olivat, mitä oman maani verrattain patriarkaalinen sarjakuvakulttuuri, ylisti miehekkääksi ja ”kansalliseksi”: jyrkät kontrastit, paljon mustaa, karkeita […] verrattuna ulkomaalaisen näköisiin, herkkiin, ohutviivaisiin, paljon valkoista pintaa sisältäviin mangoihin, Berliac kertoi Fumettologica-nettisivun haastattelussa helmikuussa 2017.
Aina vuoteen 2013 asti Berliacin töitä hallitsikin tumma viiva ja realistinen tyyli. Rahcasin jälkeen hänen sarjakuviaan julkaistiin muun muassa Argentiinan merkittävimpiin kuuluvassa sarjakuvajulkaisussa, Fierro-lehdessä sekä mini-kuš!-albumina. Jäähyväiset tälle aikakaudelle Berliac omien sanojensa mukaan toivotti vuonna 2013 julkaistun Playground-sarjakuvan myötä.
”Gaijin-manga on todella ei-dualistinen, transkultuurinen hybridi.”
Scapo-tarinassa (2015) Pariskunta joutuu gangstereiden jahtaamaksi.
Kaapista
Kuten todettu, manga-vaikutteet olivat aina läsnä Berliacin töissä, mutta pinnan alla, piilossa viitteinä ja vihjeinä. Haastatteluissa hän on kertonut, miten ensimmäiset sarjakuvat, joita hän yhdeksän-kymmenen vanhana luki, olivat nimenomaan mangaa. Näiden sarjakuvien vaikutus saikin hänet tarttumaan kynään ja innostumaan piirtämisestä 90-luvulla. Vasta myöhemmin hän ”oppi” pois mangasta ja siirtyi ympäristön painostuksesta kohti tyyliä, jota länsimaisessa sarjakuvakentässä pidetään aikuisempana.
Viimeisen viiden vuoden aikana tapahtunutta muutosta tyylissään Berliac itse on kuvaillut ”kaapista tulemisena”. Haastatteluissa hän on kertonut, miten 2010-luvun alussa hän oli tajunnut, miten ahdistavat raamit länsimainen, miesvaltainen sarjakuvakenttä oli hänelle asettanut.
– Binäärinen ”itä vastaan länsi” asetelma alkoi lopulta tuntua hyvin luonnottomalta, hän kertoi dreimalalles.info-nettisivun haastattelussa vuonna 2015.
Asiaa käsitelläkseen Berliac alkoi vuonna 2012 työstää viimeistä taidesarjakuvaansa, Playground-nimistä teosta. Playground on sarjakuva yhdysvaltalaisesta elokuvaohjaaja John Cassavetesistä ja siitä, miten taiteilija voi luoda jotain ei-mistään. Muistilappuja, luonnoksia, dokumentteja ja lainauksia yhdistelevä Playground on sidottu tyylillisesti yhä vahvasti taidesarjakuvan traditioon, mutta sarjakuvan metateksti on kriittinen itseään kohtaan. Playground on sarjakuva sarjakuvasta. Teoksen lukemisella on tarkoituksessa samankaltainen vaikutelma kuin taikurilla, joka kertoo, miten hatusta vedetään jänis: nyt yleisö tietää, miten taikatemppu tehdään.
Playground oli omaehtoinen pattitilanne: Joko Berliac jatkaisi samalla tavalla, tekisi samanlaisia sarjakuvia, toistaisi samoja aiheita, teemoja ja motiiveita, jotka nyt olivat Playgroundin myötä käyneet lukijoille kiusallisen ilmiselviksi. Tai sitten hänen olisi pakko tehdä jotain muuta.
2010-luvun alussa hän oli tajunnut, miten ahdistavat raamit länsimainen, miesvaltainen sarjakuvakenttä oli hänelle asettanut.
Scapossa uhka tunkeutuu arkipäivään (2015).
Puhtaalta pöydältä
Länsimaisessa valtavirtasarjakuvakulttuurissa manga ja gekiga ovat näkymättömiä traditioita. Vakavasti otettava sarjakuvaharrastaja voi ehkä myöntää lukeneensa Katsuhiro Ōtomon Akiran tai Junji Iton Uzumakin, mutta ikävästi yleistäen voitaneen todeta, että manga nähdään yhä tyttöjen harrasteluna. Syy tähän on ainakin osittain rakenteellinen: esimerkiksi Suomen markkinoille tuotettu manga on pitkälti sanomalehtipaperille painettua, halpaa populaarisarjakuvaa ja gekiga ei ole lyönyt itseään samalla tavalla läpi. Tilanne on samankaltainen, jossa supersankarisarjakuva oli ennen Alan Mooren ja Dave Gibbonsin Vartijoita. Tämän seurauksena manga on yhä verrattain eksoottinen sarjakuvatyyli; se on vieras tavalla, jota ligne clair esimerkiksi ei ole, ja mikä tärkeintä, siltä uupuu prestiisi, joka tekisi lajityypistä vakavasti otettavan.
Juuri tätä ajatusta vastaan Berliac pyrki pyristelemään manga-sarjakuvillaan.
– ”Kaapista tulemisella” tarkoitin sitä, että avoimesti ilmaisin sen, mikä on taiteilijalle ominaista, hän kertoo. – Se tekee meistä sen, mitä me olemme, ja silti mangan tapauksessa useimmat taiteilijat pyrkivät tukahduttamaan sen syistä, jotka ovat liian monimutkaisia kuvailtavaksi – kutsuttakoon sitä lyhyesti ”taiteelliseksi (eli sosiaaliseksi) paineeksi”, joka perustuu mangaan kohdistuviin negatiivisiin ennakko-oletuksiin porvarillisella, länsikeskeisellä, miesten hallitsemalla sarjakuvakentällä.
Ongelmaton prosessi ei kuitenkaan ole. Berliac on tietoinen kulttuurisen omimisen vaarasta.
– Annoin laiskasti nimen ”neo-japonismi” esteettiselle suuntaukselle, jonka näen kahdessa tärkeimmässä visuaalisuutta hyödyntävässä sosiaalisessa mediassa, eli Instagramissa ja Tumblrissa – vaikka käsitettä voidaan myös laajentaa kattamaan musiikkigenren, kuten Vaporwaren. Tässä trendissä on pohjimmiltaan kyse japanilaisten elementtien yhdistämisessä länsimaissa tehtyyn taiteeseen puhtaasti esteettisessä tarkoituksessa, eräänlaisena koristelun muotona, Berliac kertoo.
– Erityisesti Yhdysvalloissa tämä tapa on ongelmallinen johtuen Yhdysvaltojen pitkästä, alistavasta suhteesta Japaniin.
Berliacin sarjakuvissa manga-vaikutteista ei kuitenkaan voi erehtyä. Hänen hahmojensa ulkomuoto sekä eleet ovat vahvasti sidottuja japanilaisen sarjakuvan traditioon. Tämän vuoden alusta alkaen Vicen nettisivuilla viikoittain julkaistu Asian Store Junkies tekeekin kaupasta käymisestä tai valmisnuudeleiden hamstraamisesta lähes elämää suurempaa lainaamalla manga-sarjakuvien taistelukohtausten vakiintuneita kerronnan tapoja.
Tämäntyyppiset ristiriidat luovat kokonaisuuden, joka on enemmän kuin osiensa summa. – Gaijin-Manga ylittää pelkän estetiikan ja luo monimutkaisen kerronnallisen järjestelmän, joka eroaa japanilaisesta mangasta (ja sen otaku-imitaatioista) ja on samalla erillinen perinteisestä länsimaisesta sarjakuvasta. Se on todella ei-dualistinen, transkultuurinen hybridi; ei-tämä-tai-tuo, tämä-sekä-tuo, Berliac kertoo.
Berliacin sarjakuvia voisi kuvailla freduilaisella termillä das Uncheimlich, sillä hänen sarjakuvansa eivät käsittele supersankareita tai jättiläisrobotteja, vaikka hän useimmille suomalaisille sarjakuvaharrastajille hänen käyttämänsä muotokieli yhdistyy stereotyyppisesti tämän tyyppisiin sarjakuviin. Sen sijaan Berliacin sarjakuvat tarjoavat unenomaisia välähdyksiä ihmisten elämään. Niissä nainen samastuu VHS-nauhaan, pariskunta joutuu pakenemaan yakuza-gangstereita ja nuori mies joutuu todistamaan väkivaltaisen kohtauksen lomaillessaan Meksikossa. Unenomainen manga-tyyli kaitoine viivoineen ja piirteettömine hahmoineen on näissä yhteyksissä lähes levottomuutta herättävä, aivan kuin se ei aivan istuisi kertomukseen. Berliacin tavoin lukija on muukalainen vieraassa maassa.
Berliac on vieraana Helsingin sarjakuvafestivaaleilla 2.–3.9.2017. sarjakuvafestivaalit.fi
Julkaistu aiemmin Sarjainfo-lehdessä 2/2017. Tilaa Sarjainfo täältä.
D&Q perui Berliacin kirjan, Asema julkaisee
Kesäkuun alussa Drawn & Quarterly -kustantamo ilmoitti peruvansa Berliacin Sadbø-albumin julkaisun johtuen taiteilijan tekemistä transfobisista lausunnoista. Vuonna 2015 kirjoittamassaan esseessä Berliac vertasi muutosta sarjakuviensa visuaalisessa tyylissä transnaisen kokemukseen ja käytti asiasta ilmaisua ”kaapista tuleminen”, johon tässäkin artikkelissa viitataan. Sarjakuvataitelija ja tutkija Sarah Horrocks kritisoi Berliacin rinnastusta. Berliac vastasi kritiikkiin hyökkäävästi ja keskustelu eskaloitui aggressiiviseksi.
Kun D&G ilmoitti julkaisevansa Berliacin sarjakuvan, Berliacin ja Horrocksin keskustelu nousi jälleen esille. Kustantamon omien sanojen mukaan lukuisat ihmiset lähestyivät heitä Twitterin ja sähköpostin välityksellä ja ilmaisivat toiveensa, ettei Berliacin kirjaa julkaistasi.
”Me emme tunteneet Berlacin töitä, niin kirjoitettuja kuin piirrettyjä, mukaan lukien vuonna 2015 julkaistua esseetä, joka vertasi kulttuurista apropriaatiota transsukupuolisuutta. Me emme allekirjoita esseetä, sen puolustusta tai äänensävyä ja aggressiivisuutta, jota hän osoitti sekä tässä että myöhemmissä keskusteluissa”, D&G ilmoitti.
Berliac on sittemmin pyytänyt anteeksi. ”Otan vastuun [teoistani] ja ymmärrän, mistä syytökset transfobiasta kumpuavat”, Berliac kirjoittaa. ”Näen tekstissäni ja erityisesti vastauksessani Sarahin syvälliseen ja kärsivälliseen kommenttiin transfobian elementtejä”.
Asema pitää kiinni päätöksestään julkaista Berliacin kaikkimeni.exe-albumin ja taiteilija on yhä vieraana Helsingin sarjakuvafestivaaleilla syyskuussa.
– Olemme pahoillamme ja vihaisia Drawn & Quartelyn paniikkireaktion takia, kommentoi Ville Ranta Asema Kustannuksesta.