Leo Kuikka: Tappavat kädet. Kreegah Bundolo
Arvio: Ville Hänninen
Leo Kuikan Tappavat kädet on viime vuosien kiinnostavimpia kotimaisia sarjakuvia. Kuikka on nimimerkki, joka on piirtänyt aiemmin myös nimellä Pasi P. Vuonna 1961 syntyneen Kuikan, oikealta nimeltään Pasi Pikkarainen, viime vuosikymmenellä käynnistynyt omakustannetuotanto on jo melkoisen laaja ja moni-ilmeinen, ehkä parhaimmillaan neliosaisessa Galigulassa ja erikoisimmillaan muutamassa julkaistussa fotonovellissa.
Kuikan esikoisalbumi Alhaiset taajuudet (Lempo, 2011) ruotii lähiöelämää sysimustan huumorin avulla. Perheenisän sisäinen sielunelämä aukeaa vähitellen sivun mittaisten siivujen kautta.
Viime vuosina Kuikan piirrostyyli on hioutunut ja päätynyt entistä lähemmäs Florent Ruppertin ja Jêrome Mulot’n sarjakuvia. Heidän vaikutuksensa näkyy viivan lisäksi irtonaisessa ja yllätyksellisessä tarinankerronnassa ja varsin mustanpuhuvassa maailmankuvassa.
Sarjakuvien lähtökohta on samantyyppinen kuin esimerkiksi Michel Houellebecqin romaaneissa. On ilmiöitä, joista ei rohjeta (tai osata tai kyetä) kirjoittaa suoraan. ”Maailman”, ”todellisuuden”, ”arjen” päällä on kalvo, jonka voi hetkellisesti puhkaista taiteen keinoin. Romanttisen taidekäsityksen mukaisesti voisi puhua todellisemman todellisuuden näyttämisestä, kirjaimellisesti näkyvän maailman taakse menemisestä. Taiteella kun voi kuvata ilmiöitä, jotka ovat olemassa mutta eivät tyhjene yksinkertaisilla käsitteenmäärittelyillä tai kehäpäätelmän tuntuisilla pelkistyksillä.
Esimerkiksi ”ajan henkeen” on henkisesti laiskaa tokaista ”populismi” tai ihmisen vieraantuneisuuteen ”eksistentialismi”. Vastaamisen sijaan voi myös koettaa kuvata, mennä sanojen taa kuvin ja sarjakuvin. Kyllä se parhaimmillaan onnistuu. ”Mielikuvitus on aistihavaintojen pohjalta järjestetyn tiedon uudelleen muokkaamista”, kiteyttää Suomen Wikipedia kiintoisasti.
Saranoissa narisee
Tappavissa käsissä on runsaasti ajankohtaisia aineksia. Sipilä, Stubb ja Soini hierovat toiveikkaita diilejä kiinalaisten kanssa. Pasi Lihaviston vaimo on hankkinut mamurakastajan. Kierrätysneuvos Lihavisto rouvineen kutsutaan satavuotiaan Suomen Linnan juhliin.
Kohtaukset kytkeytyvät usein vallankäyttöön eri tilanteissa, kolonialismin raakalaismaiseen perintöön ja sen ilmenemiseen väkivaltafantasioina. Kerronta on tietoisen aukkoista, lukija täydentää sen verran kuin pystyy ja haluaa. Usein jää epäselväksi, mikä tapahtuu todella ja mikä edustaa vain Lihaviston sisäistä maailmaa.
Välillä tarinaan ilmaantuu Suomen hallitus, välillä YK:n ruoka-avustussaattueita räjäyttelevä ”Musta kalifi”. Vessassa istuessaankin Lihavisto keskustelee kuolleen kaverinsa kanssa, valaan vatsassa. Kaiken, ”tappavien käsien”, takana taitavat lisäksi olla ulkoavaruuden voimat.
Tappavien käsien maailman ronskius ja dialogin satiirisuus ja suorasukaisuus tuovat mieleen ranskalaisen (Jean-Marc) Reiserin (1941–83). Muun muassa Harakiriin ja Charlie Hebdoon piirtänyt Reiser tunnetaan Suomessa parhaiten sarjakuva-albumeista Paksu nilkki (WSOY, 1993) ja Ulkoilmaelämää (WSOY, 1992). Ne saattaisivat herättää ylikorrektina nykyaikana paheksuntaa, koska liikkuvat sumeilematta piilotajunnan ja mielen mustien mujujen puolelle. Humoristina Reiser on epäsuomalaisen röyhkeä – ja ehkä siksi häntä ei ole julkaistu enempää.
Kuikka liikkuu yhtä estotta seksuaalisuuden ja väkivallan alueilla, mutta on kertojana sisäänpäinkääntyneempi. Suomalaisen mykäksi häntä ei kuitenkaan voi sanoa. Tappavat kädet toteuttaa perinteistä ”hyvän sarjakuvan” ihannetta sikäli, että se on nimenomaan kuvan ja sanan monipuolinen ristisiitos. Minkä voi kertoa kuvin, kerrotaan. Mikä on syytä sanoa puhekuplin, sanotaan. Silti Kuikan kieli ei ole köyhää saati yksitasoista, vaan se ohjaa tarinaa siinä missä kuvakerrontakin.
On siinä mies ja nainen
Tappavat kädet on myös rytmisesti ja sarjakuvasivusommitelmiltaan nautittava kokonaisuus. Kuikka ei tuki sivuja/aukeamia, ei pelkää tyhjää tilaa. Pelkistetty mutta ilmeikäs viivapiirros korostaa ratkaisua.
Kreegah Bundolo on julkaissut Tappavista käsistä samanlaisen sidotun kirjan kuin Läskimooseksista. Se korostaa lehden yhteyttä Läskimooseksen maailmaan. Tappavat kädet syntyi Läskimooseksen oheisjulkaisuksi vuonna 2015. Ensimmäinen numero ei tuntunut liittyvän Ohtoon, Fu-maailmaan ja kumppaneihin lainkaan, mutta sittemmin kärsivällisen lukijan odotus on palkittu.
Kokoelmana tarinan käänteet aukeavat uudella tavalla. Vuoden tai melkein vuoden välein ilmestyessään lehdet ovat johdattaneet maailmaan, mutta sulkeneet sen oven miltei saman tien. Neljän lehden kokonaisuus muistuttaa novellikokoelmaa, jonka eri osat sijoittuvat selvästi samaan maailmaan ja käsittelevät (enimmäkseen) samoja ihmisiä.
Loppukohtauksessa Lihavisto ja Sauli Niinistö laulavat ”Olen suomalainen” -iskelmän. Sauli miettii ”Veteraanin iltahuutoa”, mutta Lihavisto pysyy lujana: ”Eiköhän nää veteraanit oo jo työnsä tehny ja laulunsa laulanu?”
Sitten raikaa. Loppukuvassa presidentinlinna, liput satossa.
Televisioelokuvana tuo kaikki puskisi liian lihaksi, tuntuisi puskafarssilta. Sarjakuva ei voi edes teoriassa rakentaa samanlaista todellisuuden illuusiota kuin elokuva. Koska yhtävastaavuuden tunnetta maailman kanssa ei rakennu alun perinkään, ilmaisu voi etsiytyä absurdeihin uomiin.
Sarjakuvan tekemisen edullisuus vain korostaa entisestään mahdollisuuksia hullutteluun. Tappavat kädet -elokuva olisi maksanut liikaa ja/tai vaikuttanut käsittämättömältä spedeilyltä.
Sarjakuva on halpa muttei halpahintainen – eikä halventava. Politiikan Leo Kuikka esittää kyllä suhteellisen vähälahjaisena suhmurointina, mutta niin kauas arkirealismista mennään senkin kuvaamisessa, että kulttuuriministerin närkästystä ei liene luvassa.
Olen haaveillut Kittilän tapahtumia kuvaavasta tv-sarjasta tai elokuvasta, mutta ehkä kaiken voisikin kertoa sarjakuvana, kubistisesti joka nurkkaa yhtä aikaa valaisemalla.
Hommiin, Kuikka!
Julkaistu aiemmin Sarjainfo-lehdessä 1/2018. Tilaa Sarjainfo täältä.
