Maikki Harjanne
Täydellinen Minttu – Kaikki Minttu-sarjakuvat
Kissanviikset
Arvio: Titta Lindström
Maikki Harjanteen Minttu-kirjat ovat suomalaisessa kirjallisuudessa jo käsite, onhan kirjasarja ilmestynyt säännöllisesti jo lähes 45 vuoden ajan. Sarjakuvista sen sijaan harvempi taitaa tietää. Vuosina 1982–90 Kotiliesi-lehdessä ilmestynyt sarjakuva oli aikoinaan rohkea hyppy tuntemattomaan. Kuten Harjanne esipuheessa muistelee, sarjakuvien arvostus ei ollut tuolloin korkeimmillaan, ja lukijoiden lämmin vastaanotto oli kaukana varmasta.
Harjanteen uteliaisuus ja riskinotto kuitenkin kannatti, ja Minttu-sarjakuva löysi yleisönsä. Täydellinen Minttu -kokoelma sisältää vihdoin kaikki Minttu-sarjakuvat, joista osaa ei ole aiemmin julkaistu kirjamuodossa lainkaan.
Minttu-lastenkirjojen ytimessä on lämminhenkinen lapsiperheen arki ja pienet arjen sattumukset. Tarinoiden kautta lapset oppivat arjen taitoja ja vanhemmat puolestaan vinkkejä erilaisiin pulmatilanteisiin.
Minttu-kirjojen idea siirtyy Kotilieden yhden sivun formaattiin sinänsä kivuttomasti, mutta tarinan kaarelle formaatti asettaa välillä rajoituksensa. Parhaimmillaan Harjanne löytää sivun tarinoihin humoristisen vireen, jolloin lopputulos muistuttaa melkeinpä strippiä. Otetaan esimerkiksi huvittava tarina, jossa lapset ja isä lähtevät huutokauppaan ostamaan tuoleja, mutta kotiintuomisiksi valikoituukin äidin hämmästykseksi sangollinen vispilöitä, lasikupu ja airo.
Aika usein sarjakuvien tarinat ovat kuitenkin luoteeltaan arkisen opettavaisia, eikä niissä välttämättä ole varsinaista loppuhuipennusta. Tämä on tyypillistä myös Minttu-kirjoille, mutta niissä tarinan pituus tarkoittaa kuitenkin, että matkan varrella voi tapahtua yhtä, jos toista mielenkiintoista. Tiiviisti kerrotussa sarjakuvassa oikeanlaisen rytmin löytyminen on haastavampaa, mutta Harjanne selkeästi kehittyy siinä sarjakuvien edetessä.
Muodoista ja keinoista
Vaikka yhden sivun formaatti luokin omat haasteensa, se on toisaalta yksi asia, josta sarjakuvassa todella pidin. Nykyään kun yhä harvempi sarjakuva saa alkunsa lehdissä, tähän formaattiin ei enää törmää niin usein. Se on sääli. Sivun sarjakuva ei ehkä ole formaattina yhtä napakka tai hauska kuin strippi, mutta sivun sarjakuvissa voi rakentaa maailmaa ja dialogia tavalla, joka on strippisarjakuvassa hankalaa. Koska Minttu-tarinat käsittelevät perhe-elämää ja pieniä arkisia tapahtumia, pituus tuntuu juuri Minttu-tarinoille sopivalta.
Mitä tulee Minttu-sarjakuvien ulkoasuun, Maikki Harjanteen piirustustyyli sopeutuu sarjakuvamuotoon yllättävänkin hyvin. Lastenkirjoissa Harjanteelle on ominaista runsas – mielestäni jopa liiallinen – valkoisen tilan käyttö. Sarjakuvassa rajoitetumpi tilan käyttö kuitenkin tuo Harjanteen tyylin parhaimmat puolet esiin. Hänen yksinkertainen ja rento piirustustyylinsä toimii sellaisenaan luontevasti sarjakuvassa.
Täydellisen Mintun esipuheessa Harjanne kirjoittaa sarjakuvakerronnan eduista, miten tarinaa pystyy kertomaan vain kuvin ja kuinka tämä hyödyttää lasta, joka ei osaa vielä lukea. Tämähän pitää täsmälleen paikkansa, mutta Minttu-sarjakuvissa tällaista kokeilevuutta on itse asiassa varsin vähän. Tarinaa kuljetetaan ensisijaisesti tekstin kautta, ja vain muutamassa Santtu-vauvaan keskittyvässä sarjakuvassa teksti on selvästi pienemmässä roolissa. Itse asiassa puhekupliakaan ei hyödynnetä, vaan kuten lastenkirjoissa, kaikki teksti on sijoitettu kuvien alapuolelle.
Rohkeampaa sarjakuvallisten keinojen käyttöä olisi ollut hauska nähdä enemmänkin, jokunen kokomykkä sarjakuva esimerkiksi olisi istunut kokonaisuuteen hienosti. Tosin mainittakoon, että viimeisessä Minttu-sarjakuvassa yllättäen rikotaan neljäs seinä, mikä jäi positiivisena yllätyksenä mieleen.
Täydellinen Minttu onkin tietyllä tavalla hieman ristiriitainen lukukokemus. Sarjakuva säilyttää erinomaisesti Minttu-lastenkirjojen hengen ja tyylin, mutta toisaalta sarjakuvana se on jollain tavalla hieman liiankin uskollinen alkuperälleen, eikä uskalla kokeilla mitään reilusti omaa. Yhtä kaikki, uskallan väittää, että Minttu-kirjojen faneille myös sarjakuva toimii hienosti, mutta jos lastenkirjat eivät iske, niin tuskinpa sitä tekee sarjakuvakaan.
Nyt kun Minttu-sarjakuvan alkuperäisestä ilmestymisestä on jo kulunut aikaa, voi vielä kysyä, mikä merkitys sarjakuvan ilmestymisellä on ollut. Ainakaan jäljittelijöitä Maikki Harjanteen esimerkki ei näytä hirveästi saaneen, mikä on sääli. Moni nykyinenkin lastenkirjasarja taipuisi varmasti hienosti sarjakuvaksi, mutta tällainen vaihtoehto käy syystä tai toisesta harvemmin tekijöiden mielessä. Oikeastaan vain Tatu ja Patu – Kovaa menoa kiskoilla tulee modernina esimerkkinä mieleen.
Ensisijaisesti Täydellinen Minttu tietysti hemmottelee kaikkia Minttu-faneja, mutta olisi hienoa, jos se toimisi myös jonkinlaisena positiivisena muistuttajana sarjakuvan mahdollisuuksista kuvakirjantekijöille.
Julkaistu alun perin Sarjainfo-lehdessä 4/2022. Tue suomalaista sarjakuvakulttuuria ja liity Suomen sarjakuvaseuraan.