Teksti: Johanna Vehkoo
Sarjakuvapiirtäjä, kuvittaja, graafikko, tietoviisas, sanaristikkomestari Heikki-Pekka Miettinen (5.3.1951–22.12.2022) kuoli joulun alla nopeasti edenneeseen vakavaan sairauteen.
Hänet tunnettiin yleisesti lempinimellään Heinari. Nimi iskostui rippileirillä, kun Heikki-Pekka istuskeli laiturilla kaverinsa, tuomari Niemisen kanssa. Pian Heikki-Pekka joutui onkimaan oman tennarinsa järvestä, mihin tuomari Nieminen sanoi “kyllä sää aika heinari olet”.
Piirroksensa Heinari signeerasi joko lyhenteellä Hri tai nimimerkillä Tilt. Hänen laajimmin tunnetut työnsä, erityisesti strippisarja Pahkeinen ja pidemmän muodon kuvakirjaparodia Miihkali, saivat suurimman yleisönsä Pahkasiassa (1975–2000). Harvempi tietää, että Pahkeinen sai alkunsa Tampereen ylioppilaslehden Aviisin taittopalana, tekijänsä muistikuvien mukaan vuonna 1972. Heinari alkoi piirtää kumaraa baskeripäistä mietiskelijää jämäpaikkoihin, joihin ei ollut myyty ilmoitusta.
“Päätin aluksi, että yritän nyt puhtaaksiviljellä klassisen born loser -tyypin”, Heinari muisteli joskus minulle. Pahkeinen kokee usein jo etukäteen epäonnistuvansa kaikissa pyrinnöissään. Lokki saa alituiseen osuman hänen baskeriinsa.
Häviäjä-teema tuli kuitenkin nopeasti loppuunkalutuksi, ja Pahkeisesta tuli hivenen hienostuneempi yhteiskunnan sivullinen, hiljainen tarkkailija. Toiset saavat touhottaa, Pahkeinen tyytyy kommentoimaan lakoniseen tyyliinsä. Kaikille Heinarin tunteneille oli selvää, että Pahkeinen oli hänen alter egonsa.
Pahkeinen oli ehkä syntyjään born loser, mutta tekijänsä mukaan Pahkeinen “ei ole enää häviäjä, koska se ei pelaa mitään peliä.” Ei pelannut Heinarikaan.
Heinari eli outsiderina, pitkälti yhteiskunnan ulkopuolella. Hän ei hakenut edes sosiaalitukia, joihin hän olisi ollut oikeutettu, kun “pikku-ukkojen piirtäminen ristikkovihjeisiin” ei elättänyt.
Kerran ajattelin, että minäpä voin tehdä hänelle palveluksen. Tapani Rytöhongan (1964–2022) kanssa päätimme koostaa Pahkeisesta ja Miihkalista kokoelma-albumit. Heinarin tunnetuimmat sarjakuvat saataisiin talteen, hän saisi jopa hiukan rahaa ja kenties viimeinkin sen Puupäähatun (ei saanut). Pahkasian historia oli toki hyvin dokumentoitu kokoelmateoksissa, ja niissä Heinarin jälki on komeasti esillä, mutta esimerkiksi Aviisissa ja kaupunkilehti Tamperelaisessa julkaistut Pahkeiset uhkasivat unohtua näiden lehtien arkistoihin. Heinari ei pahemmin piitannut originaaleistaan eikä säilyttänyt mitään järjestelmällisesti, joten metsästimme Tapanin kanssa originaaleja pitkin Tamperetta. Osa skannattiin Pahkasioista. Kustantajaksi ryhtyi Zum Teufel, ja kokoelmat julkaistiin vuonna 2009. (Meidän nimiämme ei mainita kirjojen toimittajina, koska perfektionistina Tapani ei ollut täysin tyytyväinen lopputulokseen. Emme onnistuneet kokoamaan aivan kaikkea.)
Ajattelen, että Heinari olisi ansainnut myös luonnoskirjakokoelman, sellaisen, joita vaikkapa hänen suuren suosikkinsa Robert Crumbin luonnosvihoista on julkaistu. Heinari ei tosin tavannut kanniskella luonnosvihkoja. Hänellä oli tapana piirtää mille sattuu lautasliinoille mitä nerokkaimpia kiteytyksiä baarin pöydässä sillä välin, kun keskustelukumppani kävi vessassa. Niitä on pispalalaisten piironginlaatikot pullollaan.
Heinari teki vuosikymmenten varrella myös valtavat määrät kuvituksia lukuisille tamperelaisille kulttuuriyhdistyksille, yrityksille ja kapakoille. Pispalassa hän tuotti kuvia kaikkiin kaupunginosa-aktivistien tarpeisiin: Pispalalainen-lehdelle, Pispalan karnevaaleille, Rajaportin saunalle, ja niin edelleen.
Hän asui valtaosan elämästään Tampereella ja aloitti sarjakuvien piirtämisen latinakoulu Clasun lehdessä. Aikuisena hän asui enimmäkseen Pispalassa, josta muutti viimeisiksi vuosikseen Nekalaan. 1970-luvun alussa hän käväisi Turun yliopistossa opiskelemassa kirjallisuutta ja hieman myöhemmin kävi graafikkokoulutuksen ammattioppilaitoksessa Tampereella.
Opintojen välissä hän teki ainoan kerran elämässään fyysistä työtä, muovitehdas Sarviksen varastolla. Työ tuli suhteilla: isä Ahti Miettinen oli Sarviksella ostopäällikkönä.
Heinarilla on kaksi tytärtä, Ida (s. 1975) ja Ira (s. 1984). Pikkusiskonsa Hanna-Riinan mukaan Heinari nimesi Miihkalin parhaan kaverin Minnaryynin.
Yhteiskunnan rakenteiden ulkopuolella eläminen onnistui, koska älykkäälle, lempeälle ja karismaattiselle miehelle löytyi aina sopiva nainen, joka otti hänet mielellään hoiviinsa. En ole koskaan kuullut kenenkään sitä katuvan tai kantavan hänelle kaunaa, vaikka Heinarilla oli harvoin rahaa ja hän oli velkaa pitkin kaupunkia.
Minä olin yksi näistä naisista. Asuimme yhdessä pari vuotta, kun olin parikymppinen ja Heinari päälle nelikymppinen. Myöhemminkin pidimme yhdessä pubivisaa Pispalan Pulterissa. Heinari laati kysymykset ja tuomaroi, minä juonsin. Monella oli nimittäin hankaluuksia saada Heinarin mutisevasta puhetavasta selvää. Sittemmin hän kehitti visoja varten artikulaatiota parantavan huutavan tyylin.
Heinari eli tinkimättömästi omanlaistaan elämää ja nakkasi paskat keskiluokkaisille normeille ja konformistisille odotuksille. Hänen älynsä ja huumorinsa oli terävää ja nopeaa, mutta hän oli myös kiltti ja huomaavainen. Tietovisoissa sai helposti käsityksen, että hän oli lukenut suurin piirtein kaiken, mutta kyllä hänelläkin rajoitteensa oli: urheilusta hän ei ollut pätkääkään kiinnostunut. Yksi ensimmäisistä Heinarin lapsena lukemista kirjoista oli paksu nahkaselkäinen Pikkujättiläinen.
“Ikäni kaiken, niin pitkälle kuin muistan, olen ollut kiinnostunut kielestä ja kulttuurista, enkä pysty asettamaan niitä mihinkään tiettyyn järjestykseen, sillä minusta ne ovat sama asia”, Heinari sanoi Pauli Heikkilän (1956–2019) kanssa käydyssä dialogissa, joka on julkaistu Potsi-lehden numerossa 2/1990.
Samassa jutussa Heinari muistelee todenneensa noin 15-vuotiaana olevansa hyvä piirtäjä. “Tai en minä jumalattoman hyvä piirtäjä ole. Pystyn piirtämään vain sen mitä ajattelen. Alusta alkaen lähestyin kuvaa ajattelun kautta, graafisesti, lähes geometrisesti.”
Taiteilijana hän ei itseään pitänyt, vaan ihmisenä, “joka tekee paino-originaaleja, ja that’s it.”
Heinarilla oli tapana pitää usein sama maljapuhe, kun hän kohotti nelosoluttuoppiaan seuralaisilleen. “Pyrkimykselle kirkkaaseen ajatteluun!” hän sanoi. Harvan ajatus on yhtä kirkas ja äly yhtä terävä. Myös Pahkeisen osuvimmat niitit osoittivat ihmisen ajattelun kehnouden. “Pyrin näyttämään, kuinka turhan mutkallinen, hienosteleva tai muodinmukainen ajattelu kompastuu omaan mahdottomuuteensa”, Heinari sanoi esipuheessani Pahkeinen-kokoelmaan.
Syksyllä 2022 Heinari sai tietää sairastavansa parantumatonta lihasrappeumatautia ALSia. Puoliso Sanna Nevalainen kertoo, että viimeiset kuukaudet olivat raskaita. Heinari ei pystynyt enää nostamaan käsiään, ja aivan lopussa hän menetti puhekykynsä. Sairaalassa hän vietti vain viimeiseksi jääneen yönsä.
Nevalainen toimitti hautaustoimistoon miehensä buutsit – hän ei juuri muita jalkineita käyttänyt. “Loput heitin roskiin. Heinarin buutseja ei kukaan halua yrittää täyttää”, Nevalainen sanoo.
Heinarille järjestettiin muistotilaisuus pispalalaisessa kapakassa. Kuulemma Heinari oli joskus vuosikymmeniä sitten sanonut muusikko Safka Pekkoselle, että tulet sitten hautajaisiini soittamaan Juice Leskisen kappaleen “Haetarirockin”. Jossain vaiheessa pyyntö oli peruttu umpitamperelaiseen tapaan (“ei sun oikeesti tartte”), mutta toive toteutui, ja “Haetarirock” kuultiin.
Lue se kirja ja pura se risti
Elämän suolaa on bluesi ja twisti
Ja haetarirock!
Kirjoittaja on Heinarin ystävä.
Julkaistu alun perin Sarjainfo-lehdessä 1/2023. Tue suomalaista sarjakuvakulttuuria ja liity Suomen sarjakuvaseuraan.