Journalismi pyrkii totuuteen, mutta sarjakuva on suurelle yleisölle edelleen fiktiivinen tarinankerronnan väline. Sarjakuvan ilmaisuvoima voi kuitenkin ratkaista kysymyksiä journalistisenkin totuuden äärellä.
Teksti: Mirja Kolttola
Göteborgin kaupunginkirjastossa sarjakuvat on sijoitettu kirjaston nuorten osastolle. Realismiksi nimetyistä hyllyistä löytyvät Joe Saccon ja Guy Delislen albumit. Saccon Sarajevosta ja Bosnian sodasta kertovassa kirjassa tarinan päähenkilö kuvailee sodassa näkemiään asioita: miestä, joka oli menettänyt jalkansa, ja toista, jonka kallo oli auennut niin, että hänen aivonsa näkyivät.
”Näkyy iso kasa ihmislihaa. Ei käsivarsia. Ei jalkoja,” mies kuvailee. Tämän kaltainen sodan kuvaus saattaisi sopia kirjastossa johonkin toiseenkin paikkaan kuin nuorison luettavaksi. Sarjakuvien kohdalla se on kuitenkin yleistä.
Sarjakuvan rooli journalistisen tarinan kertojana on edelleen pieni, vaikka mediat etsivätkin jatkuvasti uusia kerronnan tapoja. Maltanamerikkalainen Joe Sacco on tunnetuin sarjakuvajournalismin tekijä, joka popularisoi sarjakuvamuotoisen reportaasin 2000-luvun alussa. Hän aloitti piirtämällä vuosina 1993–95 Fantagraphicsin julkaisemat yhdeksän lehteä Länsirannalta, jossa hän haastatteli ja kuvasi palestiinalaisten elämää konfliktissa. Sarjakuvat kiinnostivat, mutta vasta kun Bosnian sodasta kertova Safe Area Gorazde julkaistiin vuonna 2000 ja sen innoittamana myös Palestiinasta kertovat lehdet koottiin Palestiina-albumiksi, Sacco teki läpimurtonsa sarjakuvajournalistina.
Joe Sacco Tšetšeniassa kirjassaan Journalism (Random House, 2012).
Saccon ylivoimainen tunnettuus näkyy myös journalistista sarjakuvaa käsittelevässä akateemisessa tutkimuksessa, joka painottuu usein Saccon teosten ympärille. Strippimuotoisia matkakertomuksia on julkaistu jo 1950-luvulta lähtien, mutta omaelämäkerrallisen sarjakuvan suosion nosteessa myös sarjakuvareportaaseja alettiin elvyttää 1990-luvulla.
Vuonna 1991 puolanjuutalaisen amerikkalaisen Art Spiegelmanin Maus julkaistiin yksissä kansissa. Teoksessa sarjakuvantekijä haastattelee isäänsä, joka kertoo tarinaa Hitlerin holokaustista. Mausin suosion myötä Spiegelmanista tuli vuonna 1997 maailman ensimmäinen ”sarjakuvaeditori” Details-lehdessä. Hän halusi julkaista erityisesti reportaasimuotoisia sarjakuvia. Vaikka kunnianhimoinen projekti kesti vain muutaman vuoden, myös muut lehdet alkoivat julkaista enemmän muutaman sivun pituisia sarjakuvareportaaseja.
Näistä muutaman sivun pituisista sarjakuvamuotoisista artikkeleista onkin tullut kenties tämän hetken yleisin sarjakuvajournalismin muoto – esimerkiksi tunnetut amerikkalaislehdet The New York Times ja The New Yorker julkaisevat sarjakuvajournalismia, mutta harvemmin kovinkaan pitkiä tarinoita. Brittilehti The Guardianille sarjakuvareportaaseja on piirtänyt esimerkiksi Saksassa kasvanut Olivier Kugler (haastattelu Sarjainfossa 2/2014).
Olivier Kugler teki sarjakuvareportaasin kulkiessaan iranilaisen rekkakuskin mukana.
Suomessakin tehdään journalistista sarjakuvaa
Myös Suomessa Yle on tehnyt sarjakuvajournalismin kokeiluja. Vuonna 2015 Jon Kuitunen piirsi erään työttömän tarinan osana Silminnäkijän juttukokonaisuutta, jossa häntä itseäänkin haastateltiin. Aiju Salmisen piirtämiä sarjakuvakolumneja on julkaistu vuodesta 2018 lähtien.
Monet sarjakuvataiteilijat, kuten Ville Tietäväinen ovat julkaisseet teoksia, joiden tekoprosessit ovat lähellä journalistista sarjakuvaa. Tietäväisen teos Näkymättömät kädet (WSOY, 2011) kertoo marokkolaisesta Rashidista, joka ylittää Välimeren päästäkseen Eurooppaan ja päätyy paperittomana Espanjaan. Tekoprosessin aikana Tietäväinen matkusti saman reitin ja haastatteli paperittomia. Hänen kanssaan matkusti antropologi Marko Juntunen. Albumin tekotavat ovat hyvin journalistisia, vaikka lopulta kerronnallisten vapauksien vuoksi Näkymättömiä käsiäkään ei voitane kutsua sarjakuvajournalismiksi.
Vuoden 2017 lokakuussa julkaistiin Suomessa ehkä ensimmäinen virallisesti sarjakuvajournalismiksi luokiteltava albumi Vihan ja inhon internet (Kosmos). Teoksen käsikirjoitti toimittaja ja tietokirjailija Johanna Vehkoo ja kuvituksesta ja sarjakuvallisesta kerronnasta vastasi sarjakuvataiteilija Emmi Nieminen.
Varsin suurikokoisessa kovakantisessa teoksessa internetin vihapuhe ja häirintä on konkretisoitu haastattelujen ja tilastotiedon avulla. Vehkoo näkyy tarinassa toimivana, piirrettynä henkilönä, joka tutkii aihetta. Koska Vehkoo on perehtynyt valeuutisiin ja -medioihin, hän on altistunut masinoidulle verkkohäiriköinnille. Sarjakuvassa Vehkoo keskustelee hänelle vihaviestejä lähettävän henkilön kanssa. Tämä näyttäytyy ensin suurena, pelottavana ja vihamielisenä olentona. Keskustelun edetessä ja vihaviestin lähettäjän inhimillistyessä pelottava olento pienenee.
Johanna Vehkoon ja Emmi Niemisen Vihan ja inhon internet (Kosmos, 2017) kuvaa naisten kohtaamaa verkkohäirintää.
Sarjakuva nähdään usein ei-totuudellisena ja värittyneenä ilmaisukeinona, mutta voiko se tällaisissa tapauksissa tuoda esiin myös näkökulmia, jotka auki kirjoitettuna kuulostaisivat ehkä enemmän värittyneiltä kuin visuaaliset huomiot?
Sarjakuvajournalismissa yleistä on myös tekijän läsnäolo, vaikka Joe Saccokin myöhemmissä albumeissaan pyrki häivyttämään enemmän omaa rooliaan ja piirtämään realistisemmin. Toisaalta tekijän esittely subjektiivisena kokijana tuo sarjakuvan lähemmäs journalismia tuomalla esiin, että kyseessä on yhden henkilön näkökulma ja keräämä aineisto, kuten henkilöhaastattelut. Haastateltujen kokemusten kuvaaminen ja sitaattien sijoittaminen puhekupliin tekeekin sarjakuvajournalismista usein samankaltaista nimenomaan feature-journalismin kanssa, joka kuvaa kovia uutisia luovemmin todellisuutta ja ilmiöitä tapahtumien taustalla.
Kuvitusta, datan visualisointia vai sarjakuvaa?
Visuaalinen tarinankerronta on tärkeä osa journalismia – valokuvareportaasit, henkilökuvat ja kuvitukset artikkelien yhteydessä ovat tuttuja kerronnan muotoja, jotka tuovat artikkeleille syvyyttä ja antavat lukijalle elämyksiä. Graafikot, kuvittajat ja datajournalistit tietävät, miten tärkeitä elementtejä värit, muodot ja symbolit ovat tunnereaktioiden aikaan saamiseksi. The Guardian käyttää artikkeleissaan usein käsin piirrettyjä datavisualisointeja, mutta miksi tarinan muotoon piirretty kuva ei ole sen yleisempää?
Voi olla, ettei medioissa työskentele kovinkaan paljon päätoimittajia tai toimituspäälliköitä, jotka ymmärtävät sarjakuvajournalismin päälle. Kyse voi olla resursseista. Myös sarjakuvajournalistit käyttävät tausta-aineistona kuvia ja haastatteluja.
Koska sivujen piirtämiseen menee aikaa, sarjakuva on työläs ja hidas ilmaisun muoto verrattuna kirjoittamiseen ja valokuvaamiseen. Se voi kuitenkin olla tietoa syventävää, kokemuksia luovaa ja ajatuksia herättävää.
Tällaista analyyttista ja pitkällä aikajänteellä luotua journalismia kutsutaan usein hitaaksi journalismiksi. Voisiko termi käsittää sisäänsä sarjakuvajournalismin myös Suomessa?
Sacco liikkui journalistina ja haastatteli konfliktin kokeneita henkilöitä. Kirjoissa näytetään väkivaltaa ja raakoja kuvia, mutta piirrettyä kuvaa on helpompi katsoa kuin valokuvaa. It’s Nice That -julkaisulle antamassaan haastattelussa Sacco sanoo, että piirtämällä voi näyttää kuvia, joita katsoessaan ihminen joutuisi normaalisti kääntymään pois.
”Sarjakuvajournalismi voi näyttää myös paikkoja,
joihin kameran kanssa ei pääse.”
Sarjakuvajournalismi voi näyttää myös paikkoja, joihin kameran kanssa ei pääse. Kanadalainen Guy Delisle mainitaan usein sarjakuvajournalismin yhteydessä, vaikkei hän pidäkään itseään toimittajana. Delislen matkapäiväkirjat Kiinasta, Pohjois-Koreasta, Burmasta ja Jerusalemista avasivat kuitenkin suljettujen valtioiden rajat lukijoille. Jerusalemista kertova teos valittiin Angoulêmen sarjakuvafestivaalien vuoden albumiksi vuonna 2012. Kaupunkeihin Delisle päätyi vaimonsa kanssa, joka työskentelee Lääkärit ilman rajoja -järjestölle.
Sarjakuvajournalistiset teokset voivat olla työn alla vuosikymmenenkin. Ajankohtaisjournalismin ja sarjakuvan suhdetta voi olla siksi vaikeaa sovittaa yhteen.
Toisaalta sarjakuvajournalismin käyttö on yleistynyt erilaisissa tutkimushankkeissa. Esimerkiksi Koneen Säätiön Pysäytetyt-projektissa julkaistiin vuonna 2018 verkossa pitkä journalistinen sarjakuva suomeksi ja englanniksi. Aino Sutisen piirtämä sarjakuva perustuu toimittaja Kati Pietarisen tekstiin ja pidempään tutkimukseen etnisestä profiloinnista. Sutisen mukaan sarjakuva valittiin kertomistavaksi, jotta kokemuksistaan haastateltuja ihmisiä voitiin näyttää anonyymisti ja kuvata esimerkiksi aiemmin tapahtuneita tilanteita sekä arkaluontoisia aiheita, kuten poliisiväkivaltaa ja rasismia.
Pysäytetyt-projektin verkkosarjakuva (profiling.fi/mm/fi, 2018) kertoo etnisestä profiloinnista Suomessa. Kuva: Aino Sutinen.
Koneen Säätiön rahoittamia hankkeita ovat myös esimerkiksi Sarjakuvat ja siirtolaisuus sekä Valta, väestö, seksuaalisuus, joissa kummassakin sarjakuvaa käytetään ilmaisukeinona esimerkiksi vähemmistöjen ja voimakkaan tunteellisten asioiden kuvaamiseen. Tieteellinen kieli voi jättää ilmiöt etäisemmiksi.
Monet muutkin mediat julkaisevat poliittista satiiria, sarjakuvajournalismia ja sarjakuvallisin keinoin kuvitettuja tai animoituja artikkeleita. Ranskassa sarjakuvajournalismi on arvostettu genre, jota on julkaissut pitkään esimerkiksi XXI-lehti.
Facebookista löytyy Comics Journalism -niminen ryhmä, jossa monet tekijät jakavat itse julkaisuja. Myös itsenäinen, jäsenyyksillä toimintaansa rahoittava amerikkalainen The Nib julkaisee erityisesti poliittisia sarjakuvia ja sarjakuvajournalismia. Hollantilainen Drawing The Times -verkkojulkaisu ja -kollektiivi on keskittynyt nimenomaan journalistiseen sarjakuvaan.
Kirjoittaja on toimittaja, joka opiskelee tutkivaa journalismia Göteborgissa. Artikkelin lähteenä on käytetty erityisesti Verna Kuutin pro gradu -tutkimusta sarjakuvajournalismista vuodelta 2011.
Julkaistu alun perin Sarjainfo-lehdessä 1/2020, joka on dokumentaarisen sarjakuvan erikoisnumero. Tilaa Sarjainfo täältä.