Katja Tukiainen
Pieni ja tylsä kirja (K50)
Rosebud
Arvio: Ville Hänninen
Katja Tukiaisen edellinen pitkä sarjakuva Rusina (Like) ilmestyi 17 vuotta sitten. Välissä on syntynyt muun muassa taidemaalauksia, näyttelyitä ja kuvataiteen tohtorin tutkinto. Rusinassa kuvatusta vauvasta tuli täysi-ikäinen.
Naarassarjat-lehdessä aloittanut Tukiainen (s. 1969) vaikutti esimerkillään kokonaiseen myöhemmin tulleeseen piirtäjäsukupolveen. Tällaisen tauon jälkeen näyttämisen paineet ovat varmasti kovat. Ehkä sen vuoksi Tukiaisen aikalaisen Anke Feuchtenbergerin ”paluuteos” La Camarade Coucou (2024) on mittasuhteiltaan kookas, piirroksiltaan ehdottoman näyttävä ja pyrkii runollisen tuokiokuvauksen sijaan nelisataasivuiseen kokonaistaideteokseen.
Tukiaisen vastaus on tyyten toinen. Se perustuu itseironiaan. Pieni ja tylsä kirja pudottaa paineita jo nimellään. Luvassa ei ole kaiken huipentavaa chef-d’œuvrea, möhkälettä.
Sen sijaan kirja syntyi kuten sarjakuvien useamminkin pitäisi, veistelemällä. Julkistamistilaisuudessa Tukiainen kertoi lähteneensä tekemään vähän isompaa teosta, mutta tehneensä sen moneen kertaan, ja kirja alkoi pienetä pienenemistään.
Niinpä lopullinen, painettu sarjakuva on mittasuhteiltaan miellyttävän napakka aakutonen. Se on selkeästi kirja, mutta tuntuu kokonsa ja hurvitteluun taipuvaisen kerrontansa vuoksi yhtä lailla tavallista tasokkaammalta pienlehdeltä.
Tämä ei ole mikään moite vaan täysimittainen kehu: sarjakuva muotona tuntuu välillä kärsivän pönö- ja pöhötaudeista, jotka ovat kyllä keski-iän oireyhtymiä mutteivät sovi nuorelle taiteenlajille.
50 on uusi jotain. Vaihdevuosista on ilmestynyt viime vuosina runsaasti populaaria tietokirjallisuutta, ja Johanna Vuoksenmaan Hormonit!-sarja vei aiheen humoristisen käsittelyn epäloogiseen päätepisteeseensä.
Sarjakuvissa teemaa on käsitelty tähän asti suhteellisen vähän. Se kertonee siitä, että naisten joukkomarssista (myös) suomalaiseen sarjakuvaan ei ole kuin parikymmentä vuotta.
Tukiainen osuukin otolliseen maaperään. Myös mammografiaan ja kuumiin aaltoihin voi suhtautua herkän huvittuneesti.
Samalla Tukiainen korjaa vanhan väärinkäsityksensä, jonka mukaan tytöt ja mummot ovat villiydessään kiinnostavia, mutta siinä välissä on ankeuden erämaa. Tästä dikotomiasta kylläkin syntyi aikoinaan erinomainen ja hyvin aikaa kestänyt teospari Tyttöjen leikit (Jalava 1997) ja Tyttö ja mummo (1999).
Mutta ihminen ei kestä aikaa. Tai kohteliaammin sanottuna kukaan ei pysy samana. Siksi Tukiaisen kerronta on harkitun toisenlaista kuin aiemmissa teoksissa. Hän kertoo pääasiassa yhdellä kuvalla sivua kohti, mutta kuvien sisällä tapahtuu välillä paljonkin.
Teoksen loppu on kuin sketsiviihteen parasta räiskintää. Juuri kun kaikki tuntuu loppuvan: eikun encore! Ja encore! Ja encore!
Tukiaisen Pientä ja tylsää kirjaa yhdistää edeltäjiinsä, että se ei ole tylsä. Tukiaisen tyttöjä ei maailma jauha jyviksi, heistä tulee ilkikurisia ja salaviisaita naisia.
Ja puita!
2000-luvun alussa oli tavallista, että kansainvälistä yleisöä tavoitellut sarjakuva sisälsi sekä suomen- että englanninkieliset tekstit. Tuolloin suosittiin käännösten kätkemistä sivun alalaitaan. The Small and Boring Book jopa korostaa kaksikielisyyttä tekstien pinkillä värillä ja sijoittamalla ne selkeämmin osaksi taittoa.
Käytännössä se johti kokemukseen, jossa luin tekstin ensin suomeksi ja sitten englanniksi. Tässä iässä toisto tekee kumminkin ihan hyvää. Lisäksi käännöksen sävyt eivät ole täsmälleen samoja, vaan englantiin on tavoiteltu suomenkielistä tekstiä suurempaa rentoutta.
Tukiainen itse vertaa sarjakuvan englantia television Burgerimiehiin ja osuu oikeaan. Välillä sävy hankaa kuvakerronnan kanssa liikaakin tai ilmaisu tuntuu vähän virheelliseltä, mutta parhaimmillaan tuo yhden rekisterin lisää.
Julkaistu Sarjainfossa 2/2025. Liity Suomen sarjakuvaseuraan täältä, saat Sarjainfon kotiisi ja tuet suomalaista sarjakuvakulttuuria. Kulttuurileikkausten vuoksi tukesi on nyt erityisen tärkeää.
