Essee: Reetta Laitinen Kuvitus: Heidi Lintula
“Jos ei edes muista mitään, silloin on todella kadottanut kaiken.”
(Hanneriina Moisseinen: Isä)
Ihminen pyrkii kertomaan itsestään jollain tavalla ehjää elämäntarinaa. Traumaattiset muistot istuvat tähän huonosti. Toisin kuin fiktiossa, on tavallisen ihmisen elämässä vaikea nähdä ”vaikeuksien kautta voittoon” -kaaria, joissa kivuliaat, rikkovat kokemukset asettuvat vaivatta elämänjanalle. Niiden kertominen, muokkaaminen ja käsitteleminen saattavat silti olla hyödyllisiä kertojalle. Parhaimmillaan niistä syntyy myös upeaa ja koskettavaa kertomataidetta.
Toimivan sarjakuvan voi rakentaa parhaimmillaan vain muutamilla viivoilla. Yksityiskohdat voivat olla pieniä ja hienovaraisia tai liioiteltuja ja karrikoituja. Tyylistä riippumatta jokainen kuva on täynnä merkityksiä. Siksi sarjakuvakerronta pääsee usein lähemmäksi tiedostamatonta, sanoittamatonta ja ehkä jollain tavalla autenttisempaa muistoa kuin kaunokirjallisuus. Hajanaisten ja hämärien lapsuusmuistojen tai traumaattisten kokemusten visualisoimiseksi sarjakuva antaa hyvän mahdollisuuden. Kun kaikkea ei voi sanallistaa, saattaa musta ruutu tai ruutujen väli kertoa riittävästi.
Tälle tiedostamattomalle ja sanoittamattomalle alueelle astuu suomalainen Hanneriina Moisseinen (s. 1978) omaelämäkerrallisessa sarjakuvaromaanissaan Isä (2013). Moisseisen Seppo-isä katosi työpaikan koulutustilaisuuden illanvietosta saaresta. Järkyttävän tapahtuman aikaan Hanneriina Moisseinen oli vasta kymmenen ja hänen pikkusiskonsa alle yksivuotias. Isää ei koskaan löydetty, ja tapahtumalla on ymmärrettävästi ollut vaikutus Moisseisen koko elämään.
Hanneriina Moisseisen isä löytää oikeat sanat.
Yksi seuraus oli muistojen katoaminen. ”Unohduit, kuten kaikki muistikuvat tuolta ajalta. Jonkin aikaa muistin sinun äänesi ja olemuksesi, mutta ne hävisivät pois. Samalla tavalla unohdin kaiken muunkin sinusta, en tietoisesti, vaan ehkä siksi, että elävä kuva on liian raskas muistaa”, Hanneriina kirjoittaa postuumissa kirjeessä isälleen.
Moisseinen kuvaa muistojen hapertumista sekä verbaalisesti että kuvallisesti. Isän katoaminen pyyhkii sarjakuvassa pois kaikki ympäristön ääriviivat. Jäljelle jää paljaita huoneita ja hataria katkoviivoja. Nimestään huolimatta tarinan keskiössä ei oikeastaan olekaan isä vaan pikemminkin kadonneen isän muotoinen aukko muistissa ja elämässä. Kylpyhuoneen naulakosta isän nimikkopaikalta hävinnyt käsipyyhe.
Isän pyyhe lentää naulakosta tuonpuoleista ja tämänilmaista sitovaksi elementiksi. Moisseinen nimittäin rakentaa tarinaansa perinteisten sarjakuvaruutujen rinnalla itse kirjomillaan karjalaisilla pyyheliinoilla, käspaikoilla. Muistiliinaksikin kutsutulla käspaikalla on karjalaisessa perinteessä sekä profaaneja että sakraaleja käyttötapoja. Niitä on käytetty arkisten askareiden lisäksi rituaaliesineinä esimerkiksi kasteessa tai hautajaisissa. Ne kantavat kuvioissaan erilaisia viestejä, ajatuksia ja muistoja. Käspaikan mukana viesti ja muisto säilyvät niin kauan kuin käspaikka kestää.
Muistojen palapelit
Moisseinen on valinnut Isään muutamia episodeja lapsuudestaan ennen isän katoamista. Ne vaikuttavat näennäisesti sattumanvaraisilta muistoilta, joissa poimitaan mustikoita, ostetaan digitaalikello tai käydään taidenäyttelyssä Retretissä. Pienet tilannekuvat kuitenkin kehystävät ja pohjustavat tarinaa ja antavat sille merkitystä. Muistoissa esiintyvä isä tuntuu ymmärtävän ja arvostavan herkän tyttärensä kokemuksia ja näkemyksiä. Hän on turvallinen kiintopiste välillä vihamieliseltä vaikuttavassa maailmassa. Isä ei tyrmää tyttärensä mietteitä vaan kannustaa: ”Mielenkiintoisesti ajateltu. Kyllä niin voi ajatella!” Muistikuva isän tuesta ja hyväksynnästä kantaa tyttären aikuisuuteen asti.
Aivan toisenlainen lähestymiskulma lapsuusmuistoihinsa on Moisseisen kanssa samanikäisellä Riad Sattoufilla (s. 1978), jonka ranskalainen äiti Clémentine ja syyrialainen isä Abdel-Razak kohtasivat toisensa 1970-luvun alussa yliopistossa Ranskassa. Riadin syntymän jälkeen perhe muutti ensin isän opetustyön perässä Libyaan ja sieltä tämän lapsuuden kotikylään Syyriaan. Sattoufin moniosainen Tulevaisuuden arabi (L’Arabe du futur) -sarjakuvaromaani on alaotsikoltaan Lapsuus Lähi-idässä. Sarjan neljä ensimmäistä, suomennettua osaa kattavat vuodet 1978–1992. Viides ja viimeinen osa ilmestyi hiljattain ranskaksi ja ulottuu vuoteen 1994.
Riad Sattouf muistaa lapsuuttaan jopa poikkeuksellisen hyvin jo varhaisista vuosista asti. Hän myös osaa muokata siitä tragikoomista ja elävillä detaljeilla väritettyä sarjakuvaa. Sattouf edustaa perinteistä ranskalais-belgialaista koulukuntaa, joka on lähes täydellinen vastakohta Hanneriina Moisseisen herkälle lyijykynäjäljelle. Hahmot ovat jyrkästi karrikoituja pottunokkia, välillä lähes rasistisia stereotyyppejä. Sattouf ei kuitenkaan säästele ketään, vaan piirtää niin ranskalaiset kuin syyrialaisetkin samalla otteella.
Riad Sattouf muistaa lapsuuttaan erityisen hyvin
ja osaa paikata muistinsa aukkoja.
Pieni Riad näkee isänsä kaikkivoipaisena hahmona vielä Tulevaisuuden arabin ensimmäisessä osassa.
”Siihen aikaan maailma oli sumupilvi, jota kansoittivat ihailevat jättiläiset,” kuvaa Sattouf kaksivuotiaan itsensä näkökulmaa. Ensimmäisiä Riadin muistoja Tulevaisuuden arabissa ovat Libyaan muuttaminen, lentokentällä vastassa oleva syylänaamainen mies, isän mukana kulkeva musta muovihärkä ja yliopiston lähellä sijaitseva mulperipuu. Pienen Riadin kokemuspiiri ei ole laaja ja hän kohdistaa myös lukijan katseen lähelle: kotitalon käytävään ja toisinaan vanhempien kanssa ruokatorille. Sattouf käyttää muistamiaan yksityiskohtia ja tapahtumia ja luo niistä uskottavaa ajan ja paikan kuvaa lapsen tasolta nähtynä.
Riad Sattouf muistaa lapsuuttaan erityisen hyvin ja osaa paikata muistinsa aukkoja muiden ihmisten kertomuksilla ja omilla sepitystaidoillaan. Sarjakuva etenee sujuvan kronologisesti. Jos vertailukohtia haetaan kaunokirjallisuudesta niin rakenne muistuttaa enemmän suomalaisen Kalle Päätalon Iijoki-sarjaa kuin ranskalaisen Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä. Laajuudessa Tulevaisuuden arabi ei yllä kummankaan kirjallisen järkäleen tasolle mutta yksi pisimpiä sarjakuvamuotoisia omaelämäkertoja – tai autofiktioita – se silti lienee.
Kirjallisuushistoriallinen tilkkutäkki
“Tavallaan voisikin sanoa, että isäni kuolema merkitsi minun syntymääni. Tai paremminkin, että hänen valheensa loppu osui yksiin minun totuuteni alun kanssa.”
(Alison Bechdel: Hautuukoti, 2009)
Tragikoominen on sana, jonka Alison Bechdel (s. 1960) on nostanut otsikkoon asti omassa lapsuus- ja nuoruusmuistelossaan Fun home: A family tragicomic. Otsikko on tietysti monella tasolla sanaleikki, alkaen fun homesta joka ei liity hauskuuteen vaan perheen omistamaan hautausalan yritykseen (funeral house). Myös tragicomic viittaa enemmänkin comics-sanaan kuin koomisuuteen tai edes tragikoomisuuteen. Bechdelin sarjakuvaromaani on kuitenkin sisällöltään ja rakenteeltaan kaukana perinteisestä, vitsikkäästä sanomalehtisarjakuvastripistä.
Hautuukodin ytimessä on Alison Bechdelin lapsuudenperhe: isä, äiti, Alison ja kaksi pikkuveljeä. Ennen kaikkea se on kuitenkin kertomus isästä, Bruce Bechdelistä. Äidinkielenopettajana ja hautausurakoitsijana työskennellyt mies oli ristiriitainen, etäinen ja äkkipikainen hahmo, joka vaikutti negatiivisena ja hallitsevana voimana Alisonin ja muun perheen elämässä. Hänen kuolemansa onnettomuudessa Alisonin ollessa yliopistossa jätti jälkeensä enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.
Alison Bechdel on opiskellut vanhempiensa tavoin kirjallisuutta, ja kirjallisuushistoriallinen sivistyneisyys oli iso osa hänen isänsä persoonaa. Tämä näkyy erityisen vahvasti Hautuukodissa, joka kulkee monella tasolla yhtaikaa ja yhdistelee kudokseensa valtavia määriä länsimaista kirjallisuushistoriaa.
Hautuukodin kaksi vahvaa kirjallista esikuvaa ovat James Joyce ja Marcel Proust – molemmat Bruce Bechdelille tärkeitä kirjailijoita. Joycelta Bechdel on omaksunut tavan ladata kerronta täyteen viitteitä ja merkityksiä, Proustilta puolestaan muistojen hajanaisuuden. Toisin kuin Sattouf, Bechdel ei pyri kerronnassaan kronologisuuteen vaan yhdistelee satunnaisia muistikuvia tilkkutäkkimäiseksi kokonaistaideteokseksi. Lopputuloksena on sivumääräänsä paksumpi sarjakuvaromaani, joka ei tyhjene tulkinnoista esseissä, kritiikeissä ja akateemisissa tutkimuksissa.
Alison Bechdel: Fun home – A family tragicomic.
Murtuneet miehet
Omien lasten saaminen on johtanut siihen, että lapsuuskuvauksissa huomio ja samastuminen kohdistuu kertomuksiin vanhemmista. Isä, Tulevaisuuden arabi ja Hautuukoti kertovat ensimmäisellä tasollaan lapsuudesta ja muistamisesta. Pinnan alla ne kaikki ovat kuitenkin tarinoita särkyneistä isistä. Sen oivaltaminen tekee lukukokemuksista uudella tavalla vereslihaisia.
Hanneriina Moisseinen muistaa ja tunnistaa isässään saman herkkyyden kuin itsessään. Hänen isänsä oli tyttären muistoissa rauhallinen ja turvallinen hahmo, joka kiinnitti huomiota elämän kauniisiin puoliin: kukkiin, taiteeseen, luontoon. Oliko tällaiselle miehelle tarpeeksi tilaa omassa ajassaan ja paikassaan, 1900-luvun jälkipuoliskon Pohjois-Karjalassa? Oliko isän katoaminen humalainen onnettomien sattumusten summa vai oliko taustalla jotain muutakin? Lukijalle ei avata asiaa liikaa eikä Moisseinenkaan lähde hakemaan lopullista selitystä. Mielenrauhan on löydyttävä muualta, loputtomien suopolkujen päästä.
Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi.
Tulevaisuuden arabin keskushenkilöksi ei muodostu nuori Riad vaan hänen isänsä, Abdel-Razak Sattouf. Hänen hahmonsa on kaikissa ristiriitaisuuksissaan äärimmäisen kiehtova.
Isä on pienen Riadin sankari, kaikkivoipa ja kaikkitietävä. Hän on myös tohtori Sorbonnen yliopistosta ja kunnioitettu historianopettaja. Samalla hän on koominen ja vähän säälittäväkin hahmo, uhoavaa machopuhetta turvallisissa kotioloissa viljelevä rasisti ja panarabialainen nationalisti. Aikuinen poika piirtää isänsä kiharatukkaiseksi ja pottunokkaiseksi, hinteläksi karikatyyriksi, ja vertaa tämän ulkomuotoa jopa apinaan.
Riad kuvaa tarkasti isänsä maneereita. Nolostuessaan tai tullessaan nöyryytetyksi Abdel-Razak siristää silmiään, niiskuttaa ja pyyhkii nenäänsä. Eleet toistuvat läpi kirjasarjan eikä niitä enää selitetä ensimmäisen kerran jälkeen. Lukija ymmärtää isän mielenliikkeet, kun näkee hänen siristyneet silmänsä ja nenän alle hakeutuneen etusormen.
Abdel-Razak Sattouf kipuilee yhteiskunnan vaatimusten kanssa – modernin ja maallisen sekä perinteisen ja uskonnollisen välillä. Nuoruudessaan koulutusta, nykyaikaista arabiyhteiskuntaa ja maallistumista kannattanut, länsimaissa opiskellut mies kääntyy ikääntyessään vastakkaiseen suuntaan.
Pienen ja perinteikkään kyläyhteisön arvostusta ei vuosienkaan jälkeen tipu tohtorinarvolla ja opetusviralla yliopistossa. Pyhiinvaellusmatkan jälkeen Sattoufista tulee kuitenkin kunnioitettu mies, hajj, jonka mielipiteellä on painoarvoa. Saudi-Arabiassa työskennellessään isä ajautuu yhä enemmän uskonnon ja perinteiden pariin. Ristiriita ranskalaisen perheen ja oman nuoruudenidealismin kanssa käy ylitsepääsemättömäksi ja johtaa lopulta epätoivoisiin tekoihin, Riadin nuorimman veljen kaappaamiseen.
Alison Bechdelin isää repivät niin ikään sisäisen ja ulkoisen maailman ristiriidat. Hän poikkeaa jo lähtökohdiltaan ympäristöstään. Pennsylvanialaisen maaseutukaupungin mieskuva on traditionaalisen heteromaskuliininen ja miesten harrastukset keskittyvät metsästyksen, kaljanjuonnin ja aseiden pyhään kolminaisuuteen. Bruce Bechdel oli koulutettu ja sivistynyt opettaja, jonka intohimoja olivat kirjallisuus, perheen perinnetalon pikkutarkka restaurointi, antiikkikalusteet ja puutarhanhoito. Alison Bechdel kuvaa isäänsä antimaskuliinisella sanalla pansy.
Bruce Bechdel onnistui saavuttamaan yhteisössään kunnioitetun aseman, jossa hän sai toteuttaa rauhassa useimpia intohimojaan. Ei kuitenkaan kaikkia. Hänen seksuaali- ja sukupuoli-identiteettinsä olivat jotain muuta kuin kolmen lapsen arvostetulla katolisella perheenisällä 1960–70-luvuilla kuului olla. Bechdelillä oli läpi elämänsä suhteita nuoriin miehiin, jopa omiin oppilaisiinsa. Hän tunnustaa hieman ennen kuolemaansa tyttärelleen halunneensa lapsena olla tyttö. Alison myös löytää isästään nuoruudenkuvan, jossa tämä on pukeutunut naisten vaatteisiin.
Oliko Bruce Bechdel homo? Tai transsukupuolinen? Alison Bechdel torjuu kiusauksen tehdä lopullisia määritelmiä. Hän tiedostaa, että aihe osuu liian lähelle. Alison on maskuliininen lesbo ja toivonut lapsena olevansa poika. He ovat monin tavoin isänsä kanssa peilikuvat toisistaan – kummatkin myös tunnistavat toisessa samat ominaisuudet kuin itsessään. Bruce jää kuitenkin itsensä ja ajan vangiksi siinä missä tytär Alison pääsee kaapista ja vapautuu.
Art Spiegelman liikkuu Mausissa monella aikatasolla.
Äitien muistot
Tulevaisuuden arabia, Hautuukotia ja Isää yhdistää se, että isät eivät ole enää kertomassa omia tarinoitaan. Tässä on selvä ero esimerkiksi amerikanjuutalaisen Art Spiegelmanin klassikkosarjakuvaromaaniin Maus – selviytyjän tarina (Maus: A survivor’s tale, 1991), jossa niin ikään käsitellään vaikeaa isäsuhdetta ja isän kohtaamaa traumaa. Monessa aikatasossa kulkeva Maus kertoo isän suulla tämän nuoruudesta ja selviämisestä holokaustista. Neuvokkaan nuoren miehen kuva törmää muisteluhetken Artin silmin nähtyyn isään, joka on kuin karikatyyri vanhasta kärttyisästä ja saidasta juutalaisukosta. Kahta isää voi olla vaikea yhdistää toisiinsa, ja yhtä lailla vaikeaa se on Art Spiegelmanillle. Hitler ei saanut Vladek Spiegelmania hengiltä eikä isänmurhassa onnistu täysin oma poikakaan.
Art Spiegelmanin äiti Anja teki itsemurhan vuonna 1968, kauan ennen Mausin tekoprosessia. Sen sijaan Sattoufilla, Bechdelillä ja Moisseisella ovat äidit ja äitien muistot ovat olleet tärkeissä osissa teoksien syntyvaiheissa. Kaikki kirjailijat ovat vanhimpia lapsia, joten isien kuoltua äidit olivat ainoita henkilöitä, jotka samat tapahtumat muistivat. Paradoksaalisesti tämä näkyy teoksissa isien varjoon jäämisenä. Äidit elävät omaa elämäänsä ja ovat omia persooniaan, mutta kirjojen sivuille he eivät suostu ikuistumaan.
Elävää ihmistä käsittelee luonnollisesti jo lähtökohtaisesti hellemmin. Alison Bechdel toki yrittää, hän jopa teki äidistään kokonaisen teoksen, Äideistä parhain – koominen draama (Are you my mother: A comic drama, 2012). Äidin tarina ja persoona kuitenkin jäävät kirjassa Alisonin oman psykoanalyysin ja Hautuukotiakin loputtomampien kirjallisuusviitteiden jalkoihin. Vaikka kertoja itse tuntuu saavuttaneen lopussa rauhan, jää lukija hämmennyksiin. Oikeastaan sarjakuvaromaani onkin Hautuukodin ”making of” -dokumentti tai ohjaajan versio. Siihen on kasattu kaikki aiheen liepeillä pyörivä, sirpaleinen materiaali, jota Bechdel on pallotellut päässään.
Äidin ja aikuisen Alisonin suhde perustuu maratonpuheluihin. Äideistä parhain, 2012.
Riad Sattoufin äiti on kuvattu etenkin ensimmäisissä teoksissa jopa huomattavan passiivisena ja naiivina hahmona, jonka ilmiselvä masennus ja jatkuva kulttuurishokki kerrotaan hyvin vähäeleisesti. Clémentine ei sopeudu elämään Syyriassa, vaikka kestää sitä uskomattoman sitkeästi. Hän ei ymmärrä kulttuuria, ystävysty naapureiden kanssa tai opi vuosien varrella sanaakaan arabiaa. Äiti pysyttelee kotona ja tekee aikansa kuluksi palapelejä ja loputonta seinävaatetta.
Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi.
Hanneriina Moisseisen äiti ei muistikuvissa näyttäydy aikuistumisen ensivaiheita astuvalle tyttärelleen tukena ja turvana kriisin keskellä. Moisseinen antaa hänelle kuitenkin teoksensa lopussa tilaa kertoa tapahtumista omin sanoin. Puolison katoaminen ja yhtäkkinen kahden pienen lapsen yksinhuoltajuus olivat lamauttavia iskuja eikä 1980-ja 90-lukujen vaihteen Suomessa ollut juuri kriisiterapiaa tarjolla. ”Sillä laillahan minä jossain vaiheessa ajattelin, että minulla ei ole kuin kaksi vaihtoehtoa, mielisairaalan suljettu osasto – tai sitten se, että otan sen Mannisen tuoman, valkoisen työsuhdeauton ja ajan sen kallioseinään. Minulla oli paikka jo valmiiksi katsottuna.” äiti kertoo aikuiselle tyttärelleen. Mutta lasten takia oli jaksettava. Työ yliopistotutkijana ja uusi miesystävä nostivat äidin lopulta takaisin elämään.
Vaikea isäsuhde on aiheena on yhtä aikaa
puhkikaluttu ja aina uudistuva.
Isät ja lapset
Vaikea isäsuhde ja isänmurha ovat tietenkin kaikkien aikojen kliseitä. Teemaan voi tiivistää aika monta klassikkoteosta Raamatusta alkaen. Aihe on yhtä aikaa puhkikaluttu ja aina uudistuva. Kaikilla on jonkinlaiset isät, olivat nämä lastensa elämässä läsnä tai poissa. Poissaolevakin isä on jättänyt itsestään jonkin jäljen – oman lapsensa.
Kun aikuinen lapsi muistelee vanhempiaan, katsoo hän samoja tapahtumia monen henkilön silmin. Yhdellä tasolla on pieni lapsi, joka näkee vanhempansa lähes kaikkivoipina olentoina. Toisella tasolla ovat vanhemmat, joiden pyrkimyksiä, vaikeuksia ja tunteita aikuinen lapsi pystyy jo omista lähtökohdistaan arvailemaan. Kolmas taso on kertojan taso, jolla aikuinen lapsi kuvailee kaikkien henkilöiden keskinäisiä suhteita, tunteita ja reaktioita.
Jotta lapsi pystyy kasvamaan itselliseksi aikuiseksi on hänen tunnistettava ja hyväksyttävä se, että hänen isänsä on samanlainen ihminen kuin hänkin: herkkä, inhimillinen ja helposti särkyvä. Ainoa onnistunut isänmurha on isän syleileminen kuoliaaksi. Jos herkkyyttä ja heikkoutta ei näe ja hyväksy isässään, ei sitä pysty hyväksymään myöskään itsessään.
Isien varjoista ei ole helppoa päästä valoon. Herkkien isien herkistä lapsista on kuitenkin tullut lahjakkaita sarjakuvataiteilijoita, jotka ovat halunneet välttää isiensä kohtalon. He eivät säry, he muistavat ja kertovat itsensä kokonaisiksi. Isät ovat jo aikoja sitten kadonneet, mutta lapset piirtävät heidätkin esiin.
Essee on tehty lopputyönä Suomen Kulttuurirahaston ja Long Playn kriitikoiden kirjoittajakoulussa syksyllä 2020.
Julkaistu alun perin Sarjainfo-lehdessä 1/2021. Haluatko tukea suomalaista sarjakuvakulttuuria? Tilaa Sarjainfo täältä.
Hanneriina Moisseinen sai vuoden 2021 Puupäähattu-palkinnon työstään sarjakuvataiteilijana.
Hanneriina Moisseinen: Isä.
Kirjallisuus:
Alison Bechdel: Hautuukoti: tragikoominen perheeni. Suomentanut Taina Aarne (Like, 2009) (Alkuteos Fun home: A family tragicomic, 2007)
Alison Bechdel: Äideistä parhain: koominen draama. Suomentanut Anu Turunen (Like, 2012). (Alkuteos Are you my mother? : A comic drama, 2012)
Hanneriina Moisseinen: Isä (Huuda Huuda, 2013)
Marja Saarenheimo: Muistamisen vimma. Kertomuksia muistista ja unohtamisesta (Vastapaino, 2012)
Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi 1-4. Lapsuus Lähi-idässä. Suomentanut Saara Pääkkönen (WSOY, 2015-19). (Alkuteos L’Arabe du futur 1-4. Une jeunesse au Moyen-Orient, 2014-2018)
Art Spiegelman: Maus – selviytyjän tarina I-II. Suomentanut Jukka Snell (WSOY, 1990, 1992). (Alkuteos Maus – a Survivor’s Tale, 1986, 1991)