Luonnollinen näytelmä
Ulla Donner
Kustantamo S&S
Arvio: Ville Hänninen
Keveys on helppo saavuttaa, kun sen yhdistää typeryyteen. Luonnollinen match. Viisauden yhdistäminen keveyteen on jo paljon vaikeampaa. Helposti äityy banaaliksi, tai huomaa sittenkin olevansa typerä. Tai onkin vain kepeä, muttei oikeastaan keveä.
Italo Calvino piti vuonna 1984 Harvardin yliopistossa luentosarjan, joka julkaistiin sittemmin kirjanakin. Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle (Loki-kirjat, 1999) sisälsi tosin vain viisi, koska Calvino kuoli. Ne ovat sitäkin painavampia. Calvino puhui kirjallisuudesta, mutta hänen käyttämällään abstraktiotasolla lähes kaikki ajatukset voi muutettavat muuttaen soveltaa myös sarjakuviin. Aiheina olivat ”keveys”, ”nopeus”, ”täsmällisyys”, ”näkyvyys” ja ”moninaisuus”. (Kuudes olisi ollut ”johdonmukaisuus”.)
Nyt, kuten usein, on syytä keskittyä keveyteen. Ihmiskunta on tuomittu raskauteen. Kerronta on tuomittu jähmeyteen. Mitä tarkempaa, sitä kankeampaa, esimerkiksi.
Calvino korosti tapoja, joilla kielestä saisi kevyttä, joilla lauseet liikkuisivat kuin perhonen. Usein tämä edellyttää esimerkiksi yllätyksellisyyttä, rakenteissa ja sen osissa, kielessä kupolista kellariin.
Ulla Donnerin Luonnollinen näytelmä on yllätyksellinen, mutta se on myös johdonmukainen, nopea mutta myös moninainen, ja niin edelleen. Donnerin (s. 1988) esikoinen Spleenish (Schildts & Söderströms, 2017) vei keskelle millenniaalien ahdistusta, juhlimista ja työelämään tunkemista. Sontaa (Kustantamo S & S, 2020) otti kohteekseen mainos- ja viestintätoimistojen koomisuuden ”työ on yhtä helvettiä” -hengessä. Varsinkin jälkimmäinen on täynnä kerronnan iloa.
Kumpikaan teos ei kuitenkaan saanut minua odottamaan näin yllättävää teosta, joka on calvinolaisessa hengessä äärimmäisen hiottu tavalla, jota ei ehkä edes huomaa, mutta jonka tajuaa kyllä, kun alkaa yhtään miettimään asetelmaa ja vertailukohtia.
Donnerin tarinan (varsin karkeana) pohjana on Dante Alighierin (1265–1321) satiirinen ja allegorinen runoelma Jumalainen näytelmä. Se on upea ja ehkä eurooppalaisen kulttuurin eniten kesken jätetty trilogia. Kaikenlaiset versiot Jumalaisesta näytelmästä kaatuvat yleensä mahtipontisuuteensa ja/tai uskollisuuteensa.
Danten Jumalaisesta näytelmästä lainataan yleensä vain ensimmäistä osaa, Helvettiä. Se kannattaa, koska kuumottaa. Danten helvetin piirit ovat tulleet pirullisen tutuiksi, viime vuosisadalla etenkin populaarikulttuurin kautta. Kiirastuli ja Paratiisi ovat jääneet vähemmälle huomiolle.
Ulla Donner käyttää koko Jumalaista näytelmää kehyksenä, jonka sisään voi heittää mitä vain kuin Eka Vekaran pussihousuihin. Teemana on ympäristötuhojen kanssa eläminen, mutta edellisten teosten tapaan myös ihmisenä oleminen.
Keveyden Donner saavuttaa muun muassa kuvaamalla ihmistä kaikkien muiden kuin ihmisten ”suilla”. Luonnollisen näytelmän päähenkilöitä ovat koivunlehti ja sekasieni Candy, jotka käyttäytyvät ja keskustelevat hyvin, hyvin inhimillisesti.
Äärimmilleen viety antropomorfismi on vanha kikka, mutta Donner toteuttaa sen uskomattoman hauskasti. Hän sekoittaa kieleensä kirjoitettua puhekieltä, muodikkaita ilmaisuja, tämän viheliäisen ajan sekopäistä henkeä. Ja Danteakin, tarinaan on ripoteltu muunneltuja sitaatteja Eino Leinon (ja tarpeen mukaan Elina Vaaran) käännöksistä, mikä vain lisää ihanaa sekopäisyyttä.
Joten kun Leino on pullistellut ”mut tiestäs käy, Toskanan mies, jo itkuun haluni suurempi kuin haastelehon”, on se Donnerin teoksessa ”mut tiestäs käy, koivunlehti…” ja juuri sitä ennen sarjakuva on kuvannut, miten sieni tietää olevansa vähän edgy, muttei hieno kuten kantarelli tai kawaii kuten herkkusieni.
Jos kuulostaa raskaalta, niin ei muuten ole yhtään. Tätä mysteeriä yritän epäonnistuneesti avata. Alussa mainitsemani Calvino käytti satujen rakenteita ja logiikkaa syvälliseen keveyteen, ja siinä Donnerinkin voima piillee.
Sarjakuvalla voi kertoa mitä vain ja miten vain, ja siksi kurjien tosiseikkojen luettelu on vain yksi tapa kuvata nykyaikaa. Toinen on tällainen matka läpi ihmisen rakentaman helvetin, joka on ja ei ole koko ajan läsnä teoksen sivuilla.
Kun miljöönä on (ihmisten muokkaama) metsä ja pääosissa (ihmisten teoista riippuvaiset) olennot, ajatukset syntyvät ihmisen poissaolon kautta. Luonnollisen näytelmänkin näkökulma nousee pohjimmiltaan ihmisyydestä eikä posthumanismista, mutta alusta loppuun tulen miettineeksi, että luonto kyllä selviää ilman meitäkin.
”Paratiisin ja helvetin erottaa toisistaan se, miten hyvin kukin laji sopeutuu ihmisen aiheuttamaan hävitykseen”, kiteyttää kirjan takakansi, vaikkei sen kirjoittaja olekaan kehdannut kiteyttää, miten ällistyttävän hauska, kirpeänhauska tarina sellaisesta eronteosta voi poikia.
Humoristisuus ei muuten ole syntiä, vaan yhtä vaikeaa kuin keveys. Helposti äityy hölmöksi tai huomaa sittenkin, ettei ole edes hauska.
Samalla kun sarjakuvan ”aikuisuutta” on viime vuosikymmenet korostettu, samalla kun sarjakuvamarkkinat ovat lopultakin laajentuneet kattamaan (lähes) kaikenlaisia lajityyppejä, samalla kun taiteenmuodon estetiikkaan ja historiaan on paneuduttu pää märkänä… on saattanut käydä niin, että keveyden on korvannut raskaus. Ja koska onnistuneen huumorin tekeminen on niin vaikeaa, eikä sitä edes arvosteta, moni on lakannut yrittämästä.
Luonnollinen näytelmä muistuttaa, miksi se on virhe. Sarjakuvan perinteisiin perushyveisiin kuuluvat esimerkiksi lähestyttävyys ja helppous. Eivät nekään syntejä ole, vaan vaikeita saavuttaa. Petteri Tikkasen Eero: Rakkauden vuoksi (Zum Teufel, 2023) on esimerkki vaativasta yksinkertaisuudesta, samoin Art Spiegelmanin Maus (WSOY, 1990).
Ja Luonnollinen näytelmä, joka on noiden kahden tavoin kuvakerronnaltaan hiottu, kuin lukisi Tove Janssonin 2020-luvun sarjakuvia. Sarjakuvissa hiominen näkyy usein ennen kaikkea kuvilla kertomisena. Vaikka Donnerin kieli on tosiaan yllättävän monirekisteristä ja nyansseille herkkää, tarina ei nojaudu tekstiin. Se ei olisi ilman tekstiä mitään, muttei sitäkään ilman kuvia. Donnerin sienet esimerkiksi ovat huikean ilmeikkäitä.
Ja silloin kun eivät ole, vaan edustavat kollektiivia, rihmastoa, maailmanhenkeä, se on mitä tarkoituksellisinta. Aiemmin kuvaamassani Leinon Dante-käännöstä hyödyntävässä nyyhkykohtauksessa jätetty sekasieni nyyhkii, miten ”Pierre on ainutlaatuinen”. Lukija näkee, että ketku näyttää ihan samalta kuin kaikki muutkin sienet.
Julkaistu alun perin Sarjainfo-lehdessä 3/2023. Tue suomalaista sarjakuvakulttuuria ja liity Suomen sarjakuvaseuraan.