”Teos sisältää kuvauksia päihderiippuvuudesta, henkisestä väkivallasta, kiusaamisesta, itsetuhoisuudesta ja syömishäiriöstä.”
”Minä en voi enkä halua neuvoa ketään. Ainoa keino, jolla voin yrittää auttaa muita, on jakaa oma kokemukseni. Näin minä selvisin.”
Näiden kahden ilmoituksen väliin sijoittuu Emilia Laatikaisen sarjakuva Ei ois susta uskonu. Se on järkyttävä omaelämäkerrallinen raportti dokaamisesta, kaljan kittaamisesta, joka on viedä kaiken, muun muassa hengen.
”Kavereiden kanssa pitää ottaa hillitymmin. Ei saa humaltua ihan liikaa enemmän kuin muut. Pitää olla sopivan hyvällä tuulella, mutta ei liikaa koska se ei sovi minulle. Kun muut kysyvät, paljonko ostin iltaa varten, on tapana sanoa ‘tarpeeksi’ eikä ikinä kertoa, että repussa on kaksikymmentä kaljaa tai sata. Kotona on tilaa hengittää, on varaa juoda.”
Klik. TSHHH. Klik. TSHHH.
Tällainen voisi olla kiusallista todellisuuspornoa, Oscar Wilden sanoin taiteen pilaavaa tosiososetta (mess of facts, suomennos Martti Anhava). Emilia Laatikaisen tapauksessa näin ei ole.
Emilia Laatikainen kuvaa kaaosta, itsetuhoa ja elämää ylläpitävien järjestelmien sortumista valloittavan ja vastaansanomattoman rationaalisesti. Känni ei näyttäydy psykedeliana ja hallusinaatioina, vaan elämän voimaa syövänä vääjäämättömänä myrkytystilana, jonka etenemistä kuvataan viileän, suorastaan lääketieteellisen rauhallisesti ja teknisesti horjahtamattoman hallitusti.
Tämä ristiriita on Laatikaisen sarjakuvan alusta loppuun asti kantava voima.
Myös dialogia, tilanteita ja kohtaamisia sisältävä kertomus etenee voittopuolisesti monologin kaltaisena tapauskuvauksena, joka toteutuu noin tuhannen minäkertojan kasvokuvan ketjussa.
Näihin pohtiviin, mitään salaamattomiin kasvoihin ei kyllästy.
Tällä strategialla syntyy poikkeuksellisen intensiivinen suhde sarjakuvan lukijan ja sarjakuvan päähenkilön, alkoholisoituvan nuoren ihmisen, välille.
Kertojan rehellisyys koskettaa syvältä. Näin kipeiden ja vaikeiden asioiden täysin paljas käsittely vaatii hyvin luottamuksellisia välejä. Emilia Laatikainen vaatii taiteensa keinoin sarjakuvansa lukijaa nousemaan luotettavaksi ja ymmärtäväiseksi kumppaniksi, lähimmäiseksi.
Se on paljon vaadittu ja hyvin riskialtis valinta.
Ja se onnistuu täydellisesti.
Laatikaisen oivaltavat havainnot nykytodellisuudesta, ihmissuhteista ja somettuneista kommunikaatiokentistä ovat riemastuttavia ja luovat kontrastia kärsimysnäytelmälle, jonka jokaisen piinallisen vaiheen todistajaksi lukija joutuu ruutu ruudulta, sivu sivulta, tölkki tölkiltä. Klik. TSHHH.
Täysin radikaali dramaturginen ratkaisu on kuvata kausi päihdekuntoutuksessa pitkästi, hartaasti ja vaihe vaiheelta. Se on myös ainoa oikea ratkaisu. Tilanteen kohtalokas vakavuus vaatii jokaisen ruudun, jossa kertoja rakentaa elämäänsä kärsivällisesti uudelleen.
Tämä vitkaan etenevä kamppailu on henkeäsalpaavan jännittävää luettavaa. Se syvenee, kuten oikean taiteen tuleekin, yksityisestä yleiseksi, konkreettisesta vertauskelpoiseksi ja -kuvalliseksi.
Aukeaman verran mantraksi monistettu yhdysvaltalaisen 1900-luvun ajattelijan ja teologin Reinhold Niebuhrin ns. tyyneysrukous: ”Tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa, mitkä voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan” pysäyttää ja saattelee lukijan lohdulliseen ja makeilemattomaan loppuun.
Tässä maailmassa voi ehkä sittenkin elää. Ilman toisten, samanlaisten kuin sinä, tukea se ei onnistu.
Teksti
Juha Hurme
Ei ois susta uskonu
Emilia Laatikainen
Suuri Kurpitsa, 2023