Juliana Hyrri
Lellikki
WSOY
Arvio: Athanasía Aarniosuo
Vaikka kirjan ulkoasu antaa kenties toisin ymmärtää, Juliana Hyrrin Lellikki (WSOY, 2025) ei ole lastenkirja. Pastelliset karkkivärit, glitter-tarrat ja röyhelöiset prinsessamekot houkuttelevat pahaa aavistamattoman lukijan maailmaan, jonka hän on todennäköisesti halunnut unohtaa. Kirjan maailmassa lapset ovat julmia. He suunnitelmallisesti ajavat nurkkaan jokaisen erilaisen yksilön, he vaanivat kuin petoeläimet haistaessaan pelon, he spontaanisti iskevät, kun kaveri on valmiiksi heikko.
Oliko lapsuus tosiaan tällaista? Hyrri vastaa tähän kysymykseen jo ennen tarinan kertomista, kirjan nimiösivulla: ”Totuus on niissä kohdissa, joissa sillä on merkitystä.” Niinhän se tosiaan on. Niiltä osin kuin lapsuuden tapahtumat ovat jättäneet jälkiä ja yhä haavoittavat aikuista mieltä, ovat tapahtumat tosia. Merkityksettömät tapahtumat on helppo unohtaa tai niitä jälkikäteen värittää.
Hyrrillä on poikkeuksellinen taito kuvata lapsuutta yhtä aikaa sisältä ja ulkoa, yhtä aikaa lapsen silmin ja aikuisesta näkökulmasta lapsuutta kohti katsoen. Lapsenomainen piirustusjälki antaa ymmärtää, että tekijä todella tietää ja muistaa, miltä tuntuu, kun kauan odotetuille synttärijuhlille ei tule yksikään vieras paikalle.
Kuten aiemmissakin kirjoissaan, myös Lellikissä Hyrri koostaa kirjansa lyhyistä katkelmista, jotka yhdessä heijastavat kokonaista ajanjaksoa päähenkilö-kirjoittajan elämässä. Näissä lyhyissä katkelmissa Hyrri käsittelee aiempiin kirjoihinsa verrattuna synkempiä teemoja: alakuloisuutta, syrjäytymistä, pelkoa, kuolemaa, väkivaltaa. Ratkaisu pitää kohtaukset lyhyinä ja antaa lukijalle tilaa hieman hengittää niiden välissä on armollinen.
Hyrrin tapa kertoa ja piirtää tarinaa antaa tilaa hengittää ja hyväksyä. Ruudut ovat usein koko aukeaman kokoisia, ja yksityiskohdat sijoittuvat päällekkäin ja limittäin. Kuvataiteilijanakin työskentelevän Hyrrin reippaat siveltimenjäljet vievät lukijan katsetta aukeaman kulmasta kulmaan, minkä jälkeen katse vasta keskittyy pieniin, taustan päälle piirrettyihin detaljeihin. Hyrri yhdisteleekin usein jopa samalla aukeamalla eri piirustus- ja maalaustekniikoita.
”Oliko lapsuus tosiaan tällaista?” kysyin ylempänä, vaikka tavallaan tiesin jo vastauksen. Oli se; kyllä minä osan noista kokemuksista tunnistan omastakin lapsuudestani. Mutta kiinnostavaa on, että ne kokemukset on helppo tulkita aikuisen silmin vielä musertavammiksi. Lapsuudessa ne oli helppo hyväksyä osaksi elämää, vaikka ne satuttivatkin. Luulen, että suurin osa lukijoista voi kertomuksesta tunnistaa kokemusten raakuuden. Silti me kaikki selvisimme aikuisiksi asti.
Lapsuuden kokemukset ja muistot ovat yhtä aikaa dramaattisia ja arkisia, hätkähdyttäviä ja tavanomaisia. Tämä ristiriita kiehtoo Hyrriä, ja hän sen myös erinomaisesti kuvittaa.
Tämä on näyteartikkeli Sarjainfo-lehdestä 3–4/2025. Liity Suomen sarjakuvaseuraan täältä, saat Sarjainfon kotiisi ja tuet suomalaista sarjakuvakulttuuria. Kulttuurileikkausten vuoksi tukesi on nyt erityisen tärkeää.