Teksti: Jyrki J.J. Kasvi
Kuvitus Aino Louhi
Minulla oli onni syntyä pieneen kotiin, jossa luettiin paljon kirjoja, etenkin scifiä ja sarjakuvia. Vaikka elämä kahden huoneen saunamökissä oli niukkaa, Kirjakerhon jäsenyydestä ei tingitty. Sen sijaan luovuttiin autosta, ja maito vaihdettiin veteen.
Ensimmäinen muistamani sarjakuva on Asterix ja Kleopatra, joka julkaistiin vuonna 1969, kun olin viisivuotias. Se on minulla edelleen tallella, erittäin perusteellisesti luettuna irtolehtipainoksena, jonka kulmasta koirani Tellu on syönyt osan. Samoin hyllystä löytyy Lucky Luke, Postivaunut vuodelta 1971. Sen sijaan ensimmäisen Valerianini, Liikkuvien vetten kaupungin myin mielenhäiriössä divariin, että sain ostettua lisää sarjakuvia.
Syytän vanhempiani siitä, että kirjahyllyt peittävät huomattavan osan kotini seinistä!
Lapsuuden kirjanmerkit
Lapsuudenkotini ruokapöytä oli mitoitettu niin, että jokaisen eteen mahtui ruokalautasen lisäksi sarjakuva-albumi. Kun aloin seurustella 15-vuotiaana nykyisen vaimoni kanssa, hän järkyttyi käydessään kotonani ensimmäisen kerran. Kun äitini kutsui meidät syömään, katosimme hakemaan lukemista ja tulimme ruokapöytään kirjan tai sarjakuvan kanssa, paitsi tietysti tuore tyttöystäväni. Hänen kotonaan moinen ei olisi tullut kuuloonkaan. Ruokapöydässä piti keskustella.
”Keskustelemme” edelleen, 40 vuotta myöhemmin, saako meidän yhteisen kotimme ruokapöydässä lukea sarjakuvia vai ei.
Uusien sarjakuvien saamiseksi oli joskus tehtävä uhrauksia. Pitkillä bussimatkoilla mummolaan minulle ostettiin sarjakuvia matkalukemiseksi. Valitettavasti bussissa lukeminen sai minut voimaan aina pahoin. Lukemisen osuutta matkapahoinvointiin en tietenkään kertonut, vaan annoin ymmärtää, että sarjakuva lohduttaisi. Luin, oksensin ja luin lisää.
Jostain syystä päätin lapsena tilata vähillä pennosillani brittiläisiä urheilusarjakuvia julkaisseen Buster-lehden. Sen sisältämät sarjakuvat eivät olleet kummoisia, ja Busterista on jäänyt lähinnä mieleen, miksi tilaus loppui. Olin käyttänyt Semicin laskua kirjanmerkkinä Kaikki mitä olet aina halunnut tietää seksistä, mutta et ole uskaltanut kysyä -kirjassa, ja unohtanut sen sinne. Ei ihme, että lasku jäi maksamatta. Sieltä minun vanhempani sen sitten vuosien kuluttua löysivät.
Kypsiä mangoja
Sarjakuvien kulutukseni pysyi kohtuudessa, kunnes 80/90-lukujen taitteessa törmäsin muiden muassa Neil Gaimanin Sandmaniin, Ralf Königin Tappajakondomiin ja Art Spiegelmanin Mausiin. Jäin kunnolla koukkuun, tai kuten vaimolleni selitin: ”Jotkut juovat rahansa, minä luen ne.”
Minusta tuli Fennica Comicsin vakioasiakas, kun kävin jatkuvasti kyselemässä, onhan Sandmanin tai Ghost in the Shellin tai Ironwoodin viimeisin numero jo tullut, onhan.
Kun mangaa alettiin julkaista englanniksi, kiinnostus japanilaiseen kulttuuriin näkyi pian myös kirjahyllyssä: Outlanders, Mai the Psychic Girl, Crying Freeman, Ghost in the Shell sekä tietysti Japanin politiikkaan ja alamaailmaan sijoittuva Sho Fumimuran ja Ryoichi Ikegamin Sanctuary, josta olen ottanut ajatuksia poliittisiin puheisiini.
Rahoitin opintojani freelance-toimittajana ja kirjoitin muun muassa sarjakuva-arvosteluita Pelit-lehteen ja Kymen Sanomiin. Monilla oli vielä 80/90-luvuilla varsin rajoittunut kuva sarjakuvista yksinkertaisena lasten viihteenä. Jopa Akateemisessa kirjakaupassa sarjakuvat olivat lasten osastolla, Manarat, Crepaxit ja Königit Titi-nallejen vieressä.
Ainakin avustamieni lehtien toimitusten käsitys sarjakuvista monipuolistui. Esimerkiksi Loiselin Hämärän juhlat näytti Kymen Sanomista palatessaan siltä, että se oli kiertänyt reprokameran jälkeen koko toimituksen.
Faneja verkossa
Yksi vuosikymmenten ajan fanittamistani sarjakuvantekijöistä on aviopari Phil ja Kaja Foglio, joiden huumori nappaa, on sitten kyse Buck Godot -scifisarjakuvasta tai Xxxenophile-fantasiapornosta. Heidän sarjakuviaan oli pitkään vaikea löytää, sillä he julkaisivat tuotoksensa omakustanteina.
Omakustanteet tuottivat huonosti, ja vuonna 2005 Fogliot päättivät julkaista uusimman Girl Genius -steampunk-sarjakuvansa verkossa. Helposti löydettävän ilmaisen sarjan suosio lähti nopeaan kasvuun ja pian lahjoitukset ja oheistuotteet tuottivat enemmän kuin paperilehdet.
Fogliot alkoivat koota Girl Genius -sarjaa albumeiksi, joiden painatus kustannettiin Kickstarter-ennakkotilauksilla sitä mukaa kun sarjakuva eteni. Kokooma-albumien painojälki oli aivan eri luokkaa kuin aiemmissa omakustanteissa, ja Girl Genius voitti parhaan sarjakuvan Hugo-palkinnon vuosina 2009, 2010 ja 2011.
Girl Genius on hyvä esimerkki perinteisten sarjakuvien rinnalle syntyneestä verkkosarjakuvien kulttuurista, jolla on aivan oma ansaintalogiikkansa. Vaikka suurin osa lukee verkkosarjakuvansa ilmaiseksi, markkinoina on koko maailma. Kun lukijoita on paljon, riittää, että murto-osa heistä tekee lahjoituksen tai ostaa T-paidan tai kokooma-albumin. Lisäksi jokainen sivuilla kävijä tuo tekijöille mainostuloja.
17. albumiin asti edennyt Girl Genius on yksi ensimmäisiä menestyneitä verkkosarjakuvia, mutta ei toki ensimmäinen. Itse asiassa ensimmäiset verkkosarjakuvat julkaistiin jo ennen kuin Tim Berners-Lee keksi World Wide Webin.
Ensimmäisillä verkkosarjakuvilla ei tavoiteltu niinkään toimeentuloa, vaan luovaa vapautta. 80-luvulla verkossa ei tarvinnut miellyttää kustantajia eikä varoa sensoreita – eikä tekijänoikeusjuristeja. Esimerkiksi ensimmäisen verkkosarjakuvan, CompuServe-verkossa vuonna 1985 julkaistun Witches and Stitchesin tekijä Eric Millikin joutui sittemmin poistamaan sarjakuvansa verkosta, koska hänet uhattiin haastaa tekijänoikeusloukkauksista oikeuteen.
Netissä ei tarvitse välttämättä osata edes piirtää, sillä verkossa ei ole kustannustoimittajia päättämässä, mitä julkaistaan ja mitä ei. Pääasia, että lukijat tykkäävät, ja tekemällä oppii. Esimerkiksi kun Jeph Jaques vuonna 2004 lopetti päivätyönsä ja keskittyi tekemään Questionable Content -verkkosarjakuvaa, hänen piirrosjälkensä oli kauniisti sanottuna kömpelöä. Nyt, yli 4000 sivua myöhemmin, sekä tekstit että piirrokset ovat kehittyneet dramaattisesti.
Myös Suomessa tehdään verkkosarjakuvia suoraan maailmanmarkkinoille. Kenties tunnetuin on JP Ahosen ratkihilpeä raskasmetalliperheen arjesta kertova Belzebubs, mutta esimerkiksi Minna Sundbergin postapokalyptinen Stand Still, Stay Silent on edelleen monelle suomalaiselle sarjakuvaharrastajalle vieras, vaikka tarina sijoittuu Pohjoismaihin.
Sundbergin verkkosarjakuvan kokooma-albumien ostaminen kannattaa, sillä hänen värinsä pääsevät oikeuksiinsa vasta laadukkaalla painopaperilla. Albumit on kuitenkin tilattava amerikkalaisesta Hivemill-verkkokaupasta, koska Suomesta niitä ei saa. Minna Sundbergistä ei pitkään ollut edes suomenkielistä Wikipedia-artikkelia, vaikka hän on voittanut vuonna 2015 Reuben-palkinnon pitkän verkkosarjakuvan kategoriassa.
Mitä seuraavaksi? Sarjakuvantekijät ovat aina hyödyntäneet uutta tekniikkaa ensimmäisten joukossa. Sarjakuvia nähdään lähivuosina varmasti myös täydennetyssä ja virtuaalitodellisuudessa. Siihen asti sarjakuvakaupassa ja verkossa riittää luettavaa. Viimeisimpänä löytönä on Petra Nordlundin, Susanna Nousiaisen ja Taylor Robinin Tiger, Tiger, joka oli muuten ehdolla vuoden 2019 Eisner-palkinnon saajaksi paras verkkosarjakuva -kategoriassa.
Kirjoittaja on pitkän linjan tutkija, toimittaja, poliitikko ja digipaltti, joka on ennemmin naiivi ja väärässä kuin kyyninen ja oikeassa.
Julkaistu alun perin Sarjainfo-lehdessä 3/2019. Tue suomalaista sarjakuvakulttuuria ja liity Suomen sarjakuvaseuraan.
Julkaistu verkossa Jyrki J.J. Kasvin muistoksi 17.11.2021.