Kati Rapian sarjakuvat perustuvat irtonaiseen työtapaan. Tekemisen ilo ja merkitys syntyvät matkan varrella.
Teksti: Ville Hänninen, Angoulême
Valokuva: Henry Söderlund
– Minulle ei tule mieleen yhtä yksittäistä kertomusta Julie Doucet’lta. Hänenkin sarjakuvissaan vetoaa maailmankuva. Oli sitten mikä tahansa juttu tai ruutu, se iskee päin näköä.
Kati Rapia ei ole ainoa sarjakuvataiteilija, jota Julie Doucet’n tuotanto on puhutellut voimakkaasti. Doucet sai viime vuonna Ranskan Angoulêmen sarjakuvafestivaalin grand prix -palkinnon, minkä vuoksi tapahtumassa oli tammikuussa Doucet’n näyttely. Samalla kun Rapia tutustuu näyttelyyn, sattumalta vastaan tulee samalla lailla vaikuttuneita suomalaisia: Hanneriina Moisseinen, Emmi Valve, Johanna Rojola, Siiri Viljakka…
Kukin yksi kerrallaan, omissa oloissaan, omanlaisinaan. Kansainvälisen sarjakuvakentän ihanne on kiinnostava yhdistelmä yksilöllisyyttä ja yhteisöllisyyttä. Jokainen hakeutuu omalle polulleen.
– Aloin tehdä sarjakuvia 1990-luvun loppupuolella. Aika oli ihan toinen. Silloin netti oli vielä alkutekijöissään, ja kirjeenvaihto oli tiivistä. Tilasimme toisiltamme lehtiä, lähetimme kirjeitä ja ajatuksia. Usein mukana oli oman julkaisun lisäksi kadulta löytyneitä lappusia, piirroksia ja kuvia.
– Kun tein Lonkkaa, sain pienimuotoisia minifanikirjeitä. Ne odottavat aarrearkussani pahan päivän varalta, vuonna 1972 Heinolassa syntynyt Rapia muistelee.
Ensimmäinen Lonkka ilmestyi vuonna 1996. Kaikkiaan hän teki kolme julkaisua, viimeinen ilmestyi 2001. Lyhyitä tarinoita hallitsevat voimakkaat tunnelmat ja jännittävät kuvakulman vaihdokset. Latauksessa on paljon samaa kuin Rapian toisen esikuvan, saksalaisen Anke Feuchtenbergerin töissä.
– Doucet’lla oli uraauurtava rooli siinä, että tajusin, miten juuri minä voin toteuttaa ja julkaista aivoituksiani. Sarjakuvien ei täydy olla tietyn mittaisia, vaan voin tehdä omia lehtiä, eikä kukaan estä minua. Punk-henki ja kentän yhteydet kantoivat. Tiettyjen sarjakuvien lukemisesta heräsi heti halu tehdä itse. Ja myös armollisuuden ajatus: että voi. Max Anderssonin Pixyä luin annostellen, seitsemän sivua päivässä, jottei se loppuisi niin pian.
Pixyn, kuten Doucet’takin, julkaisi suomeksi yhä viriili Suuri Kurpitsa. Rapia kertoo myyneensä julkaisua festivaaleilla ”kesäkurpitsana” ja osallistuneensa useisiin 1990-luvun Suuri Kurpitsa -vuotuisjulkaisuihin.
Lonkka-lehdestä.
Sarjakuvan korkeakoulu
Myös opinnot veivät Rapiaa sarjakuvien suuntaan. Yleisen kirjallisuuden ja taidehistorian lukeminen Tampereen yliopistossa jäi, koska Lahden taideinstituutissa pääsi toteuttamaan ideoitaan käytännössä.
– Siellä tutustuin kopiokoneisiin. Rakastuin niihin ja Laitisen Karriin, joka tuki sarjakuvien tekemisessä. Tuntui ihmeelliseltä tehdä ja julkaista niin nopeasti, ilman välikäsiä. En enää ymmärrä, missä kaikkialla myin lehtiä, mutta jonnekin ne hävisivät. Kappalemäärät eivät olleet huimia, mutta tärkeintä oli tekeminen ja itseohjautuvuus.
Lahdessa asui silloin moni muukin sarjakuvataiteilija. Nyttemmin lopetetun Taideinstituutin lisäksi Muotoiluinstituutti keräsi lahjakasta väkeä. Rapia tutustui esimerkiksi Jenni Ropeen, Petteri Tikkaseen, Jussi Karjalaiseen ja Hans Nisseniin.
– Opiskelin valokuvaa. Sarjakuvia en koskaan opiskellut, eikä alan koulutusta silloin juuri Suomessa ollutkaan, mutta nuo tyypit olivat itsessään sarjakuvan korkeakoulu. Opiskelun yksi tärkeä syy on, että nuoret ihmiset opettavat niissä toisiaan. Lahden kaupunki oli tylsä, mutta siellä oppi julkaisemisen aktivismiin.
– Varsinkin Jenni Rope kiritti minua. Hän teki omaa Hissiään ja pian Jussin kanssa Napaa, minä Lonkkaa. Myimme ne toisillemme. Meidän nimemme sekoitetaan vieläkin jatkuvasti, ja Aapo Rapi päälle. Pitäisi tehdä kimppajulkaisu. Ikävöin hulluna Jennin sarjakuvia. Tajuan, miksei hän enää tee, mutta kaipaan niitä kuin syntymättömiä lapsia.
Rope oli Napa-antologian jälkeen perustamassa Napa-kustantamoa, galleriaa ja -agentuuria. Viime vuodet hän on keskittynyt kuvataiteisiin. Monipuolinen ja liikehtivä ura tuo itse asiassa mieleen Rapian taiteellisen toiminnan, johon kuuluu niin valokuva- ja muita taidenäyttelyjä, animaatiokirjoja kuin lyhyitä ja pitkiä sarjakuviakin.
Rapia valmistui lopulta Taideteollisen korkeakoulun valokuvataiteen osastolta, taiteen maisteriksi vuonna 2003. Sen jälkeen ilmestyi muun muassa lukuisia käsityökirjoja, useita valokuvakokonaisuuksia toisten kirjoittamiin kirjoihin, pläräanimaatio Miracle Baby (Napa Books, 2008), paljon sarjakuvakerrontaa sisältävä keittokirja Käsi keittiössä (Napa Books, 2014) ja lasten yllättävien Kalevala-tarinoiden kuvituksia teoksessa Väinämöinen, Mäinämöinen ja Zäinämöinen (Teos, 2020).
Prosessi nielaisee
Kiinnostava mutta repalainen taiteellinen tuotanto otti uuden suunnan 2010-luvun lopussa, kun Rapia päätti panostaa uudestaan sarjakuvien tekemiseen. Samalla hän halusi haastaa itsensä pitkien tarinoiden kertojana. Satsaus onnistui: tähtitieteilijä Sigfridus Aronus Forsiuksesta (n. 1560–1624) kertova Pyrstötähti ja maailmanlopun meininki (Teos, 2018) sai ilmestymisvuonnaan sarjakuvataiteen valtionpalkinnon.
– 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä minulle syntyi kolme lasta lyhyessä ajassa. Lisäksi äitini sai aivokasvaimen ja kuoli varsin nopeasti. Siinä hötäkässä lakkasin vaatimasta itseltäni sarjakuvan vaatimaa keskittymistä. Käsityökirjat ja kuvauskeikat olivat kyllä merkityksellisiä minulle, mutta ne olivat kaikki asioita, joita voin tehdä samalla kun pyöritin lapsiperheen arkea. Niitä yhdistivät myös muiden asettamat deadlinet. Taiteeseen syvemmin kuuluvaa omaehtoisuutta en päässyt harjoittamaan tarpeeksi. Minulle taiteeseen kuuluvat ennen kaikkea kokeilu, etsiminen ja erehtyminenkin.
Teoksesta Pyrstötähti ja maailmanlopun meininki.
Rapia painottaa, että sarjakuva on lajina työläs ja vaativa. Varsinkaan pitkää sarjakuvakirjaa ei voi tehdä aivan kevytmielisesti.
– Lonkassa tein lyhyitä tarinoita. Se oli kevyttä ja ihanaa. Pitkien tarinoiden luominen on erilaista. Pitää huolehtia, että rytmi ja dramaturgia kestävät, mutta touhu pysyy yllätyksellisenä sekä itselle että lukijalle. Tahdoin haastaa itseäni kunnolla Pyrstötähdessä ja Voimia!-kirjassa. En edes tiennyt, pystynkö tekemään pitkää sarjakuvaa. Mutta siis pystyn. Pitää paloitella ja pitää hengittävänä. Pyrstötähteä tein pitkään pedantisti ja jyrämäisesti sivun, kaksi päivässä. Voimia! syntyi etapeissa.
– Koska hankkeen mittakaava on niin suuri, sarjakuvaa ei oikein voi tehdä puolinaisesti. Jos on hirveästi muuta päällä, se tuntuu liian raskaalta. Ja silloinkin kun kirja on ykkösasia, se tuntuu tosi painavalta repulta. Koko ajan kesken! Valokuvaaminen ei vie minulta samalla lailla energiaa. Siihen maailmaan on helpompi tulla ja siitä on helpompi poistua ilman häiriöitä. Voin esimerkiksi käsikirjoittaa samalla kun toteutan jotain valokuvaprojektia. En pystyisi samaan kuin Ville Ranta, joka tekee pilakuvia kahdesti viikossa ja sen lisäksi pitkiä sarjakuvatarinoita. Minut prosessi nielaisee. Se vie arjen läsnäolosta tosi paljon, ja tuntuu kuin eläisin kahdessa maailmassa samanaikaisesti. Nyt kun sain Voimia! valmiiksi, olen ollut enemmän vapaalla ja elänyt vain tässä maailmassa.
Sarjakuvien tekeminen on hidasta. Rapian mukaan paras tapa jaksaa on viihdyttää jatkuvasti myös itseään.
– Yritän tarttua hetkeen, jotta unohtaisin rasittavat piirteet. En esimerkiksi tee täydellistä kuvakirjoitusta alusta loppuun asti, koska silloinhan olisin piirtämisvaiheessa vain töissä itselleni. Tekemisen kiitos ei seiso lopussa, vaan ilo ja merkitys pitää saada matkan varrella. On paras kiitos, että omat jutut naurattavat. Toki niitä voi lopuksi vähän poistaakin, mutta matkanteon kannalta oma kiva on tärkeää.
Pitkän sarjakuvakirjan huhkimiseen asti Rapia yltyi, kun hän tajusi löytämänsä aiheen relevanssin nykyajassa. Juha Hurme käsittelee muun muassa Forsiusta Niemi-kirjassaan (Teos, 2017) ja ehdotti tätä aiheena Rapialle.
– Aika usein saa kuulla jonkun suusta, että tästä saisi muuten hyvän sarjakuvan. Se ei kuitenkaan riitä, että jostain voi tehdä kertomuksen. Sen pitää puhutella itseä tekijänä. Historiallinen sarjakuva ei ole koskaan kiinnostanut minua, mutta kiinnostuin Forsiuksesta tajutessani hänen monipuoliset piirteensä. Forsius on nykysilminkin hyvin samastuttava hahmo! Hän oli “Suomen ensimmäinen freelancer”: tiedemies, tutkimusmatkailija, runoilija, kääntäjä, pappi, hunsvotti, alkoholisti ja kirjoittajana mieletön pyrstötähti. Pystyin samastumaan ja hyppäämään hänen saappaisiinsa.
Rapia teki kahden ystävänsä kanssa “larppausretken” Lappiin, jossa he kulkivat Forsiuksen jälkiä. Forsius teki 1600-luvun alussa pitkän tutkimusmatkan, jossa hän suoritti sekä tähtitieteellisiä että maantieteellisiä mittauksia.
– Kävimme Forsiuksen kartanmittauspisteillä ja teimme viiksiä. Se auttoi virittäytymään pitkän kirjan tunnelmaan. Tiesin sen ansiosta koko ajan, miten henkilöni reagoi ja miten hyödynnän valmiita tekstejä sarjakuvassani.
– Olen joskus ollut kateellinen, miten mahtavat alkumateriaalit opiskelijoille annetaan. Taiteilijankin pitää muistaa antaa itselleen porkkanaa projektia ennen. Piirtäminen kestää joka tapauksessa ikuiselta tuntuvan ajan.
Koska Rapia hyödynsi Hurmeen Niemeä kirjansa aineistona ja tämän tekstiä oli Pyrstötähden kaikkitietävän kuukkelin vuorosanoissa, sarjakuvaa luultiin kokonaisuudessaan Hurmeen käsikirjoittamaksi.
– Se on aika tyypillinen ajatusvirhe, että käsikirjoituksen tekisi kokonaisuudessaan yksi ihminen ja yksi sen sitten piirtäisi. Roolit pidetään oudon herkästi erillään. Meitä se vähän jäi harmittamaan, koska tulin mapitetuksi tiettyyn rooliin. Kukaan ei varmaan ajattele, että Juha olisi piirtänyt tarinaa. Minusta tuntui erikoiselta senkin vuoksi, että olen aina käsikirjoittanut omat juttuni, ja kirjallisuuden opiskelujenkin vuoksi pidän itsestäänselvänä, että olen myös kirjoittaja. Se kuuluu sarjakuvien tekemiseen siinä missä piirtäminenkin.
Teoksesta Voimia!
Asetelma, kuten vuonna 2017 noussut metoo-liikekin, innosti Rapian tekemään viime syksynä ilmestynyttä Voimia!-kirjaa. Rapia tajusi tehneensä sarjakuvakirjan suurmiehestä ja halusi uusia näkökulmia.
– Olin tutustunut hänen vaimoonsa Anna Forsiukseen. Ärryin, koska Sigfriduksesta oli paljon tietoa tarjolla, kun taas Annasta ei tuntunut löytyvän juuri mitään, lähinnä sirpaleita sieltä täältä. Ratkaisin ongelman turvautumalla enemmän mielikuvitukseen”, Rapia kertoo.
Kirjan työnimi oli monista sarjakuvista tuttu: “Samaan aikaan toisaalla”. Voimia! kertoo, kenestä kerrotaan ja kenestä ei. Jossain on valokeila, samaan aikaan toisaalla voi silti tapahtua paljon.
Rapian kahta pitkää sarjakuvakirjaa yhdistää visuaalisesti ja kielellisesti moni asia. Yksi niistä on jo Lonkista tuttu pyrkimys irtonaiseen kerrontaan. Toinen liittyy kielenkäyttöön, joka on yhdistelmä vanhaa ja nykyistä kirjakieltä ja puhekieltä. Sävy on parodinen muttei epäkunnioittava.
– Olen tarkka kieleni nyansseista, vaikka tai ehkä juuri siksi että käytän noissa sarjakuvissa historiallista kieltä ja nykykieltä sekaisin. En ajattele niiden olevan aitoja, mutta silti uskon, että monirekisterisellä kielellä voi saavuttaa jotain enemmän. Bertolt Brechtinkin kieli on monitasoista, humoristista ja vakavaa samanaikaisesti. Otan historiallisella kielellä ja tapahtumilla kantaa tämän hetken ajankohtaisuuksiin.
– Käytän kielessäni paljon esimerkiksi X:iä. Ratkaisu varmasti ärsyttää monia, mutta ei voi mitään. Se on Mikael Agricolaa, mutta se on myös J. Tilsaa, jonka viisaasta päättömyydestä pidän.
Rapia teki Voimia!-kirjan tueksi serigrafioita, jotka ovat kuin kirjan avainkuvia ja kohtauksia. Niistä oli Heinolan taidemuseossa taidenäyttely jo ennen kuin kirja oli likimainkaan valmis. Samalla koko hanke oli ottaa uuden suunnan. Tarina on itsessään kuin Rapian sarjakuvasta.
– Mitä koskaan ei pidä käydä, kävi: puoliksi tehty kirja meinasi kadota. Pakkasin sivut museonäyttelyä varten ja kävin hakemassa mustia taustakartonkeja Temperasta. Päädyin sieltä monen kassin ja pahvikääryleen kanssa ratikkaan ja laskin ne penkille.
Hetkeä myöhemmin Rapia hyppäsi raitiovaunusta pois, käveli joutilaana, katseli kirjakaupan näyteikkunaa, otti kuvan kaverinsa kirjasta siellä – kunnes tajusi unohtaneensa kassit.
– Hätääntyneenä säntäsin kolmosen ratikkaan ja sanoin kuskille: “Seuratkaa edellistä ratikkaa!” Hän ei ollut kommunikatiivinen, joten soitin HSL:n asiakaspalveluun. Selvitimme heidän tasokkaan agenttinsa kanssa minuutilleen, missä raitiovaunu kulkee ja mihin se on matkalla. Minun piti ehtiä ajoissa Triplaan ja otin Palacen edestä taksin. Äkkiä, maailma palaa, selitin. En ikinä unohda kuskin kilttejä silmiä. Kun poistuin taksista, hän vielä pyysi soittamaan ja kertomaan, onnistuinko saamaan työni takaisin.
Rapia oli itselleenkin yllätykseksi ehtinyt ajoissa ja alkoi odotella raitiovaunua. Peijakas ei kuitenkaan jäänyt pysäkille, joten Rapia juoksi sen liikennevaloissa kiinni.
– Kuski avasi oven. Kassi oli tippunut lattialle ja tuli sieltä suoraan syliini. Sanoin, että nämä ovat muuten minun.
Tosta saisi muuten hyvän sarjakuvan.
Kati Rapia
Syntynyt 1972 Heinolassa, asuu Loviisassa.
Taiteen maisteri 2003, sai sarjakuvataiteen valtionpalkinnon 2018.
Teoksia:
Lonkka 1–3 (omakustanne, 1996–2001)
Yellow Bird (Napa Books, 2003)
Miracle Baby (Napa Books, 2008)
Käsi keittiössä (Napa Books, 2014)
Pyrstötähti ja maailmanlopun meininki: Suomenniemen ensimmäisen tähtitieteilijän elämä ja seikkailut (Teos, 2018, Juha Hurmeen kanssa)
Voimia! Tähtitieteilijän vaimon paluu (Teos, 2012)
Julkaistu alun perin Sarjainfo-lehdessä 1/2023. Tue suomalaista sarjakuvakulttuuria ja liity Suomen sarjakuvaseuraan.
Teoksesta Käsi keittiössä.