Anssi Vieruaho ja Karoliina Korhonen (toim.)
Katkenneita lankoja – Tarinoita loppuunpalamisesta
Atena
”Sarjakuvataiteilijat uupuvat toistenkin puolesta”
Arvio: Pii Anttonen
Vaikka tätä antologiaa onkin lähdetty toteuttamaan jo ennen poikkeusaikoja, on kirja ajankohtaisempi kuin koskaan. Pandemia-aika on vain syventänyt kahtiajakoamme ylityöllistettyihin ja työttömiin, eikä kummankaan osa yhteiskunnassa ole kiitollinen.
Katkenneiden lankojen loppuunpalamistarinat toki edeltävät poikkeustilaamme, mutta ne resonoivat nykyhetkessä. Sen lisäksi kirja kuvaa hyvin milleniaalien sukupolvikokemusta. Epävarmat työnäkymät saavat hyviinkin töihin päätyneet jatkuvasti pelkäämään tulevaisuutensa puolesta ja vilkuilemaan selkänsä taakse. Teoksen erilaisista lähtökohdista tulevien ihmisten tarinat kuvaavat hyvin sitä, kuinka kyseessä ei ole vain tiettyjen alojen tai tietyn työtavan ongelma. Kyseessä on perustavanlaatuinen rakennelma, jossa meidät opetetaan suhtautumaan työhön ja työntekoon epäterveellisesti.
Anssi Vieruahon ja Karoliina Korhosen toimittamassa tarinoiden ja ilmaisutyylin moninaisuus on keskeisessä roolissa. Tekijät ovat osittain tunnettuja, osittain hyvinkin underground-skeneä. Tämä toimii vahvuutena tarinoiden kuvittamisessa, vaikka siirtymät tyylien välillä ovatkin varsin repäiseviä.
Suurimmaksi immersiota rikkovaksi tekijäksi nousee myös se, että vain yksi sarjakuvista kertoo suoraan, onko kyseessä sarjakuvataiteilijan itsensä vai jonkun toisen perspektiivistä tulkittu tarina. Itse olisin kaivannut tätä tietoa useammin kontekstualisoimaan perspektiivin tämän henkilökohtaisen aiheen kohdalla. Nyt lukijan täytyy yrittää päätellä vihjeistä kertojaäänen luonne, mikä ainakin itseäni hieman etäännytti itse asian koskettavuudesta.
Kouriintuntuvuutta kuitenkin on. Tarinankerronta ja kuvailmaisu linkittyvät huomattavan orgaanisesti, ja henkilöhahmojen ahdistus välittyy tuntuvasti. Joskus kerronta viedään lähes täyteen abstraktioon.
Milla Paloniemi.
Tummia ja kirkkaita sävyjä
Konventionaalisinta kerrontaa kirjassa edustaa Milla Paloniemen sarjakuva uupuvasta hevostallinpitäjästä. Tämä on myös tarinoista ainoa, joka ilmoittaa suoraan alkusivullaan alkuperäisen kertojan olevan joku muu kuin Paloniemi itse. Tussityö ja tyyli, vapaalla kädellä piirretyt ruudut ja vauhdikas kerronta ovat hyvin tuttuja kaikille, jotka ovat lukeneet Paloniemen sarjakuvablogeja joko netissä tai julkaistussa muodossa 112 osumaa -kirjassa.
Avi Heikkisen kuvittama kertomus puolestaan edustaa konventionaalisempaa, kenties jopa frankofooniseen seikkailusarjakuvaan viittaavaa tyyliä. Se on onnistuneesti mukautettu ahdistavan kertomuksen tarpeisiin. Hahmojen kasvottomuus, värien ylisaturaatio ja ajoittaiset mustataustaiset sivut luovat voimakkaan visuaalisen läsnäolon tunnun.
Avi Heikkinen.
Niko-Petteri Niva.
Niko-Petteri Niva värittää sarjakuvansa pirtein värein, luoden kontrastia päähenkilönsä ulkoisen ja sisäisen presentaation välille. Tämä on myös tarinan kantava teema, ja siksi kuvitus tukee hyvin tematiikkaa. Miellyttävä ulkoasu peittää taakseen vähemmän valoisan todellisuuden.
Tuisku Hiltusen tarinasta en tiedä, onko kyseessä omakohtainen kertomus vai toisen kertomuksesta mukailtu sarjakuva, mutta kuvakerronta luo todella kouriintuntuvan samastuttavan olon. Viipyilevä tempo ja rajattu väripaletti luovat yhden realistisimmista ahdistuskuvauksista, joita olen lukenut.
Tuisku Hiltunen.
Emmi Nieminen.
Emmi Niemisen pastellit vesivärit puolestaan kuvittavat oivasti etääntymistä arkitodellisuudesta ja sen velvollisuuksista. Dialogi nykyisen ja teini-ikäisen itsen kanssa on huomattavan toimiva kehystys omien demonien läpikäyntiin sanallisesti. Pysähtyneisyys, trauma ja kaihoisat muistot heräävät eloon oivallisesti.
Sami Nyyssölän sekatekniikka puolestaan havainnollistaa stressaantuneen ihmisen kaoottista sisäistä maailmaa oivasti, mutta tekstauksen selkeyteen se vaikuttaa negatiivisesti. Osittain tämä lienee tarkoituksellista, mutta dialogin kohdalla jäljen voisi toivoa olevan selkeämpääkin.
Sami Nyyssölä.
Anssi Vieruahon ja Henri Tervapuron sarjakuvat muistuttavat tyylillisesti paljonkin toisiaan. Kaoottisen vapaa tussijälki muodostaa hyvän kuvituksen nimenomaan rivityöntekijän voimattomuudelle suuren koneiston hampaissa. Tervapuron huolettomat vesivärit ja Vieruahon mustataustaiset sivut toimivat samanhenkisinä tehokeinoina, vaikka teknisesti ovatkin eri genreä.
Anssi Vieruaho.
Henri Tervapuro.
Abstrakteinta angstia tarjoilee Mari Ahokoivu, jonka ekspressiiviset kuviot ja sykeröt välillä väreissä ja paikoitellen mustavalkoisina täyttävät sivut ja aukeamat sellaisinaan. Muutama tarinallisempi sarjakuvasivu luo hyvän kontrastin abstrahoidulle tunnekuvaukselle ja ankkuroi vähemmänkin analyyttisen lukijan välitettävään viestiin.
Kokoelma on palkitseva ja kiinnostava, joskin monipuolisuudessaan paikoitellen jopa epäjohdonmukainen. Tärkeää aihetta soisi nähdä käsiteltävän laajemminkin mediassa ja taiteessa, ja kirja on ilahduttavasti kantanut kortensa kekoon. Komea kovakantinen laitos antaa kokoelmalle myös toivottua arvokkuutta. Tuotoista lahjoitetaan leijonanosa mielenterveystyöhön.
Julkaistu alun perin Sarjainfo-lehdessä 1/2021. Haluatko tukea suomalaista sarjakuvakulttuuria? Tilaa Sarjainfo täältä.
Mari Ahokoivu.