Teksti: Vesa Kataisto
Kauneimman kesän alkaessa saapui Kemistä murheellinen uutinen. Sarjakuvaneuvos Keijo Ahlqvist (1955–2022) on poistunut tästä todellisuudesta. Tieto oli pysäyttävä, vaikka ei odottamaton. Keijon eli Keijjon lähipiiri tiesi, miten miestä söi paitsi hivuttava syöpä, myös pettymys maailmantilanteeseen ja lopulta ihmisiinkin. Enää ei ollut syytä nousta, ei barrikadeille eikä edes vuoteesta. Ahlqvist kirjoitti omat muistosanansa:
”Keijo Ahlqvist oli erittäin vittuuntunut kaikkeen ja varsinkin häikäilemättömän epärehelliseen, yhdysvaltalaisjohtoiseen, mutta kaikki kansakunnat läpäisevään alistamis- ja ryöstöpolitiikkaan, jota hän masentuneena katseli kotimaansa noudattavan.”
Kauhajoella syntynyt Ahlqvist muutti 1975 Turkuun opiskelemaan yhteiskuntatieteitä yliopistossa ja kulttuurisihteeriksi Sirola-opistossa. Kotoa peritty tiukka vasemmistolainen asenne sai hänet osallistumaan ja ottamaan kantaa, kaskeamista Turussa riitti. Liian vakavaksi hän ei silti heittäytynyt, mikä näkyy esimerkiksi Ahlqvistin varhaisimmassa julkaistussa sarjakuvassa “Rotta-Linkren seikkailee” (1979). Siinä vallankumousta tehdään etanolipohjalta.
Elämän seuraava käännekohta oli lähtö siviilipalvelusmieheksi Kemin kulttuuritoimistoon 1984. Paperitehdas- ja sarjakuvakaupungista tuli Ahlqvistille uusi koti, jossa hän omaksui piirtotyöläisen ammatin. Ahlqvistin, Heikki Porkolan, Hannu Sainion ja Ari Kutilan yhteistyö vahvisti Kemin asemaa suomalaisen sarjakuvakulttuurin johtotähtenä.
Sarjakuvamuotoisia kunnalliskertomuksia ilmestyi kaikkiaan yhdeksän vuosina 1986–98. Ohessa syntyi Kemistit-sarjaa kaupungin tiedotuslehteen sekä monenlaisia hyöty- ja tietosarjakuvia Kutilan kanssa. Oleellisimpana näistä oli ensimmäinen suomalainen sarjakuvanteon oppikirja Piirrä sarjakuvaa! (1988). ”Ammatikseni tuli hyötysarjakuvien tekijä, vaikka toki kaikki sarjakuva on hyödyllistä.”
Änkyrä iskee läpi
Ahlqvist ryhtyi tutkimaan, mihin kaikkeen sarjallisilla kuvilla pystyy. Kansan Tahdossa ilmestyi hänen sarjakuvamuotoisia teatteri- ja kuvataidearvostelujaan. Lapin läänin taidetoimikunta myönsi kahdesti apurahaa sarjakuvatyöhön, mikä oli vielä 30 vuotta sitten erittäin harvinaista. Kemin kaupunki muisti Ahlqvistia kulttuuripalkinnollaan 1987 ja 1989.
Vuonna 2000 Ahlqvistin pitkäaikainen haave toteutui, kun Limingan taidekoulussa alkoi sarjakuvalinja. Opettajana Keijjo oli vapaamielinen mutta suorasanainen. Hän usutti oppilaitaan kokeiluihin, perustamaan sarjakuvablogeja ja julkaisemaan paljon. Toisinaan Ahlqvistin pinna saattoi palaa hyvin nopeasti, eikä hän empinyt täräyttää mielipidettään julki. Sydämeltään Keijjo ei ollut ilkeä eikä pitkävihainen opiskelijoita kohtaan, ja hän katui syvästi, mikäli joku pahoitti vakavasti mielensä hänen kommenteistaan. Hän myönsi olevansa änkyrä ja kränääjä, joka piikittelyllään pyrki haastamaan toisen osapuolen, että saisi tästä ”totuuden” ulos.
”Äreästä ja pessimistisestä luonteestaan huolimatta Ahlqvist oli kiitollinen hyvinvointiyhteiskunnan rakentajille, ystävilleen ja hyvälle onnelle: työläisen kakara pääsi taiteilijaksi ja sarjakuvaopettajaksi, mistä hän ei olisi osannut edes pikkupoikana päissään haaveilla. Hän kiittää asiaa edistäneitä tahoja tätä kautta, sillä tuonpuoleiseen hän ei uskonut”, Ahlqvist kirjoitti muistosanoissaan.
Kulttuurirahaston apurahan turvin Ahlqvist jäi virkavapaalle rakentamaan Sarjakuvantekowikiä vuonna 2008. Sivusto ehti paisua varsin mittavaksi tietopankiksi, käsittäen satoja artikkeleita kuvien ja sanojen liitosta. Lopulta tekniset muutokset ja häiriöt tekivät sivustosta mahdottoman ylläpitää. Joitakin sivuja on jäljellä internetin arkistoissa.
Ahlqvist sai sarjakuvaneuvoksen arvonimen 2009 ja vaihtoi Limingassa opettajan aseman kuvataidelinjan opiskelijaksi opintovapaan turvin. Vuonna 2015 hän teki saman tempun omalla sarjakuvalinjallaan. Opettajan asenteestaan hän ei silti luopunut, mikä johti toisinaan kiivaisiin keskusteluihin.
Teoksesta Taide (2022)
Mikä minä luulen olevani?
Jatkuvasta oppimisesta kiinnostuneen Ahlqvistin tärkeimmäksi työvälineeksi tuli puhelin, jonka ruudulle hän piirsi filosofisia, aforistisluontoisia sarjakuvia ja latasi ne sitten nettiin. Hän myös luki paljon ja antoi asenteensa näkyä Facebook-sivullaan. Keijjo oli taitava tulkitsemaan ihmisiä, mutta piti päänsä eikä lähtenyt veljeilemään, toisinaan ei edes itsensä kanssa. Eilisen Ahlqvist sai tuta tämän päivän Keijjolta.
Jäätyään eläkkeelle 2017 Ahlqvist jatkoi Suomen kiertelyä punaisella pakettiautollaan. Keijjo saattoi yllättäen ilmestyä mitä erilaisimpiin tapahtumiin ja tilanteisiin, yleensä sarjakuviin ja kuvataiteisiin liittyviin. Yhtä nopeasti hän kaikkosi paikalta, saapuen pian taas uuteen kohteeseen. Silloinkin kun häntä ei näkynyt, tuntui monesti kuin Keijjo olisi ainakin hengessä paikalla.
Monesti Ahlqvist valitteli, ettei hänen sarjakuviaan ”haluta” julkaista. Lopulta teoksia tuli tiiviissä tahdissa kolme, K ei joo (2019), Kaunakirja (2019) sekä Taide (2022), jossa Keijjo purkaa mielipiteensä siitä, miksi itseilmaisu on äärimmäisen tärkeää.
Marraskuussa 2021 diagnosoitu ruokatorven syöpä aloitti lopullisen lähtölaskennan. Ahlqvist päätti jättäytyä palliatiivisen hoidon varaan.
”Ahlqvist kuoli onnellisena, sillä terveydenhuoltojärjestelmä ymmärsi hänen tarpeensa, ei tyrkyttänyt tuskallisia hoitojaan vaan järjesti loppuelämää pehmentävän lääkityksen. Keijo Ahlqvist kuoli tyydytyksekseen narkomaanina.”
Keijjon päätös ”karata” pois tuo mieleen hänen kotimökkinsä Kiikalassa ja katkelman Lauri Viidan runoelmasta Onni:
Kaita polku kaivolta ovelle nurmettuu.
Ikkunan edessä pystyyn kuivunut omenapuu.
Reppu naulassa ovenpielessä, siinä linnunpesä.
Kun olen kuollut, kun olen kuollut.
Kesä jatkuu. Kesä.
Vaikka Keijjo on poissa, hänen läsnäolonsa tunne säilyy.
Julkaistu alun perin Sarjainfo-lehdessä 3/2022. Tue suomalaista sarjakuvakulttuuria ja liity Suomen sarjakuvaseuraan.
Lue myös:
Sarjakuvaneuvos Keijo Ahlqvist
