Marko Turunen
Kotolan mies ja Loinen
Zum Teufel
Arvio: Ville Hänninen
Kotolan miehen ja Loisen puolessavälissä tapahtuu Marko Turusen (s. 1973) parikymmenvuotisen uran yllättävin siirtymä. Hänen aiemmat teoksensa ovat järjestään kuvanneet sisäisiä tuntoja voimakkaan outoutetussa mutta silti intimiteetin sallivassa muodossa.
Milloin kyse ei ole ollut sisäisten mielenmaisemien luotaamisesta, toiminnan perusyksikkönä on ollut parisuhde tai laajimmillaan suku. Tositapahtumia Turunen on piirtänyt aina, vaikkei ihan siltä tunnu. Kyse on taiteen peruspiirteestä näyttää enemmän kuin silmillemme näkyy.
Uransa alkuvaiheessa Turusen lakoninen, lähes uutismaisen toteava ja välillä vähän elotonkin kieli sai kontrastinsa voimakkaista, epätodellisen tuntuisista väreistä ja henkilöiden esittämisestä supersankareina tai vähintään kirjaimellisina alienhahmoina, muukalaisina. Vähitellen kerronta on ottanut yhä yllättävämpiä suuntia, mikä on rikastanut kielenkäyttöäkin. Ufoja Lahdessa (Daada 2008–10, kokoelmana 2015) yhdisti mystisen raportointiperinteen sarjakuvalehtien traditioon. ADHD-sheikin münchhausenilaiset seikkailut alkoivat komediana mutta saavuttivat viimeistään neljännessä osassa traagiset skitsofrenian kuvauksen sfäärit.
Tarinasta ”Loinen”.
1 + 1 = 3
Kaikkeen on siis saanut tottua. Silti Kotolan mies ja Loinen yllättää pahanpäiväisesti. Se on kuin elokuvateatterien kultakauden double bill: kaksi toisinsa liittymätöntä mutta kuitenkin käytännössä kytkeytyvää tarinaa samalla hinnalla. Toinen kuvaa tätä päivää, toinen yli sadan vuoden takaista.
Luen ratkaisun näkemykseksi historian luonteesta. Liittyy ja ei liity. On aivan tätä päivää ja on kaukana kuin satu tai sukuhistoria. Valinta on sinun.
Totta kai ”Kotolan miehessä” kuvattu arki 2020-luvun Kotkassa on tyystin erilaista kuin sataa vuotta aiemman Suomen raaka, lähes epätodellisen tuntuinen luokkasota-asetelma. Suorat johtopäätökset näiden kahden suhteesta olisivat lähinnä banaaleja. Silti näkijä näkee. Pinnan alaiset väreilyt, aikoinaan tehdyt tai tekemättä jätetyt päätökset, riidat ja niiden joskus veriset päätökset.
Salatieteen harjoittaja aistii muutakin kuin näkyvän valon maailman, historiasta innostunut näkee kaikkialla kerroksia. Myös siellä, mistä kerrokset on romautettu edistyksen nimissä matalaksi.
Kävin toissa kesänä Kotkassa katsomassa taidenäyttelyn. Sain kaupan päälle kulkea kaupunkia Turusen kanssa.
– Tuossa oli ennen ruumishuone, sieltä tahtoisin työhuoneen.
– Näetkö jäljet tuon talon seinässä. Katolta putosi aikoinaan mies.
– Tuonne on moni rikollinen upotettu.
Ihan järkeenkäypää mutta yllättävää. Kotolan miehessä ja Loisessa tapahtuu niin yllättävä siirtymä nykymaailmasta historialliseen aikaan, että mieli alkaa väkisinkin rakennella selitystä. Mutta ei ihmisten ja paikkojen kerroksellisuutta kummempaa vaadita. Kontrasteista syntyy enemmän kuin summiensa osa.
Ajatus ihmisen yhteisöllisten rakenteiden siinä missä yksilön minäkuvankin viettipohjaisuudesta ja hauraudesta on Turusen pääteemoja, mutta nyt se kytkeytyy ensimmäisen kerran historiaan koko yhteiskunnan tasolla. Historia ei ole vain historiaa, eikä vuosia 1918, 1939 tai 1944 tule tällä hetkellä lukeneeksi ilman maailmanpoliittista hahmotusta.
Tarinasta ”Kotolan mies”.
Kotka palaa
Kotolan mies ja Loinen alkaa vuodesta 2017 ja sijoittuu Kotkaan kuten jo Pohja (2003, Johnny Kniga), jossa Muukalainen sai päähänsä osuman. Seuraa poikkeuksellisen hervoton parisuhdekuvaus, jossa Turunen aiemman tuotantonsa tapaan heiluu arkisten tilanteiden ja epätodellisen kuvamaailman trapetsilla. Aiemmista teoksista tuttu verkkainen, yhden tai kahden kuvan sivutahtia etenevä kerronta ponnauttaa tämän tästä esiin yllätyksiä. Kotola ei ole lintukoto vaan nunnien ja konnien sekoparaati.
Selvin ero Turusen aiempiin teoksiin nähden liittyy valokuvan käyttöön: mukana on kuvia mopsikoirasta, jotka sitovat tapahtumat omalla hullulla tavallaan todellisuuteen ja jatkuvasti etenevään aikaan. Kuvaus kytkeytyy todellisuuteen myös piirretyn rakennusarkkitehtuurin kautta. Olen varma, että Kotkan kaupungintaloa ja Kouvolan keskuskirkkoa ei ole esitetty aiemmin Suomen taidehistoriassa yhtä erikoisessa kontekstissa.
Enkä ole varma onko Suomen teollisuushistoriaa ja sisällissotaakaan nähty aiemmin näin Salaiset kansiot -henkisenä ja hapokkaana. Kirje presidentinkansliasta avaa yli sadan vuoden takaiset ristiriidat, surrealismilla silatut tosiasiat ja muistikuvat, mitä oikein tapahtui.
Turunen kuvaa suomalaisen teollisuuden vaiheita, 1800-luvun ja 1900-luvun alun Kymenlaaksoa ja tehdasmiljöötä, joka syttyi kuvainnollisesti ja kirjaimellisestikin tuleen paria vuosikymmentä myöhemmin. Muukalainen saapuu Vehkalahdelle ja alkaa elää ajalle tyypillistä työläisen elämää, uurastaa ja koettaa sivistää itseään.
Tarinasta ”Loinen”.
Myrkytetty maa
”Loisessa” Turunen lähteyttää aineistoaan tarkemmin kuin aiemmin. Historiaa ei tarvitse outouttaa, se on muutenkin outoa ja totuussuhteen korostaminen tekee kaikesta vain vielä oudompaa. Niinpä Turunen käyttää kunnallishistoriikkejä, Ari Uinon Nuorta Urho Kekkosta ja jopa Karl Marxin Pääomaa. Jälkimmäisen kirjan kieli on ilman Turus-kontekstiakin erikoista, runsaan vyöryvää ja välillä runollista, välillä puisevaa kuin kymeenlaaksolainen tukkivirta.
Yhdessä kirjan erikoisimmista kohtauksista Muukalainen kuvaa Pääomaa teoksena. Tuntuu, että siinä puhuu 2000-luvun taiteilija eikä sadan vuoden takainen hahmo. Samalla lailla menneisyys ja nykyaika rinnastuvat aiemmassa keskustelussa taiteen merkityksestä. Aika- ja todellisuustasojen sekoittaminen vahvistaa kahden hyvin erilaisen tarinan yhteyttä.
Yhteyksien muotoutumiseen Turunen pyrkii etenkin teoksen rakenteen kautta. Tarinoiden rytmitys on sama, valo- ja piirroskuvan suhde niin ikään. Turunen käyttää myös ”Loisessa” valokuvia, nyt ei Mopsista vaan historiallisia kuvia Museoviraston kokoelmista. Rinnastus on hieno.
Kokonaisuuden kaksi eri tarinaa on erotettu kuvaavilla painoväreillä. Nykyaika on tumman violetti, menneisyys myrkyllisen vihertävä. Mitä voi rakentaa myrkkyaltaan päälle? Pitkään sitä on mietitty ja välillä onnistuu.
Ennen kaikkea muodon ja sisällön ristiriita näkyy taidokkaasti rakennettuna ristiriitana kahden pitkän tarinan välillä. Mitä tähän sanoisi Marx tai hänen historianfilosofinen edeltäjänsä G. W. F. Hegel? Varmaan, että ”Hänninen, teesin ja antiteesin pohjalta muotoutuu synteesi. Kotolan mies ja Loinen on kotkalaista dialektiikkaa. Lue se uudelleen!”
Julkaistu alun perin Sarjainfo-lehdessä 1–2/2022. Tue suomalaista sarjakuvakulttuuria ja liity Suomen sarjakuvaseuraan, saat lehden ja jäsenetuja.