Kati Kovács
Eläimelliset aakkoset aikuisille
WSOY
Arvio: Ville Hänninen
Erilaiset rajoitteet voivat edistää luovuutta. Kun paperi on puhtaanvalkoinen, sen sotkeminen on mahdollista lukemattomin eri tavoin. Niin monin, etten edes tiedä, miksi niin suurta lukua kutsutaan.
Tällainen vapaus voi olla suuri vankila. Siksi moni kirjoittaja on jopa parhaimmillaan somen lyhyissä päivityksissä. Pituus ei useinkaan lisää vapautta vaan rajaa sitä sopivasti.
Pitkässä tarinassa jokainen valinta uhkaa aiheuttaa a. taiteilijan mahdollisuuksien kaventumista b. lukijan ilon vähentymistä. Jätän jatkuvasti hyviäkin kirjoja kesken, koska ne selvästi käyttävät potentiaalinsa jo ennen puoltaväliä ja saan tarvitsemani kielikylvyn vähemmälläkin.
Ongelma ei ole mitenkään erityisesti kirjallinen. Nykyisen sarjakuva-”romaanien” hirmuvallan aikana sarjakuvakirjat ovat usein liian pitkiä ja dramaturgisesti löysiä. Olen alkanut kaivata sarjakuvalehtien vuosikymmeniä, jolloin lyhyiden tarinoiden mittaa ei välttämättä ollut rajattu, mutta julkaisumuoto raamitti riittävästi. Oli pakko ja sai kertoa tiiviisti, jos osasi. Parhaimmillaan aina uusia alkuja, ei loputtomasti samaa.
Kati Kovács on pohjimmiltaan lehtilapsi. Kokoelma Miestennielijäksi sirkukseen (Arktinen Banaani, 2003) osoittaa, että hän on innostavimmillaan muutaman sivun mittaisissa jutuissa. Kovácsin pitkät jutut hajoavat usein loppua kohden. Hienoimmissa kuten Karussa sellissä ja Deltan kaksosissa voimakas psykologinen viritys pitää kokonaisuuden loppuun saakka ehyenä. Tai minut riittävän halukkaana jatkamaan lukemista. Toki rönsyt kuuluvat elämään, ja niinpä esimerkiksi Kovácsin edelinen teos Quo vadis, Katalin? (WSOY, 2019) on juuri niiden(kin) vuoksi erityinen ja hauska kuvaus nuoren naisen kasvusta 1980-luvun Italiassa.
Aakkostusten perintöä
Eläimelliset aakkoset aikuisille on tulkittavissa kahden perinteen kautta. Toisaalta se liittyy mielessäni sarjakuvalehtien lyhyiden hulluttelujen traditioon, toisaalta aakkoskirjojen perinteeseen.
Aakkoskirjoja on harvemmin tehty sarjakuvamuotoisina, vaikka ne sisältävätkin usein kuvakerrontaa. Lähelle sarjakuvaa tai ihan napakymppiinkin osuvat esimerkiksi Ensio Lehtosen Sarjakuva-aapinen (Kuva ja sana, 1954), Benjamin Bergmanin toimittama kymmenien sarjakuvataiteilijoiden Aakkostoukka: sarjakuva-aapinen (Kutikuti, 2014) ja Eila Kaustian Aapisloruja (WSOY, 1967).
Noista Kaustian teos on Eläimellisten aakkosten lähin sukulainen. Runoilija-kuvittaja Kaustia vaihtelee kuvakokoja, tyylejä ja tunnelmia, ja välillä kerronta on ronskin satiirista.
Kovácsin kirja on nimetysti aikuisille, mikä näkyy sisällössäkin suoraan. Antaisin sen silti heti lapseni käsiin, jos hän vain ottaisi. Tyttäreni, tältä näyttää M niin kuin mielikuvitus.
Tiukasti liaaneihin kiinni
Kovács on jakanut teoksensa tarinoihin, jotka eivät liity suoraan toisiinsa. Albumi alkaa aalla ja ölinä päättyy ööhön, se tietysti yhdistää. Samoin toistuvat teemat ja suhteellisen samantyyppinen kielellinen ilottelu.
Aakkoskirja hyödyntää mielin määrin maailman mölliäisten erikoisia nimiä ja ulkonököjä. Tarinat kuvailevat 29 eläimen elämää A:sta Ö:hön. Niinpä kirjassa on nuhteeton nenäapina, bulimikko boa, umpihumalainen ukonkorento, fantastinen fauni, goljatti gorilla (= gentlemanni guru), stressaantunut sisilisko, karikatyyri kissasta – ja tietysti queer-lintu kuin quisling.
Rajauksistaan huolimatta rento rakenne mahdollistaa melkoisen tarinoiden kirjon. Kovács vie eläinkertomuksillaan maailman viidakkoon eikä tälläkään kertaa väistele tunteiden, lihallisuuden ja seksuaalisuuden liaaneja.
Kirjallisuudessa tautogrammi on menetelmällinen rajoite, jossa aivan kaikki tarinan tai runon sanat alkavat samalla kirjaimella. Alliteraatio viittaa alkusointuun ja on siten vain paikallinen alkukirjainkuuro. Kovácsin kirjaa ei kuitenkaan, tietenkään, tule lukea puhtaana kielipelinä, vaan se on sarjakuvaa, jossa kuva ja sana liittyvät yhteen ja keskustelevat keskenään. Toista ei edes ole ilman toista.
Siinä missä normaaleja aakkoskirjoja luetaan paljolti ääneen ja alliteraatio syntyy suussa, yksin tai yhdessä luokan kanssa, tautogrammit ovat niin kirjoitettu kuin visuaalinenkin ilmiö. Havainto muodostaa tulkinnan.
Koska kyse on sarjakuvasta, piirre korostuu. Toisin kuin joissain aakkoskirjoissa, Eläimelliset aakkoset aikuisille ei käytä kuvia somisteina. Jokaisen sanan voi lukea itsenäisenä mutta kirjainten vaihtelevat muodot ja koot ovat olennainen osa kerrontaa siinä missä kuvien sisältämät yksityiskohdat ja tapahtumatkin. Kuvallisimmillaan kirjaimet ovat tarinoiden suurissa alkukuvissa, jotka virittävät kertomuksiin kuin keskiaikaiset anfangit.
Tätä surun ja onnen määrää
Kirjaimin ja kuvin kertomisen kirjo on melkoinen. Kukin tarina on neljän sivun mittainen ja sisältää alkusivun, aukeaman pituisen ”varsinaisen” tarinan ja kokonaisuuden päättävän loppuruudun.
Rajaukset eivät kuitenkaan sido huonolla tavalla eivätkä edes johda täydelliseen tyhjänpäiväisyyteen. Kirja on iloista ja suruista kursittu. Mukana on melankoliaa, alkoholismia, pakkomielteitä – mutta myös seesteistä onnea sopivassa määrin.
Moninaisuus korostuu tyylittelyin. Välineet ja värikkyys vaihtelevat. Alkusivu on aina mustavalkoinen, aukeama värillinen ja loppuruutu taas mustavalkoinen. Tämä tuo kirjaan ryhtiä, mutta on toteutettu niin eloisasti, etten edes ensin huomannut sitä. Rajausten sisällä on moninaisuutta. Kuvat elävät, ja niitä tulee tutkineeksi yhä uudelleen. Myös kieli on kekseliästä, vaikka hengittää välillä katkonaisesti. Kaipaisin kuvaavien sanojen litanioiden sekaan enemmän verbejä.
Moni kirjaimista tursuu sanoja ja niitä tukevia tai kyseenalaistavia kuvia, ja vaikka Kovács on rytmittänyt kerrontaa hyvin ja sivuille on jätetty tärkeitä taukotiloja, kielellinen lähtökohta myös painaa kirjaa. Kerronta etenee usein myös kuvin, mutta tietä käyden tien on vanki, minkäs mahdat.
No, jotain sentään. Aika paljonkin. Å-kirjain tuntuu erityiseltä, koska siinä on vain yksi sana. Alkusivu ja kerronnallinen aukeama eivät mitenkään paljasta viimeisen sivun yllätystä, vaan Kovács lähinnä rakentaa rauhassa tunnelmaa. Lopputulos tuntuu kaiken tohinan keskellä ihanalta lomalta.
Sitten onkin taas voimia lukea, mitä äijänkäppyrä ällistyy, ämpärinsä äärestä ärtyisästi ärähtää ja miten öljykala Örjan öykkäröi öljypuussa.
Sarjakuvakirja loppuu tiskiallaskuvaan, jossa on käynyt öljyvahinko. Ö-kirjaimella on silmät ja suu auki, hampaatkin. Kuva vertautuu kirjan kannen kissaan, joka esittelee strategisia paikkojaan irvisuin.
Reipas ristiriita rakentaa raaman.
Eikun.
Julkaistu alun perin Sarjainfo-lehdessä 2/2021. Haluatko tukea suomalaista sarjakuvakulttuuria? Tilaa Sarjainfo täältä.