Islannissa on monipuolisia luovan alan tekijöitä ja uusi sarjakuvafestivaali.

Teksti: Aino Sutinen

Islannin sarjakuvaseura (Íslenska Myndasögusamfélagið) perustettiin vuonna 2019 tukemaan pienen maan sarjakuvakenttää ja luomaan yhteisöllisyyttä. Iloksemme yhdistys sai inspiraationsa Suomen sarjakuvaseuran toiminnasta ja alun perin yhteistyöstä suomalaisten taiteilijoiden ja aktiivien kanssa. 

Haastattelen järjestön kuulumisista Islannin sarjakuvaseuran puheenjohtajaa Einar V. Mássonia, joka vastaa videopuheluun Reykjavíkista. Islantilaiseen tyyliin etunimi on ihmisen varsinainen nimi, joten käytän tätä tapaa myös tässä artikkelissa.

Einarilla on tyypilliseen islantilaiseen tapaan monta ammattia, kuten sarjakuvantekijä, kuvittaja, kustannustoimittaja ja kääntäjä. Hän on muun muassa tehnyt australialaisen koomikon Jono Duffyn kanssa Islannin pitkäaikaisinta verkkosarjakuvaa, Bruce the Angry Bear -strippiä. Se kertoo miespariskunnasta puolikuvitteellisessa Gaykjavíkin kaupungissa. Hauska ja piikikäs sarja yhdistää yleislänsimaista, englanninkielistä sateenkaariyhteisöhuumoria islantilaisiin maisemiin.

Sarjaa voi käydä lukemassa Gayiceland.is-sivustolla, joka on sen julkaisija. Tällä hetkellä se on joko päättynyt tai sitten vain tauolla, kertoo Einar. 

Einarin muissa sarjakuvissa, kuten eri antologioissa julkaistuissa novelleissa, on usein huumoria sekä joitain fantasianomaisia elementtejä. Ne vaikuttavat olevan yleisiä islantilaisessa sarjakuvataiteessa.

Einar V. Mássonin ja Jono Duffyn Bruce the Angry Bear -sarjasta, jota on julkaistu netissä ja kirjoina.

Uusia sanoja sarjakuvalle

Tunnetuin islantilainen sarjakuvantekijä on varmasti Hugleikur Dagsson, jonka mustan huumorin pilapiirroksia ja sarjakuvia on julkaistu useina kirjoina suomeksi. Hän on myös monesti vieraillut Suomessa ja tehnyt muun muassa keikkoja standup-koomikkona. 

– Hänen huumorinsa tuntuu osuvan yksiin suomalaisen kulttuurin kanssa, Einar arvioi. 

Hugleikurin isosisko Úlfhildur Dagsdóttir taas on ollut Islannin tunnetuin sarjakuvatutkija.

Hugleikur Dagssonin kirjasta Sallittu kaikille (Atena, 2019).

Näyte Hugleikur Dagssonin ja Árni Jón Gunnarssonin Súperkúkur-kirjasta (2016), jota ei ole suomennettu.

Eräs kiinnostava, tunnettu islantilainen sarjakuvakirja on kevyt fantasiaseikkailu, Brimrún Birta Friðþjófsdóttirin & Viktor Ingi Guðmundssonin The Golden Circle (Gullni Hringurinn). Kirja on julkaistu kahdella kielellä ja se esittelee islantilaisia myyttejä ja nähtävyyksiä, mikä tuntuisi sopivan meneillään olevaan matkailubuumiin.

Brimrún Birta Friðþjófsdóttirin & Viktor Ingi Guðmundssonin The Golden Circle (Gullni Hringurinn).

– The Golden Circlen tekijät tekevät tietokonepelejä. Meitä ei ole tarpeeksi, jotta voisimme erikoistua, jokainen luovan työn tekijä tekee monia asioita. Kukaan ei saa elantoaan sarjakuvista.

Kaikkia tähän asti mainittuja sarjakuvia on voinut lukea englanniksi, kuten myös useita Islannin sarjakuvaseuran tekemistä antologioista. Miten Einar ja muut islantilaiset sarjakuvantekijät suhtautuvat kielikysymykseen – tehdäkö äidinkielistä sisältöä ja vahvistaa omaa kulttuuriperintöä, vai tehdäkö suoraan suurelle maailmalle englanniksi? 

Asiaa on kyllä mietitty.

– Riippuu tekijästä. Suurin omista julkaistuista töistäni on ollut englanniksi, koska markkina on isompi. Tällä hetkellä teen seikkailusarjaa islanniksi. 

Nelikymppistä Einaria nuorempi sukupolvi tekee kuulemma vielä enemmän englanniksi ja saa vaikutteita Yhdysvalloista ja mangasta. 

Kysymys kielestä on tietysti laajempi ja syvempi – englannin kielen ylivalta näkyy paitsi taiteessa, myös nuorten puhetavoissa ja heidän käyttämissään käsitteissä.

– Kun puhun heidän kanssaan, he tuntuvat kääntävän ajatuskulkuja englannista islanniksi. Mutta en nyt haluaisi olla äreä vanha mies, Einar pohtii.

Maantieteellisen sijainnin vuoksi Islannissa on Suomea enemmän amerikkalaisen sarjakuvakulttuurin vaikutusta. Eurooppalaistakin sarjakuvaa on julkaistu koko ajan, ja Einar luettelee kaikkien tuntemat takavuosikymmenten ikisuosikit, Tintit, Lucky Luket ja Asterixit. Julkaisupäätökset riippuvat pienessä maassa usein paljon yksittäisten kulttuuritoimijoiden aktiivisuudesta. Niitä onneksi on.

Esimerkiksi Jean Posocco on vuodesta 1983 maassa asunut ja islantilaistunut ranskalainen mies, joka on kustantanut ja kääntänyt paljon ranskalaista ja belgialaista sarjakuvaa ja tukenut islantilaista kustannustoimintaa, Einar kertoo.

Islannin sarjakuvaseura teki omalla julkaisutoiminnallaan kulttuuriteon, kunEinar käänsi yhdysvaltalaisen Scott McCloudin 1990-luvun klassikon Sarjakuva – Näkymätön taide islanniksi (Myndasögur og máttur þeirra: Ósýnilega listformið, 2022).

– Sain jonkin verran kritiikkiä siitä, että se olisi vanhentunut, mutta se on hyödyllinen perusteksti. Yhteisönä me tarvitsemme peruskäsitteitä sellaisille asioille kuin puhekuplat, ruudut ja niin edelleen. Minun oli keksittävä jotain.

Edes perustermistö ei siis ole ollut täysin vakiintunutta islannin kielellä. Einar kertoo sanasta ”sarjakuva”, joka on nyt yleisimmin myndasögur, ”kuvatarinat”. Sarjakuvia tarkoittavalla sanalla on kuulemma ollut kielessä huono kaiku, ikään kuin se tarkoittaisi vain lastentarinoita. 

– Ennen vanhaan, eli 1990-luvulla, käytettiin sanaa teiknimyndasögur, ”piirroskuvatarinat”. Piirros-osa lyheni lopulta pois, minkä luulen johtuvan myös varhaisesta pyrkimyksestä tuoda sarjakuville uskottavuutta islannin kielellä. Teiknimynd taas on sana, joka tarkoittaa piirrettyjä elokuvissa ja televisiossa, joten piirros-sanan pois jättäminen auttaa erottamaan sarjakuvat lastenviihteestä.

Scott McCloud käyttää kirjassaan myös Will Eisnerin termiä sequential art.

– Käänsin sequential artin raðbundin listiksi, kirjaimellisesti ”sarjaan sidottu taide”. Testailen sanaa raðlist siitä lyhennettynä muotona, ”sarjataiteena”, mutta myönnän, että nämä termit ovat hieman epämääräisiä tämän taiteenlajin kuvailuun.

Esimerkki Islannin sarjakuvahistoriasta on Gísli J. Ástþórssonin Sigga Vigga, ensimmäinen islantilainen sarjakuvasankari. Hän on työväenluokkainen nainen, joka työskentelee kalateollisuudessa. Vuonna 1959 alkaneesta Sigga Viggasta on hiljattain julkaistu kokoomasarja joukkorahoituksen turvin.

Uusi festivaali

Islannin sarjakuvaseura on julkaissut viime antologiansa islanniksi, ja nyt se suunnittelee uusia julkaisuja eri muodoissa. Einar iloitsee, että porukkaan on tullut aktiivisia nuoria tekijöitä, ja muutenkin nyt tulee kiinnostavaa uutta sarjakuvataidetta. Hän vinkkaa muutamia lupaavia tekijöitä.

Brimrún Bryndís Friðþjófsdóttir on edellä mainitun The Golden Circlen tekijä. Hänen kuvituksissaan on paljon fantasiaelementtejä ja hän tekee muun muassa tatuointeja. 

Karítas Gunnarsdóttir on niin ikään tatuointitaiteilija ja hänellä on työn alla sarjakuvaromaaniprojekti, joka on vielä salainen.

Anna Guðrún Torfadóttir on Islannin taideyliopistosta vastikään valmistunut taiteilija, jonka lopputyö on muodoltaan kunnianhimoinen, pitkistä stripeistä koostuva käärömuotoinen sarjakuvateos, jossa avaruudesta saapuu Maahan kaksi enkelikaverusta. 

Hjalti Gunnar Tryggvason on lahjakas pilapiirtäjä ja animaattori.

Islannin sarjakuvaseuran edustajat osallistuvat eri sarjakuvafestivaaleille kun voivat, ja he ovat olleet esimerkiksi Helsingin, Oulun ja Angoulêmen festivaaleilla. 

Kun kirjoitin islantilaisesta sarjakuvasta Sarjainfon numeroon 1/23, nämä aktiivit haaveilivat omasta islantilaisesta sarjakuvafestivaalista muutaman vuoden kuluessa. Tuo haave on nyt toteutunut, ja elokuussa järjestettiin toistamiseen Siglufjörðurin sarjakuvafestivaali, joka sanoo olevansa ”luultavasti maailman pohjoisin”. 

Festivaali tiedottaa, että juuri tässä Islannin pohjoisimmassa kaupungissa Siglufjarðarprentsmiðja-kustantamo julkaisi ensimmäiset islanninkieliset sarjakuvat 1930-luvulla. 

Tapahtumassa järjestettiin muun muassa paneelikeskustelu, jossa puhuttiin sarjakuvan kustantamisesta ja muista aktiviteeteista Islannissa. Yksi tärkeä toimija on ollut esimerkiksi Reykjavíkissa sijaitsevan Nexus-kauppa ja sen omistaja, joka on myös kustantanut sarjakuvia. 

– Kun julkaisee islanninkielisiä sarjakuvia aikuisille, sitä on marginaalin marginaalin marginaalissa… 

Sarjakuvia siis on ja ne liikkuvat, mutta niissä eivät liiku isot rahat. Juttelemme myös kulttuurin tukemisesta maissamme. Suomessa kulttuurin julkisesta rahoituksesta ja esimerkiksi elintärkeästä yhdistystoiminnasta leikataan nyt jatkuvasti, kauniista juhlapuheista huolimatta. 

Einar harmittelee vastaavasti tuen vähyyttä Islannissa. He eivät saa valtiolta perusrahoitusta, apurahoja voi saada tiettyihin projekteihin. Ongelma on tuttu täälläkin, se vaikeuttaa toiminnan jatkuvuutta, vaikka projekteissa voikin tehdä kaikenlaista hienoa.

– On arvioitu, että jokainen kulttuuriin pistetty kruunu toisi kolme kruunua takaisin, Einar harmittelee.

Olemme Einarin kanssa yhtä mieltä siitä, kuinka sarjakuva-alalle olennaisesti kuuluva huumori voi auttaa selviämään hankaluuksista, vaikka ehkä ollaankin marginaalin marginaalissa. Kerron, että Suomen sarjakuvaseuran historiikin (2021) nimi on Hauskaa mutta raskasta.

– Emme tee tätä rahan vuoksi, Einar summaa.

Hän kertoo haastattelun aikana myös vitsin:

– Kuinka tehdä pieni omaisuus sarjakuvilla?

– Ensin lähdetään siitä, on suuri omaisuus…

Kysyn vielä, mitä Islannissa puhutaan tekoälyn tekemistä kuvista. Ja mitä mieltä Einar itse on?

– En ole vielä nähnyt yhtäkään esimerkkiä tekoälyn tekemästä ”taiteesta”, joka ei olisi korkeintaan keskikertaista ja jota ei olisi kehitetty ihmistaiteilijoilta varastetun, paremman taiteen pohjalta, joka ei olisi ympäristölle katastrofaalista, ja joka ei täysin tuhoaisi taiteilijan mahdollisuuksia kehittymiseen. 

Islannin sarjakuvaseuralla on asiasta virallinen linja: he eivät suvaitse tekoälytaidetta, eivätkä he hyväksy jäsenikseen sen käyttäjiä.

Kiitos Islantilais-suomalaiselle kulttuurirahastolle tuesta artikkelille.

Tämä on näyteartikkeli Sarjainfo-lehdestä 3–4/2025. Liity Suomen sarjakuvaseuraan täältä, saat Sarjainfon kotiisi ja tuet suomalaista sarjakuvakulttuuria. Kulttuurileikkausten vuoksi tukesi on nyt erityisen tärkeää.

Einar V. Mássonin sarjakuva Islannin sarjakuvaseurasta