Leena Romu: Liiallisuutta, nurinkääntämistä ja rajojen rikkomista – Kati Kovácsin sarjakuvateokset Vihreä rapsodia, Karu selli ja Kuka pelkää Nenian Ahnavia? kertomuksina ruumiillisuudesta. Acta Universitatis Tamperensis
”Ylenpalttisuus on kauneutta.” –William Blake
Arvio: Ville Hänninen
Kun aloin lukea Sarjainfo-lehteä, pituuskasvuni ei ollut vielä lakannut. Lehdessä kerrottiin, että Mannisen Pekka tekee ensimmäistä suomalaista väitöskirjaa sarjakuvista.
Sitä odotettiin. Sitä odotettiin. Sitten se valmistui.
Sen jälkeen tuntui hyvin pitkään, että mitään ei tapahdu. Mannisen kasvatustieteisiin tekemä väitöskirja Vastarinnan välineistö: sarjakuvaharrastuksen merkityksiä (1995) sai paljon mediahuomiota mutta tipahti muuten melkoiseen tyhjyyteen. Alan tutkimus oli kansainvälisestikin lastenkengissä.
Juha Herkmanin oman aikansa tutkimusta yhteen koonnut teos Sarjakuvan kieli ja mieli (1998) syntyi aikana, jolloin alan tutkimuskäsitteistöä ja sarjakuviin erityisenä ilmaisumuotona keskittynyttä tutkimusta ei ollut senkään vertaa kuin nykyään: sen näkee. 20 vuodessa sarjakuvia ja nimenomaan niiden kerrontaa on tutkittu sen verran, että kulttuurintutkimukseen nojannut kirja on vanhentunut. Sen voisi kenties päivittää nykytutkijoiden voimin 2000-luvulle.
Näiden pioneeriteosten lisäksi uraauurtaneet tietokirjat kuten Heikki Kaukorannan ja Jukka Kemppisen Sarjakuvat (1972), Heikki Jokisen ja Kalervo Pulkkisen Suomalaisen sarjakuvan ensyklopedian (1996) ja Juhani Tolvasen Muumisisarukset (2000) ovat lisänneet yleistä tietoutta sarjakuvista ja siitä kirjoittamisen mahdollisuuksista. Kai Mikkosen akateemisempi Kuva ja sana: kuvan ja sanan vuorovaikutus kirjallisuudessa, kuvataiteessa ja ikonoteksteissä (2005) on laajentanut ajattelua perinteisen sarjakuvallisuuden ulkopuolelle.
Ala on hetkittäin näyttäytynyt sellaisena kuin se onkin: kiinnostavana sanan ja kuvan hybridien kenttänä tai rihmastona. Siksi ei ole ihme, että tutkimuksellinen kiinnostus on vihdoin tällä vuosituhannella alkanut viritä.
Kati Kovács: Karu selli (2005)
Väitöskirjoja on tullut lisää. Pia Toivosen sarjakuvien kääntämiseen liittyvä kielitieteellinen väitöskirja Serietidning på fyra språk (2001), Päivi Arffmanin kulttuurihistorian alalle tehty ”Comics go underground!”: underground-sarjakuva vastakulttuurina vuosien 1967–1974 Yhdysvalloissa ja Ralf Kaurasen Seriedebatt i 1950-talets Finland: en studie i barndom, media och reglering (2008) jäivät miltei huomiotta. Varsinkin Kaurasen kohdalla tämä on harmillista: sosiologinen tutkimus 1950-luvun suomalaisesta ”sarjakuvadebatista” hahmottaa ilmiötä hienosti aikaansa vasten.
Pitkään sarjakuvatutkimus eteni maassamme juuri näin: yksittäisten eri aloille tehtyjen väitöskirjojen ja tietysti gradujen kautta. Sen vuoksi itse sarjakuvaa, sen kerrontaa ja sarjakuvallisuutta tutkittiin suhteellisen vähän.
Viime vuosien laajemman rintaman kehityskulku useine väitöskirjoineen, laajempine tutkimushankkeineen ja -ryhmineen ja (lopulta) kirjallisuustieteen kenttään kytkeytymisineen on johtanut siihen, että sarjakuvatutkimuksesta voi viimein alkaa puhua aitona kollektiivisena, kollegiaalisena ja kansainvälisenä prosessina. Samalla ”sarjakuvakeskeinen” tutkimus on lisääntynyt, mistä esimerkkeinä käyköön Karin Kukkosen väitöskirja Fables-sarjakuvasta ja Katja Kontturin väitöskirja Don Rosan sarjakuvista. Kerronnallisuuden piirteitä ja tapoja tutkivaa narratologiaa on alettu käyttää yhä hioutuneemmin sarjakuvien tutkimukseen.
Tämä näkyy kauttaaltaan – ja positiivisesti – Leena Romun väitöskirjassa Liiallisuutta, nurinkääntämistä ja rajojen rikkomista: Kati Kovácsin sarjakuvateokset Vihreä rapsodia, Karu selli ja Kuka pelkää Nenian Ahnavia? kertomuksina ruumiillisuudesta. Lokakuussa hyväksytty kirjallisuustieteen alan väitöskirja Tampereen yliopistoon on ensimmäinen suomalaisen sarjakuvataiteilijan teoksiin keskittyvä tutkimusmonografia.
Romu on aikaisemmin tehnyt Kati Kovácsin tuotannosta myös gradunsa ja lisensiaatintyönsä. Aineisto koostuu kolmesta pitkästä sarjakuvakertomuksesta: Vihreä rapsodia (1994), Karu selli (1996) ja Kuka pelkää Nenian Ahnavia? (2010).
Kuka pelkää Nenian Ahnavia? (2010)
Romu erittelee kuitenkin myös taustoja. Kovács aloitti sarjakuvien tekemisen jo 1980-luvulla ja on ollut mukana alan keskeisissä muutosprosesseissa (mm. naistaiteilijoiden määrän huomattava kasvu). Hän on saanut urallaan useita tunnustuksia, viimeksi ensimmäisen sarjakuvataiteen valtionpalkinnon vuonna 2014.
Väitöskirjassa Romu analysoi Kovácsin kolmea teosta parin kiinnostavan lähtökohdan kautta. Ensinnäkin: miten sarjakuvan muodolliset ja rakenteelliset ominaisuudet vaikuttavat siihen, miten ruumiit ja ruumiillisuus esitetään. Lisäksi hän pohtii muun muassa kirjojen erityyppisiä metaforia ja tilankäyttöä.
Toiseksi: liiallisuus. Kun Vihreä rapsodia ilmestyi vuonna 1994, varsin toisenlaisena aikana, kriitikko kuvaili teoksen olevan liiallinen ja liian täynnä yksityiskohtia. Romu ottaa ”liiallisuuden” taiteilijan nimenomaiseksi tunnuspiirteeksi ja korostaa humorististen teosten käsittelevän vakavia aiheita, kuten seksuaalista väkivaltaa, sukupuolirooleja, seksuaalista suuntautumista, sukupuoli- ja ruumisnormeja sekä patriarkaalista sukupuolijärjestystä.
Hän kirjoittaa väitöskirjan tiivistelmässä: ”Taiteilijan teokset ovat liiallisia siinä merkityksessä, että ne ovat usein täynnä henkilöhahmoja, symboleja, metaforia ja kummallisia tapahtumia. Monet kriitikot ovat huomioineet, että taiteilija käyttää myös groteskia kuvastoa, jossa toistuvat ruumiin toimintojen ja erilaisten muodonmuutosten kuvaukset. Mihail Bahtinin mukaan karnevalistinen groteski rakentuu vastakohtana klassiselle estetiikalle, jossa ruumis mielletään eheäksi ja suljetuksi. Karnevalistinen groteski rakentuu rajojen rikkomiselle ja nurinkääntämisille juhlistamalla ruumiin toimintoja, joita yleensä pidetään sopimattomina tai hävettävinä. Tässä mielessä Kovácsin sarjakuvia voidaan pitää groteskeina, sillä niiden kuvasto hyödyntää usein liiallisuutta, nurinkääntämistä ja rajojen rikkomista.”
Romun väitöskirjassa näkyy sarjakuvatutkimuksen muutos nimenomaan kohti sarjakuvan tutkimusta. Hän käyttää narratologian peruskäsitteitä, mutta kiinnittää huomiota sarjakuvalle tyypillisiin kerrontakeinoihin. Niiden rinnalla on myös lajispesifin sarjakuvatutkimuksen teorioita, esimerkiksi tilallisuuden pohdintaa Thierry Groensteenilta.
Moni viime vuosien tutkimuksessa ilmennyt ajatus sarjakuvakerronnan toiminnasta tilassa tuntuu vastaavan vaikkapa omia lukukokemuksiani. Sarjakuvateos ei ole vain sanoja eikä vain kuvia, ei vain yksittäisiä ruutuja tai sivujakaan vaan nimenomaan tietyn rytmin ja dramaturgian mukaan rakennettu kokonaisuus. Moni asiayhteydestään irrotettu seikka palvelee kokonaisuutta, kun kirjan lukee tarkemmin.
Toivon Romun väitöskirjan johtavan sekä tarkempiin sarjakuvatulkintoihin että hiotumpaan sarjakuvakritiikkiin. Helppoa se ei tietenkään nykymaailmassa ole, mutta yrittää pitäisi.
Julkaistu aiemmin Sarjainfo-lehdessä 4/2018. Liity Suomen sarjakuvaseuraan ja tilaa Sarjainfo.