Uusi sarjakuvaneuvos on aktivisti, opettaja ja verkostoituja.
Teksti: Hannele Richert
Johanna “Roju” Rojola tunnetaan parhaiten sarjakuvataiteilijana, mutta hän on ehtinyt ansioitua alalla hyvin monenlaisissa tehtävissä. Punk-aikakauden myöhäisvuosina sarjakuvapiireihiin päätynyt Rojola toimi jo parikymppisenä Suomen sarjakuvaseuran puheenjohtajana ja tuotti Helsingin sarjakuvafestivaaleja alle kolmekymppisenä. Hän on ohjannut sarjakuvaopintoja monissa eri yhteyksissä sekä käynnistänyt monenlaista aiheeseen liittyvää toimintaa.
Rojun aktiivisuus on synnyttänyt muun muassa Naarassarjojen, Nettinartun ja feministisen sarjakuvatoiminnan. Sarjakuvaseuran sarjakuvaneuvokseksi nimittämä Rojola vastasi vaiherikasta uraansa koskeviin kysymyksiin.
Vaikuttaa siltä, että sosiaalisuudella on kaikessa tekemisessäsi suuri merkitys. Onko yhdessä tekeminen sinulle luontaista vai kenties punkkariaikojen peruja?
– Sosiaalisuus on minulle tärkeää, mutta kouluaikoina ajauduin kiusaamisen ja jatkuvan muuttamisen takia vastakkaiseen suuntaan. Otin sen ajan kyllä myöhemmin takaisin! Rupesin myymään sarjakuvalehtiä festareilla, koska se oli siihen aikaan yleinen tapa. Suuri Kurpitsa käytti sitä metodia, mutta oli se jo vähän hiipumassa silloin kun aloitin.
Kuva: Henry Söderlund
Taiteilijuus taustalla
Rojola opiskeli graafista suunnittelua Taideteollisessa korkeakoulussa 1990-luvun alussa ja lähti vaihtoon Angoulêmen sarjakuvakouluun. Ranskan kieli ja ranskalainen sarjakuvakulttuuri tuoreine vaihtoehtokustantamoineen jäivät osaksi identiteettiä. Rojolan rennoista, sulavalinjaisista sarjakuvista koottiin albumi viimeksi vuonna 2006 (Täti jaksaa heilua, Sammakko).
Oma taiteilijuus on kuitenkin jäänyt taka-alalle, kun mahdollistaminen on vetänyt puoleensa. Kiitospuheessaan Rojola kertoi: “Piirtäminen on helvetin pitkäjänteistä ja vittumaista hommaa, se ei onnistu ilman sisäsyntyistä pakkoa ilmaista itseään taiteella tai sitten siitä hommasta pitää nauttia. Hitaasti tajusin että mulla ei ole tarvetta luoda; ehkä voisi syyttää myös onnistunutta terapiaa siitä, että en enää mitannut itseäni suoritusten kautta.”
Onko piirtäminen nyt kokonaan historiaa?
– Koin hirveän vapauttavana sen, ettei mun ole pakko piirtää, vaikka olen hyvä siinä. En osaa sanoa, onko piirtämisen lopettaminen lopullinen päätös, mutta nyt haluan keskittyä muiden ohjaamiseen ja tukemiseen. En ole mustasukkainen ideoista, vaan nautin siitä että joku innostuu ja vie asiaa eteenpäin. Idea saa muuttua tekijän mukaan. Kaikilla ei ole samat vahvuudet, siksi yhteistyössä on voimaa. Haluan jakaa tietoa ja nähdä muiden kukoistavan.
Nykyään vedät Lahden kansanopiston sarjakuva- ja animaatiolinjaa. Koetko olevasi oikealla paikalla?
– Kyllä! On minusta tosin ennenkin tuntunut siltä. Tämä on ensimmäinen oikea palkkatyöni, mutta ainahan olen tehnyt paljon töitä. Olenkin tehnyt sarjakuvan puolella lähes kaikkea paitsi kustantamoa ei ole tullut vielä perustettua. Opettaessa saan etuoikeuden tutustua uusiin lahjakkaisiin ihmisiin joka vuosi.
Vaatiihan tuottajana toimiminenkin lahjakkuutta!
– Kesti kauan tajuta että sehän on erityislahjakkuus ja juuri se asia, jonka tekemisestä nautin.
Tuottajan työ on mahdollistajan työtä. Kaikki eivät halua olla parrasvaloissa. Minun on helppo luoda yhteyksiä ja esitellä ihmisiä toisilleen sekä uusia asioita ihmisille. Kyllästyn nopeasti, haluan vaihtelua ja uusia haasteita.
Sarjakuva julkaistiin alun perin Tulva-lehdessä 3/12.
Marginaalisen taiteen visionääri
Rojolalla on selkeät mielipiteet ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen näkyy kaikessa tekemisessä. Hän näkee sarjakuvan alueella paljon hyödyntämättömiä mahdollisuuksia.
– Sarjakuva on erittäin hyvä apuväline ja tärkeä osa visuaalista kulttuuriamme. Sen mahdollisuudet esimerkiksi oppimisvaikeuksien tukena on vielä pääosin kartoittamatta. Ideoita ei kuitenkaan ole aina helppo saada läpi virallisille tahoille, koska asiaa ei tunneta kovin yleisesti.
Sarjakuvan tietty marginaalisuus on toisaalta hyvä: saa tehdä projektejaan rauhassa ilman, että kukaan huomaa. Toisaalta marginaalisuus on huono, koska ei osata nähdä mahdollisuuksia. Olin esimerkiksi järjestämässä kansainvälistä opetusseminaaria, jossa oli mukana muun muassa Scott McCloud. Ulkomaalaiset vieraat kiittelivät, että eihän tämmöistä ole koko maailmassa. Jatkoon ei sitten kuitenkaan saatu rahoitusta, asian hienous ei välittynyt tarvittaville tahoille.
Edelläkävijän rooli ei ole aina se kiitollisin?
– Voi tosiaan olla, että joskus tuli oltua liian aikaisin liikkeellä. Esimerkiksi toin sarjakuvareportaasiteeman sarjakuvafestivaaleille ennen kuin Marjane Satrapi myi miljoonia. Piirien pienuus ja byrokratian vähyys ovat kuitenkin hyviä asioita Suomen kaltaisessa maassa. Verkostojen luominen onnistuu helposti eikä keneltäkään tarvitse kysellä lupia, jos haluaa tehdä jotain!
Jääkö opettamiselta aikaa aktivismille?
– Sarjakuvafeminismi on nyt ainoa harrastukseni. Teemme parhaillaan tutkimusta sukupuolen vaikutuksesta sarjakuvakentällä. Tähän mennessä olemme huomanneet, että niin sanotuista pikkuasioista muodostuu iso kuva, rakenne, jota ei huomaa omassa henkilökohtaisessa elämässä kompastellessaan.
Tässä ei kuitenkaan ole tärkeää hakea syyllisiä. Olemme kaikki kasvaneet siihen rakenteeseen ja sitä pyritään uusintamaan niillä pikku jutuilla, päivästä päivään. Asiat eivät muutu itsestään, vaan ne täytyy muuttaa. On iso ero siinä, pidetäänkö yhdenvertaisuutta lähtökohtana vai tavoitteena. Tavoite vaatii vallitsevan tilanteen kartoittamisen ja mahdollisesti löytyneiden epäkohtien korjaamisen.
Teksti on julkaistu Sarjainfo-lehdessä 1/2016. Tilaa Sarjainfo kotiisi täältä.
Julkaistu alunperin HS Kirjamessu -lehdessä.