Teksti on ilmestynyt alun perin Sarjainfo-lehdessä 2/2016. Sari Luhtaselle ja Tiina Pajulle myönnettiin tammikuussa 2019 Puupäähattu elämäntyöstä sarjakuvan parissa (lue palkintoperustuista täältä).
Teksti: Jyrki Vainio (2016) Valokuvat: Henry Söderlund (2019)
Vuoden vaihteessa päättyi luku suomalaista sarjakuvahistoriaa. Anna-lehdessä peräti 29 vuotta ilmestynyt Maisa ja Kaarina päättyi.
Sarjaksi, joka on ilmestynyt viikoittain kolme vuosikymmentä ja tuottanut yli tusinan verran kokooma-albumeita, se on jäänyt yllättävän vähälle huomiolle.
Kuten tällaisissa tapauksissa lienee tyypillistä, ei Maisaa ja Kaarinaa toki synnytetty ajatellen, että tässä ollaan aloittamassa monen vuosikymmenen mittaista kokonaisuutta. Piirtäjä Tiina Paju muistelee, että sarja sai alkunsa hyvin pienistä paloista: alun perin se kehitettiin Kemin sarjakuvakilpailuun. Tätä varten sarjaa piirrettiin neljä sivua.
– Sitten kuulimme, että Anna-lehti etsii sarjakuvaa, Paju kertoo. – Julkaisusopimus tehtiin niillä neljällä sivulla.
Sarja alkoi ilmestyä Anna-lehdessä vuonna 1987. Paju opiskeli tuolloin Taideteollisessa korkeakoulussa.
Laajemmin sarjan syntymisen taustalla oli, että Paju oli kohdannut opiskelija-asuntolassa Sari Luhtasen. Tv:n ääressä vietetyn illan mittaan keskustelu oli kääntynyt sarjakuviin.
– Tajusin tavanneeni toisen ihmisen, joka ymmärtää tarinan merkityksen, Paju toteaa.
Antiteesi (1986).
Piirtäminen osa kaikkea
Paju kasvoi Tampereella ja harrasti lapsena sarjakuvia, lukien ja itse piirtäen. Kouluvuosien myötä oma kirjoittaminen jäi, mutta piirtäminen pysyi.
Paju kertoo lähteneensä hiljattain uudelleen koulunpenkille ja osana opintoja hän tuli myös tarkemmin käyneeksi läpi omia kuvallisia vaikutteitaan.
– Hesarissa ilmestyi Jules Feifferin ja Claire Bretécherin sarjoja. Muumien ohella ne ovat varmasti vaikuttaneet minuun eniten. Oma tyylini on näiden väliltä, puolivälissä huoliteltua ja eläväistä.
Muita ulkomaisia vaikutteita ovat olleet pilapiirtäjä-kuvittajat Ronald Searle ja William Heath Robinson sekä pilapiirtäjä-kuvataiteilijat Saul Steinberg ja George Grosz. Kotimaisista lisäksi Toto Kailan Pekka Puupäät ja Ilmari Nykäsen pilapiirrokset Kansan Uutisissa.
– Niin ja Rudolf Koivun mustavalkopiirrokset. Miksiköhän kukaan ei tee Suomi-gotiikkaa? Anni Swanin sadut ja Koivuhan olisivat juuri sitä!
Paju kiinnostui graafisesta suunnittelusta lukiossa, mutta tie ei kuitenkaan vienyt suoraan Taikkiin, vaan kulki ensin oikeustieteellisen tiedekunnan kautta.
– Minut vei sinne ehkä jonkinlainen aatteellisuus. En ehkä niinkään ajatellut, mitä olisin oikeasti halunnut tehdä, Paju pohtii.
– Mutta piirtäminen palasi aina. En edes osannut ajatella sitä harrastuksena, vaan se oli osa kaikkea. Lopulta päätin, että tälle täytyy tehdä jotain.
Kun Paju siirtyi Taideteolliseen vuonna 1981, oli koulussa 70-luvulla vahvasti vaikuttanut poliittisuus alkanut nopeasti laantua. 80-luvulle tultaessa siellä ei korostettu yksilöllistä taiteellista ilmaisua, vaan haluttiin kouluttaa tekijöitä, jotka osaisivat toimia yhteistyössä toisten kanssa suunnittelutoimistoissa.
– Meille sanottiin, että te ette ole taiteilijoita. Vaan vielä parempia, te olette designereita, Paju hymähtää.
Sarjan alkuaikoina hahmot erosivat selkeästi myöhempien vuosien jäljestä.
Pohjalla taustatarina
Myös Sari Luhtanen kasvoi sarjakuvien parissa. Veljen kanssa tuli Mikkelissä luettua Ruudut ja Non Stopit. Hugo Pratt teki jo tuolloin vaikutuksen.
Luhtanen sanoo myös kirjoittaneensa tarinoita jo lapsena. Hänellä kirjoittaminen tapahtuu aina hahmojen kautta.
Niinpä kun Maisa ja Kaarina sai alkunsa, vaikka ensi vaiheessa työn alla olivat vain mainitut neljä sivua, Luhtanen hahmotteli heti alkuun hahmojen pohjalle taustatarinan. Mistä hahmot ovat tulleet, mikä on heidän ystävyytensä tausta.
– Halusin kehittää hahmoja, joiden kautta pystyy keskustelemaan, Luhtanen kertoo. – Että he ovat erilaisia ihmisiä, mutta vankkoja ystäviä.
Sitcom-kirjoittajan tavoin oli tärkeä luoda sarjaan ensin toimiva pohjatilanne. Kun alkuasetelma on kunnossa, pystyy materiaalia tuottamaan lisää sen kautta. Voi ikään kuin ottaa aiheita ympäröivästä maailmasta ja tarkastella sitä sitten hahmojen kautta.
Paju kertoo, että hän näki tämän hahmojen taustatarinan aukikirjoitettuna vasta kaksikymmentä vuotta myöhemmin, kun sarjasta pidettiin näyttely Designmuseossa vuonna 2007.
Tiina Paju (vasemmalla) ja Sari Luhtanen Puupäähattu-palkinnon jakotilaisuudessa tammikuussa 2019.
Kerronnan rytmi
Maisan ja Kaarinan formaatiksi muodostui olla pääosin aika dialogivetoinen sarja. Silloin olennaista on tekstin ja kerronnan rytmi. Luhtanen sanoo, että hän kirjoittaessaan tavallaan näkee valmiin sivun mielessään, mutta yleensä ei yritä kuvailla siitä piirtäjälle, vaan keskittyy ilmaisuun hahmojen kautta. Useimmiten Maisa ja Kaarina -käsikirjoitukset sisälsivät vain dialogin ruuduiksi jaettuna.
– Sarjalle kehittyi oma mitta ja kieli aika nopeasti, Luhtanen arvioi.
Ulkoasultaan Maisa ja Kaarina mukailee Feifferin ja Bretécherin niinikään dialogivetoisia sarjoja siinä, että piirrokset ovat mustavalkoisia, eikä puhekuplilla tai ruuduilla ole kehyksiä.
Tiina Paju huomauttaa, että mustavalkoisuus tosin alkoi ihan käytännön syistä: 80-luvulla osa Anna-lehden sivuista oli vielä mustavalkoisia ja sarjakuva sijoitettiin sinne. Siinä vaiheessa, kun värit laajenivat kattamaan koko lehden, oli sarja jo vakiinnuttanut tyylinsä.
Sarjaa ruvettiin tuottamaan 3–4 sivun ryppäissä. Mitään sen suurempaa ennakkovarastoa ei muodostunut, mitä nyt myöhempinä vuosina ruvettiin suunnittelemaan aikatauluihin mukaan talvi- ja kesälomia.
Anna tosin suunnittelee sisältönsä pääpiirteet kerralla koko vuodeksi eteenpäin: naistenlehdissä tietyt teemat toistuvat vuodenkierrossa vakiintuneella tavalla, keväällä laihdutetaan rantakuntoon, syksyllä kerätään kesän maut talteen ja niin edelleen. Tämä tarjoaa lehden puolesta jonkinlaisen listan teemoja. Muuten Maisan ja Kaarinan aiheet elivät ajan ilmiöiden mukaan.
Sarjakuva naisista, ei naissarjakuva
Hahmoina Maisa ja Kaarina ovat toisaalta toistensa vastakohtia, toisaalta myös sisältävät pieniä sisäisiä ristiriitaisuuksia. Kaarina on materialistinen täydellisyydentavoittelija, Maisa vähävaraisempi kulttuuri-ihminen. Kuitenkin kaksikosta ensivaikutelmalta kovempi Kaarina on se, joka päätyy yhdistämään pyrkimyksenä perhe-elämään ja pehmeämpi Maisa pysyy sinkkuna.
Vuosien myötä molemmat hahmot tosin lientyvät alkuasetelmistaan. Muutos näkyy myös hahmojen ulkonäössä: alkuvuosien Kaarina on piirretty kulmikkaaksi ja koleaksi, myöhempinä vuosina molemmat hahmot on kuvattu samankaltaisella sympaattisuudella.
– Minä en itsekään tykännyt alkuun Kaarinasta! toteaa Luhtanen. – Mutta pehmenin sille ajan myötä.
Sarjan edetessä hahmot eivät ole juuri vanhenneet, vaan säilyvät suunnilleen samanlaisessa, tarkemmin määrittelemättömässä iättömyydessä. Sarjan tekijöiden elämä taas muuttui tänä aikana paljonkin, opiskelijat siirtyivät työelämään ja molemmille tuli perhettä.
– Vuosien mittaan piti löytää tietty mielentila mennä sarjaan, Luhtanen pohtii. – Mutta yritin aina kuunnella hahmoja. Sarjan kantavin teema on kertoa ystävyydestä.
Maisasta ja Kaarinasta on ilmestynyt kokooma-albumeita suunnilleen joka toinen vuosi. Ensimmäinen WSOY:ltä vuonna 1989, sen jälkeen kaksi Tammelta ja loput Otavalta. Niiden yleisö on todennäköisesti löytynyt enemmän Anna-lehden lukijakunnasta kuin esimerkiksi sarjakuvafestivaaleilta.
Tiina Paju toteaa, että albumit ovat mukava asia, mutta itse työn kannalta niistä ei ole merkittäväksi tulonlähteeksi ollut, vaan leipä on tullut nimenomaan viikkolehden kautta.
Lukijapalautetta on tullut vuosien mittaan vain vähän – kolmessakymmenessä vuodessa alle kymmenen suoraa yhteydenottoa, arvioi Paju. Siitä huolimatta Annan lukijakyselyissä sarja asettui aina lehden suosituimman sisällön joukkoon, joten sillä oli kuitenkin oman yleisönsä keskuudessa vankka asema, joka säilyi vuodesta toiseen.
Luhtanen ja Paju ovat kummatkin vierastaneet termiä naissarjakuva.
– Teen sarjakuvaa, en ajattele, että teen sitä naisena, Paju arvioi.
– Sarjan hahmot ovat naisia, mutta sen aiheena ovat arki ja arjen valinnat. Tällaiset raja-aidat ovat ulkoa asetettuja.
Tilaustöitä
Sekä Luhtanen että Paju ovat tehneet myös muita sarjakuvia sekä yhdessä että erikseen. Luhtanen on tehnyt käsikirjoituksia ainakin Jussi Karjalaiselle ja puolisolleen Pentti Nuortimolle. Yhdessä Luhtanen ja Paju ovat tehneet muun muassa Apteekki Tenho -nimistä sarjaa seitsemän vuoden ajan lääketukku Tamron lehteen.
Niissäkin Luhtanen sanoo lähteneensä liikkeelle ensisijaisesti hahmojen kautta.
– Olin itse opiskeluaikoina töissä sairaala-alalla, joten sieltäkin sai aiheita. Kuultiin, että haettiin apteekkiaiheista sarjakuvaa, joten tehtiin kokeeksi muutama näytesarja ja niistä tykättiin.
Sarjan alussa asiakas antoi joitain aiheita esimerkiksi lehden kulloisenkin numeron teemojen kautta, mutta pääosin sarjakuvan teko on ollut täysin itsenäistä.
Tiina Paju on tehnyt myös Helena Johanssonin kanssa kolmen vuoden ajan Insinööri-lehteen Arjen suunnittelutoimisto -sarjakuvaa ja viimeisimpänä Kevan lehteen Kanakkala-sarjaa.
– En koe mitään duunia miksikään hanttihommaksi. Tykkään tehdä töitä, hän sanoo.
– Tilaustöistäkin voi nauttia. Niissäkin on yhtälailla haasteita ja niistä voi oppia uutta. Jos ajattelee, että tämä ei ole mitä haluaisin tehdä, se on varma tie epäonnistua.
Paju siteeraa vanhan mainosgraafikon Kyösti Variksen ohjetta: kysy, miten voit tehdä tästä työstä itsellesi oman, niin tekemisestä tulee paljon mukavampaa.
Paju on tehnyt myös paljon lehtikuvituksia, muun muassa Suomen Kuvalehteen, Kotilieteen, Kotilääkäriin ja erilaisiin asiakaslehtiin. Kuvitustöissä Paju näkee tiettyjä eroja journalististen ja asiakaslehtien välillä. Journalistisessa lehdessä kuvituksella on käytössä laajempi tunneskaala, sillä on selkeämmin lupa kommentoida tekstiä tai sen aihetta itsenäisesti, eikä kuva ole niin sidottu tekstin määrittämään näkökulmaan.
Maisan ja Kaarinan jälkeen
Sari Luhtanen on toiminut sarjakuvan ohella tv-kääntäjänä. Muun muassa Simpsoneita hän on kääntänyt lähes 500 jakson verran. Luhtanen näkee myös yhtäläisyyksiä näiden ilmaisumuotojen välillä: molemmissa kirjoittajan tehtävä on jättää myös kuville tilaa, kuljettaa tekstiä ja kuvaa rinnakkain.
– Sarjakuvan kautta olen oppinut rytmitajua. Tykkään käännöksissäkin miettiä punchlineja, mitkä kai ovat monen muun kääntäjän painajainen.
Viime vuosina Luhtanen on kirjoittanut myös nuortenkirjoja ja romaaneja. Miikko Oikkosen kanssa hän on kirjoittanut kirjoja Nymfit-tv-sarjaan liittyen.
– Wallu totesi kirjoistani, että sinulta jäi näköjään sarjakuvista sanoja yli, Luhtanen naurahtaa.
Tiina Paju on opiskellut viime vuosina 3D-animaatiota ja mielessä siintelee animaatioprojekteja, jotka hän myös itse kirjoittaisi. Yksi käsikirjoitus on jo koulutyönä toteutettukin. Hänellä on myös pöytälaatikossa sarjakuva-albumin käsikirjoitus, jonka toteuttamiseen hän toivoo jossain vaiheessa saavansa apurahan.
Paju toteaa, että vaikka on oppinut piirtämään nopeammin kuin nuorempana, yhteen sarjaan käytettävä aika ei silti ole lyhentynyt. Kokeneempana tekijänä huomio keskittyy tiettyihin yksityiskohtiin, joiden hiomiseen käyttää nykyään enemmän aikaa.
Maisan ja Kaarinan loppumisen jälkeen molemmat tekijät toteavat olevansa tyytyväisiä, että saivat tehdä niin pitkäjänteistä työtä.
– Oli kauhean kivaa tehdä samaa sarjaa pitkään, ei vain taloudellisesti, vaan koska siinä sai oppia ja kehittyä, Paju toteaa. – Olen aina ajatellut, että on arvokasta saada ihminen hymyilemään ja olen kuitenkin sen verran saanut tavata ihmisiä, etten koe tehneeni turhaa hommaa.
– Olen tyytyväinen uraani sarjakuva-alalla, se on ollut mukavaa, toteaa puolestaan Luhtanen. – 50 sarjaa vuodessa oli kuitenkin aika paljon. Hahmot olivat jatkuvasti läsnä jollain tavalla. ”Tästä se sanoisi niin tai niin, tässä tilanteessa tekisi näin…”
– Pelkäsin, että sarjan lopettamisesta tulisi vierotusoireita, mutta toistaiseksi niitä ei ole tullut.
Ilmestynyt Suomen sarjakuvaseuran Sarjainfo-lehdessä 2/2016. Tilaa sarjakuvan kulttuurilehti täältä.
Puupäähattu-palkinnon voittajien näyttely on esillä Kansalliskirjastossa 18.1.–8.3.2019, Café Rotundassa. Vapaa pääsy.