Taiga – Etnograafinen matkakertomus
Sanna Hukkanen
Täysi käsi, Zum Teufel & Umpihanki
Arvio: Ville Hänninen
Sanna Hukkasen Metsänpeitto (Arktinen Banaani, 2018)oli ilmestymisvuotensa parhaita kotimaisia sarjakuvia. Kulttuuriantropologi Inkeri Aulan kanssa toteutettu, myös venäjäksi, karjalaksi ja sloveeniksi ilmestynyt teos nivoo taidokkaasti yhteen kulttuuriperintöä ja mytologiaa. Kahdeksaan puulajiin liittyvät tarinat sitovat suomalaisuuden ja laajemmin itämerellisyyden tiukasti metsiin.
Taigassa Hukkanen liikkuu selvästi kauempana Suomen nykyisiltä valtionrajoilta.
Omaelämäkerrallisen sarjakuvan keskeiset hahmot ovat suomalainen sarjakuvataiteilija ja venäläinen lingvisti, Hukkanen ja lukuisia kertoja Suomessa vieraillut ja suomen kieltäkin hyvin osaava Anna Voronkova. He ovat yhdessä toteuttaneet muun muassa Elävä kieli -yhteisötaidehankkeen (2015–19), ja kirjakin saa alkunsa vuodesta 2014, jolloin kaksikko sai idean matkalla Karjalaan (ja Venäjä miehitti Krimin autonomisen tasavallan ja Sevastopolin).
Hankkeen lähtökohta oli jopa uhkarohkea: vähemmistökieliaktivistit pantiin tekemään sarjakuvia heille merkityksellisistä aiheista. Lopputulosta ei siis voinut ennalta tietää, varsinkin kun sarjakuvakerronta on koulutetuillekin venäläisille usein vierasta. Mutta historian ja politiikan lisäksi myös taide kuuluu kaikille.
Voin vain kuvitella, kuinka vaikeaa Taigan tekeminen on ollut. Sen lisäksi, että se on puitteiltaan monisatasivuinen sarjakuvateos, maailmanpolitiikka on viime vuosina ottanut kovia kierroksia.
Koska pitkä sarjakuva on hidas toteuttaa, on varmasti ollut äärimmäisen turhauttavaa nähdä, miten maali liikkuu pois paikaltaan ja hetkellisesti jopa katoaa. Ihan tavallisissakin pitkissä taiteellisissa prosesseissa motivaatio pitää kerryttää joka aamu kofeiinilla ja hiljaisilla rukouksilla – mutta entä kun ei näe eteensä?
Hukkanen on rauhallisesti tehnyt teokselle vuoteen 2022 sijoittuvan epilogin, mutta kyennyt uskomaan lähtökohtansa merkityksellisyyteen. Sitä se onkin. ”Te suomalaiset olette onnistuneet säilyttämään kielemme, mutta juurenne te olette kadottaneet”, toteaa eräs kirjan hahmoista.
”Venäjän maa toi lapsille vanhoja mummoja ja niiden sisällä on uusia mummoja…”
Kauniisti toteutetun kirjan ylivetoaukeamalla on kartta: ”Taiga. Suomalais-ugrilainen maailma.” Se ulottuu Norjasta Hanti-Mansiaan, Uralin tuolle puolen. Brittifantasian hengessä toteutettu kartta tuo mieleen esimerkiksi Tove Janssonin kartan J. R. R. Tolkienin Lohikäärmevuoreen eli erään hoppelin matkaan sinne ja takaisin (1973). Sittemmin hoppeleista on tullut hobitteja ja koko Lohikäärmevuoresta Hobitti. Ydin on silti pysynyt samana, ja ehdottomasti tarkoitan tätä alluusiona, jonka kautta lukea Taigaakin.
Taiga kuvaa matkoja, joilla Hukkanen ja Voronkova kohtaavat persoonallisia tyyppejä ja kuulevat tosia ja sitäkin todempia tarinoita. Maalaismummoja, šamaaniukkeleita ja vauhtiaan hidastamattomia aktivisteja. Vähän sellaisia CMX:n “Nimettömästä” tuttuja, muistin laidalla parveilevia hahmoja, jotka ”yön omaa kudosta kutoo pistimin, sorkin/ kutsuvat ihmeen kauniina kuoroon”, myös sikäli, että kaunopuheenkin alta törröttää usein edellinen väkivallan vuosisata.
Tarinoiden pohjana ovat sarjakuvamuotoiset päiväkirjamerkinnät, joita Hukkanen teki lukuisien luonnoskirjojen verran matkoillaan. Sen vuoksi kohtaukset sijoittuvat usein junaan. Taas ollaan matkalla jonnekin, toiseen todellisuuteen.
Monet positiivisistakin tarinoista saavat päälleen surulaahuksen neuvostoajan tapahtumista siinä missä myöhemmistäkin. Käsittelemättömän imperialismin perintö ilmenee valtavassa maassa niin suurissa kuin pienissä asioissa. Nyt suomalais-ugrilaiset kansat taistelevat olomassaolostaan jopa kovemmin kuin neuvostoaikana: kielten puhujia on yhä vähemmän.
Tarinan pohjalla ovat työpajat, joita Hukkanen ja Voronkova ovat vetäneet vuosien ajan eri puolilla Venäjää.
Korona loi Venäjälle otollisen maaperän ja momentumin toteuttaa hyökkäys Ukrainaan. Ajoitus ei sittenkään ollut lyhyellä tähtäimellä niin hyvä kuin se laski, mutta Suomen valtio on sittemmin tehnyt aktiivisesti töitä tuhotakseen venäläistä kansalaisyhteiskuntaa ja kulttuurisia yhteyksiä Venäjään. Tätä satoa poimitaan lähivuosikymmenet. Poistuvien yhteyksien tilalle ei välttämättä tule parempia.
Taigassa näkyy konkreettisesti esimerkiksi Suomi-Venäjä-seuran työ. Sukulaiskansatoimintaa vuosikymmenten ajan aktiivisesti tehnyt SVS oli mukana siinä vaiheessa, kun Hukkanen ja Voronkova tekivät kieliaktivistien pajasarjakuvista näyttelyn, he pitivät sitä esillä tapahtumissaan ja lähettelivät SVS:n paikallisosastoille.
Aika suuri osa näyttelyn ja sen teeman saamasta näkyvyydestä oli siis heidän ansiotaan (vaikka tietysti vielä enemmän Hukkasen ja Voronkovan). Kerran neljässä vuodessa suomalais-ugrilaisten kansojen maailmankongressin järjestävälle yhdistykselle tämä on luonnollista. Suomi-Venäjä-seura ilmaisi sodanvastaisen kantansa heti Venäjän hyökkäyssodan alettua ja on lopettanut yhteistyön Venäjän valtiollisten toimijoiden kanssa.
Silti populistioikeistohallitus on leikkaamassa yhdistyksen saaman tuen 486 000 eurosta nollaan (0) euroon.
He eivät tiedä, mitä he tekevät. Mutta Hukkanen tietää. Hänen historiallinen perspektiivinsä on poikkeuksellisen pitkä, katse kuitenkin tiukasti nykyhetkissä.
Kysymykseen ”Mikä on taiteen tehtävä” voi vastata tuhansin eri tavoin ja yksi niistä on: Taiga.
Julkaistu alun perin Sarjainfo-lehdessä 4/2023. Tue suomalaista sarjakuvakulttuuria ja liity Suomen sarjakuvaseuraan.
