Matti Hagelbergin Läskimooses-sarjakuvalehdestä ilmestyi viimeinen numero. Sekään ei olisi syntynyt ilman muistikirjoja.
Julkaistu alun perin Sarjainfo-lehdessä 4/2020. Läskimooses-kokoelma on sittemmin ilmestynyt, Asema Kustannukselta syyskuussa 2021.
Matti Hagelberg on Helsingin sarjakuvafestivaalien taiteilijavieraana 13.–14.11.2021 Kaapelitehtaalla, sarjakuvafestivaalit.fi.
Teksti Ville Hänninen
Henkilövalokuva Jaakko Seppänen
Muistikirjakuvat Carita Pio
– Kaikki on osa samaa pitkää prosessia. Myös julkaisematta jäävä materiaali kuuluu siihen. Lukija tietysti näkee vain pienen siivun, mutta kaikki vaikuttaa silti kaikkeen.
Matti Hagelbergin sanat kuulostavat suurellisilta, mutta en tiedä, miten muutenkaan Läskimooses-sarjakuvan prosessia alkaisi kuvata. Sen tunnusluvut ovat mittavat. Pian 54 numeroa, yhdeksän työvuotta, toistatuhatta sivua. Silti kyse on aina vain näkyvästä huipusta.
Läskimooses-jäävuori on koko ajan kasvanut.
– Ajattelin tekeväni lehtimuotoisen tarinan, jossa on 250 sivua. Ajattelin, että se valmistuu vuodessa. Näin ajattelin, mutta miten väärässä voinkaan olla. Meni surkeasti pieleen.
Eli meni loistavasti. Oli suunnitelma, sitä alettiin noudattaa ja sitten tapahtui jotain. Tarinankerronta tapahtui.
– Stan Lee ja Jack Kirby – tai kirjallisuuden puolella Alexander Dumas ja Charles Dickens – tekivät jatkokertomuksia. Niiden vähitellen valmistuva muoto vaikutti itse teokseen. Minulle kävi samalla lailla. Jo varhaisessa vaiheessa olin miettinyt perusasiat, mihin ollaan menossa. Olin määritellyt kuusi kysymystä, joihin tarina vastaa. Esimerkiksi ”Mikä on Läskimooses”, ”Kuka Läskimoosesta hallitsee?” ja ”Miten Läskimooses vaikuttaa maailmaan?”. Ne loivat ryhtiä enkä tiedä, näkyvätkö ne lopputuloksessa muuten. Onko sillä merkitystä?
Hanke on koko ajan tuntunut yhdistelmältä rationaalista suunnitelmallisuutta ja rohkeaa intuitiivisuutta. Takana on ideointia, luonnoksia, keskeneräisiä ja huonoja ajatuksia, venyviä aikatauluja, keskusteluja kustantajan kanssa… ja päälle litania Asterix ja Kleopatra -albumin etukannesta. Kirjoja ei synny ilman.
– Siitä perustasta pitää hioa tai vuolla esiin materiaali. Onhan se urakka, mutta pitää vain tehdä. Mieleeni tulee vanha Pulteri-strippi, jota usein siteeraan. Tyyppi tekee muotokuvaa toisesta, nikuttaa kivipaatta. Paikalle tulee kolmas tyyppi, ehkä Rilli, ja kysyy:
– Onko työ vaikeaa?
– Ei. Hakkaan pois kaiken, joka ei muistuta tätä mallia.
Kassillinen muistikirjoja
Minua alkoi alkusyksystä kiinnostaa, mitä on hakattu. Tiesin, että Hagelberg käyttää muistikirjoja ja päätin lainata niitä jokusen. Palasin työhuoneelleni ikeankassillisen kanssa. Loput päätyivät loppuvuodesta Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon tutkijoita varten.
Nyt olen lukenut muistikirjoja kaksi kuukautta ja tiedän, minkä sarjakuvan kertojalta kuulostan. Sanon silti:
Muistikirjoja ei ole helppo lukea. Se on itse asiassa hyvin vaikeaa. Käsiala on varmasti tekijälleen kirkas ja tarkka, ja hän pystyy näkemään sanat sanojen takana. Hän tietää, mitä lukee. Mitä kuuluisi lukea. Hän tietää, miltä näyttää. Miltä voisi näyttää. Minä en kuitenkaan yleensä tunnista, mihin sivut liittyvät. Aivan kuin taiteilija olisi rallatellut vain huvikseen ja tekisi pilkkaa minusta!
Silti tuntuu selviöltä, että tämän takana on jotain tärkeämpää. Herra säätää säät ja ilmat, taiteilija tai tutkija rakentaa jättimäisen tyhjiön, jolla koittaa lapota sadeveden kukkulan yli.
Tai sitten niin kuin Hagelberg minulle väittää:
– Muistikirjat tehdään ennen kaikkea, tai siis vain itselle. Ei niitä ole kenenkään muun tarkoitus lukea.
– Käsialasta tulee epäselvää, kun aloittaa yhden lauseen ja se muotoutuukin matkalla toiseksi. Kun lukee itsekin lauseensa, sitä alkaa korjailla ja kaikki sotkeutuu entisestään. Tämä on siis ideaalitilanne. Silloin prosessi kulkee hienosti!
Ulkopuolisin silmin muistikirjat toistuvat suhteellisen samanlaisina vuodesta toiseen. Ulkoinen muoto vaihtelee, mutta Hagelberg ei erittele kirjojaan käyttötarkoitusta varten. Yhdessä opuksessa on kaikki, kuin Sudenpentujen käsikirjassa.
– Aamuisin otan muistikirjan käteeni heti kolmantena asiana. Ensin kännykän, sitten kahvikupin, sitten muistikirjan. Käyttötapa riippuu siitä, missä työvaiheessa olen meneillään. Pidin aikoinaan erillistä luonnoskirjaakin, mutta se ei toiminut. Robert Crumb ja Gary Panter tekevät erillisiä luonnoskirjoja, joissa he hakevat ja hiovat piirustustyön elementtejä ja tyyliä.
– Minulle muistikirja on toisenlainen työväline. Toisaalta se on kirjoittamista ja opetustyötä varten, toisaalta sillä voi olla esteettisiä pyrkimyksiä. Joskus vain teen puhelinpiirroksia… onko sellaista sanaa enää olemassa?
On, vaikka enää ei olekaan puhelinpöytiä, puhelimissa ei ole johtoja eikä ruumista pakoteta sijoilleen kuulemaan tutun tai tuntemattoman hölinää.
– Silti piirrän puhelinpiirroksia. Ja merkitsen muistikirjoihin kaiken. Käytän niitä esimerkiksi kalenterina. Asiat jäävät helpommin mieleen, kun ne kirjoittaa aina uudelleen käsin ja sitten pyyhkii samoilla käsillä asioita yli. Tietää, että ne on todella tehnyt.
– Tärkeää on pitää mielessä kokonaisuus, suunnitelman taso. Mihin olen menossa ja millä aikataululla. Vuodessa menee viitisen muistikirjaa.
Muistikirjoista näen, että suunnitelman taso on pidettävä mielessä, koska se elää koko ajan. Kokonaisuus saa uusia muotoja, ja aikaa kuluu enemmän kuin piti.
– Hirveän toisteinen suunnittelu on hirveän välttämätöntä. Uudelleen ja uudelleen kirjaan, mitkä osat ja sivut ovat vielä tekemättä. Piirrän pikkusivuja ja rastin valmiit.
Materiaali ja konkretia
Muistikirjojen ensisijainen tarkoitus on kuitenkin kirjoittaminen. Kirjailijaliittoon loppuvuodesta liittyneelle Hagelbergille uusi sarjakuva alkaa aina tekstistä.
– Teen muistikirjaan ensimmäisen version, jotta saan otteen, mitä olen tekemässä. Ruudutan ja merkitsen sanat ja tapahtumat. Siitä jatkan toiseen ja ehkä kolmanteen versioon, jonka jälkeen teksti siirtyy jossain vaiheessa piirustusoriginaaliin. Poimin muistikirjoista parhaalta tuntuvan version, minkä jälkeen sijoitan tekstin ruudun alle ja alan pelata kuvan kanssa. Mietin kuvan ja tekstin suhdetta, ja onko teksti sittenkään oikeanlainen.
Hagelbergin käyttämä raapekartonki korostaa aiempien työvaiheiden tärkeyttä.
– Raapekartonki on vain huipentuma. Työstän muistikirjojen kautta ja sitten kartongilla, kunnes kuva on valmis. Tai pilalla. Käsin tekeminen on työssäni täysin oleellista.
Hagelberg kuvaa itseään ”suuressa määrin luddiitiksi”. Käsillä tekeminen ja konkreettinen jäljen painaminen vaikuttaa lopputulokseen. Hänen mukaansa kirjoittamisen tapa vaikuttaa tekstiin.
– Kynän liikuttelu on itsessään tärkeää, käsi kytkeytyy aivojen toimintaan. Käsin kirjoittaminen ja materiaalisen maailman kautta ja ehdoilla toimiminen rakentavat erilaisen lopputuloksen kuin tietokoneilla syntyisi.
– Kaikki digitaalisessa muodossa tapahtuva tuntuu jossain määrin masentavalta. Olin sanoa ahdistavalta, mutta sanonkin tuhoavalta. Olenhan minä Instassa ja Facebookissa, mutta viime aikoina olen ajatellut varsinkin kalenterin pitämisestä, että se on positiivista tekemistä ja kännykässä sama tuntuisi negatiiviselta tekemiseltä.
Tekstinkäsittelyohjelmat ovat kumminkin aika käteviä, opponoin Hagelbergille.
– Joskus menetelmät, jotka synnyttävät toisella lailla virheen mahdollisuuksia ja vaativat työtä, ovat eduksi taiteelle. Kitka on suurempi.
– Väite kuulostaa aika metafyysiseltä, mutta sen juuret ovat konkretiassa. Jos kirjoitan raapekartongilla ja teen virheen, minun pitää raaputtaa teksti pois. Aina kun raaputan, materiaali kuluu. Lopulta se vaikuttaa tekstin ulkonäköön. Voin väsätä myöhemmin liitettävän palasen, mutta sekin näkyy.
Hagelberg korostaa materian käsinkosketeltavuutta ja vuorovaikutteisuutta, yhteytenä maailmaan.
– Kyllä se vaikutti lopputulokseen, kun Charles Dickens kastoi sulkakynänsä mustepulloon, kirjoitti seisaaltaan ja monien vaiheiden jälkeen latoja latoi sen julkaistavaksi tekstiksi. Vertailu tietokoneilla ja käsin tekemisen välillä on kuitenkin vaikeaa, koska minun pitäisi tehdä kopio itsestäni. Sitten toinen kirjoittaisi Wordillä ja toinen kiveen hakkaamalla.
Hagelberg erottelee filosofi Vilém Flusserin tavoin välineet ja laitteet.
– Vasara on väline, jonka käyttöfunktiot näkyvät päältä päin. Tiedät, miten sitä käytetään, vaikket olisi ikinä tehnyt niin. Siinä ei ole mitään piilossa, myös väärät käyttötarkoitukset ilmenevät fyysisestä muodosta.
– Puhelin on laite. Et tiedä, mitä sen sisällä on. Et tiedä, missä määrin sinä käytät sitä ja missä määrin laite käyttää itseään. Marxilaisesta näkökulmasta: omistan vasaran, mutta ohjelmiston omistaa joku muu kuin minä. Piirustusohjelmissa on erilaisia efektejä, joita voi käyttää, mutta ne eivät ole omiani. Toki taitava piirtäjä tekee millä tahansa hyvää jälkeä, mutta kaikki kuvitukset näyttävät nykyään aika samanlaisilta siksi, että käytössä on samat laitteet ja ohjelmistot.
– Ohjelmistoa voi käyttää vain tavalla, jolla se on tehty käytettäväksi. Laitteet houkuttelevat tiettyihin ratkaisuihin. Kun ei ollut tietokoneita, piti opetella väline ja taito jäi omaan käyttöön. Kynällä voin tehdä sen, minkä suinkin haluan ja osaan.
Kampela on kala
Hagelberg hyöri kynänsä ja muistikirjansa kanssa yhdeksän vuotta. Aika nopeasti kävi niin, että Läskimooses alkoi hallita häntä.
– Puhun tästä Aalto-yliopiston sarjakuvaoppilailleni aika estottomasti… Kun ideoista alkaa muotoutua kertomus, se haluaa tulla jonkin näköiseksi ja kerrotuksi tietyllä tavalla. Se ei tarkoita, että on vain yksi mahdollinen tapa kertoa tarina, mutta kertomuksen aineksilla itsellään on potentiaali tulla joksikin.
Hagelbergin mukaan väliin tulee usein tekijän ego ja mitä ulkomaailma teokselta voisi kaivata.
– Ego synnyttää tarpeita ja haluja. Haaveet synnyttävät pyrkimyksen tehdä työstä muuta kuin se haluaisi olla. ”Haluaisi” lainausmerkeissä, ei työ sentään elävä olio ole, mutta kun sitä alkaa tehdä, on oltava tarkkana, keskittyykö kertomuksen aineksiin vai itsensä tai ulkomaailman asettamiin odotuksiin. Alkaa helposti ajatella, mitä haluaisi tuoda mukaan sen sijaan että katsoisi, mitä mulla tässä on.”
Ilman uteliaisuutta ei synny kunnon taidetta. Kannattaa kiinnostua omasta prosessistaan ja ruokkia sen arvaamattomuutta.
– Raymond Carver sanoo esseessään ”Kirjoittamisesta”, että on hyväksi, jos kirjailija osaa katsoa asioita ihmetyksellä. Ei tuomiten tai arvioiden, vaan havainnoiden asioita ilman, että väliin tunkee arvostelmia tai tietoa. Carverin teksteissä asiat ovat ihan arkisia, mutta tuikitavallisetkin jutut voivat osoittautua huikeiksi.
Potentia ei kuitenkaan toteudu yhdellä lailla, ja jokaisella on omat havaintonsa.
– Oppilaillanikin on jokaisella pyrkimyksensä ja lahjansa. Siksi kannustan heitä suoruuteen. Kirjoittamisessa käy helposti niin, että alkaa koristella ja luoda etäisyyttä tekstiin. Syntyy välimatkaa: tässä on henkilö joka kirjoittaa. Se synnyttää rakenteita, jotka estävät näkemästä kunnolla.
Suora – ei siis yksinkertainen – taide voi tulla aivan lähelle tai näyttää siltä, että kohta kaatuu puu metsässä ja minäkö lukija sen nyt todistan.
– Minulle piirtämisessä on tärkeintä vaaran tunne: että kaikki voi mennä koska tahansa pieleen. Haluan pyrkiä suuntiin, jotka ovat itsellenikin yllätys, enkä tiedä, kuinka seuraavaksi käy. Siksi teksti ja kuva saavat olla epätäydellisiä. Välillä tyyli Läskimooseksessa on hyvinkin rumaa.
– Irtonaiset langanpätkätkään eivät haittaa. Tekstien keskeneräisyys on aina innostunut mua. Asioita jää lukijan valtaan. En saanut lapsena tilata Ruutua ja siksi Natashasta ja Yoko Tsunosta jäi puuttumaan tärkeitä kohtia. Se oli kiusallista, mutta myös huomattavan inspiroivaa. Vau, mitä tässä on tapahtunut!
Lukija lukee omiaan. Taiteilijan on hyväksyttävä se. On esimerkiksi selvää – sanoisin jopa selvääkin selvempää – että Läskimoosesta luetaan nyt eri lailla kuin yhdeksän vuotta sitten. Donald Trumpin presidenttikausi on tuonut aiempaa voimakkaammin pintaan valeuutiset, salaliittoteoriat ja propagandan, ja vanhan koulukunnan huru-ukkoa muistuttava Läskimooseksen Kalevi peilautuu näitä vasten kiinnostavasti.
”Läskimooses on ajankohtaisempi kuin koskaan”, kirjoittaisin tulevan kokoelmakirjan kritiikissä, mutta se kertoisi minusta enemmän kuin teoksesta. Vai kertoisiko?
– Kekkonen-kirjaani ylitulkittiin, koska se oli tietyiltä osin todellisuuteenkin sidoksissa. Siksi sain lukea pohdintaa, onko kampela Ahti Karjalainen. En ajatellut sellaista lainkaan. Se on kampela! Joskus kampela on vain kampela.
– Mutta tulkintojen avaruus on teoksen rikkautta, ja lukeminen on luovaa työtä. Ei se Karjalais-tulkinta hassumpi ole. On tärkeää, että syntyy tyhjiä paikkoja, joihin lukija teoksen tekee, kuten minä Yoko Tsunoon, Paholaisen urkuihin.
– Tällä hetkellä luen Samuel Beckettin Murphyä. Englannin taitoni ei riitä alkuunkaan. En voi tietää, ymmärränkö teoksen likimainkaan kuten on tarkoitettu… mutta voi ajatella, että se on aika hyvä homma!
Hagelberg pohtii, että tutkimustyö ja asioiden penkominen on kiintoisaa. Toisaalta on hauskaa vain keksiä asioita.
– Seuraavaan kirjaani olen ajatellut haastatella ihmisiä ja vähän tutkia historiaa. Mutta riittääkö kärsivällisyyteni? Ja ovatko parhaat juttuni sellaisia, että asetan nappulat pöydälle ja katson, miten ne alkavat liikkua?
– Kun tein Läskimoosesta, vastaan tuli välillä aivan hurmaavaa tietoa salaliittoteorioista ja muinaisista avaruusolioista. Ei sellaisia voi keksiä. Mutta koin sen myös vääränlaisena houkutuksena, joka olisi lähtenyt puristamaan estetiikkaa muottiin. Nyt jäi sepustamisen ilo.
Matti Hagelberg
Sarjakuvataiteilija ja taideopettaja. Syntynyt Kirkkonummella 1964, asuu Helsingissä.
Suomen sarjakuvaseuran Puupäähattu-palkinto urasta vuonna 1997. Muita: Ruotsin Urhunden parhaasta käännöksestä 2002, Leipzigin maailmanlaajuisen kirjansuunnittelukilpailun pronssimitali 2006 (Kekkosesta), Suomi-palkinto 2012.
B.E.M.-sarjan (”Bug-Eyed Monster”) ensimmäinen julkaisu ilmestyi 1992. Keskeiset teokset: Venuksen sulttaani (Suuri Kurpitsa, 1996), Tikapuuhermosto (Jalava, 1998), Holmenkollen (Jalava, 2000), Kekkonen (Otava, 2004), Kova länsi (Kreegah Bundolo, 2008), Silvia Regina (Kreegah Bundolo, 2010), Rakennusohje (Kustannusliike Hans Nissen, 2012). Teoksia käännetty useille kielille, kustantajina mm. L’Association ja Fantagraphics. Lisäksi Hagelberg on tehnyt lukuisia silkkipainokirjoja ranskalaiselle Le Dernier Crï’lle.
Läskimooses-lehti on ilmestynyt vuodesta 2012.
Matti Hagelberg on Helsingin sarjakuvafestivaalien taiteilijavieraana 13.–14.11. Kaapelitehtaalla, sarjakuvafestivaalit.fi.