Kasper Strömman: Tallipiällikkö. WSOY (2016)
Arvio: Tuomas Tiainen
Graafikko, bloggari ja sarjakuvantekijä Kasper Strömman tunnetaan parhaiten ajankohtaisia aiheita kommentoivista, lämpimän kantaaottavista ja veikeän humoristisista blogikirjoituksistaan. Sellaisia toden totta tarvitaan näinä aikoina. Myös Strömmanin graafisille kyvyille on käyttöä. Tasapainoinen etiketti, logo tai vaikkapa painotuotteen ulkoasu – kauneus, ylipäätään – lisää hyvinvointia, vaikkei kaikilla ruokakunnilla olisikaan varaa designerien suunnittelemiin lastenvaatteisiin.
Itse arvostan eniten Strömmanin tapaa nostaa itsensä mielipidevaikuttajaksi. Moderni henkilöbrändäys kävisi case-esimerkiksi korkeakoulutason markkinoinnin oppikirjoihin. Kasper Strömman -tuotemerkin näkyvyys hyödyttää sekä suunnittelijaa että suunnittelijan asiakaskuntaa, ja me aikaamme (so. sosiaalista mediaa) seuraavat tarinoiden kuluttajat voimme kartuttaa pistetiliämme tekemällä aineistoa tunnetuksi. Jaamme Kasper Strömmanin fiksuja ja hauskoja tekstejä, koska haluamme olla fiksuja ja hauskoja.
Strömmanin status ei ole syntynyt tyhjästä. Takana on varsin mittava tuotanto, joka koostuu niin kirjoitetusta ja kuvitetusta materiaalista. Kaikki kantavat sisältönsä linjakkaasti suunnitelluissa puitteissa. Maininnan arvoisia julkaisuja on useita.
Tomas De Ritan kanssa tehty The King Nosmo Cookbook (Napa, 2009) on naseva kokoelma ruoka-aiheisia valokuvia ja kääredesignia. Esteban-pienlehtien parhaista paloista koottu kokoelma Kiitos Esteban 2002–2010 (Huuda Huuda, 2010) huvittaa Pahkasian puutteessa riutuvaa kaikkitietävää 2000-lukulaista. Oikoluvun puutteesta kärsivä The Kasper Strömman Design Encyclopaedia (Huuda Huuda, 2012) pyöhii Suomi-designia ja tarjoaa ohjeita klassikoiden rakentamiseen. (Harri Koskisen Block-lampun vastine tehdään jäädyttämällä energiansäästölamppu vedellä täytetyssä thairavintolan muoviastiassa.)
Suosikkini Strömmanin tuotannosta on Nora Strömmanin tekstiin tehty Tiikerikonttori. Omakustanteena vuonna 2010 julkaistu lastenkirja leikittelee asettamalla ihmisenkaltaisen tiikerin konttorityöläisen rooliin. Kissapetokin tarvitsee aamukahvia saadakseen silmänsä auki, ja työmatka toimistolle tehdään testissä pärjänneellä perusautolla. Arkirealistisen harmaan ja kirkkaana loistavan shokkioranssin kontrastille rakentuvat kuvat hehkuvat upeasti. Nora Strömmanin teksti tarjoaa oivalluksia aikuislukijalle tarinaa kuuntelevien lasten huomion kiinnittyessä hauskaan kuvitukseen.
Sen vastapunnukseksi asettuu väkisinkin Strömmanin uusin teos Tallipiällikkö, joka ei iloittele esteettisesti kansia ja sisälehtiä lukuunottamatta. Sitäkin enemmän kirjassa on dialogia.
Valkoinen möykkymäinen Hans kohtaa jo kirjan toisessa ruudussa Tallipiälliköksi itseään kutsuvan autotallitontun. Vanhaan pohjoismaiseen kansanperinteeseen perustuvan mutta nykyaikaan päivitetyn Tallipiällikön ilmaantuminen tempaa Hansin, tämän vaimon Birgitan sekä edellisiin läheisesti kytkeytyvän posliinikauppias Ilpon elämän sivuraiteelle. Juoneen liittyvät olennaisesti myös Hansin ja Birgitan olohuoneessa jo vuosia asunut mutta vasta nyt havaittu norsu sekä Ilpon pihalla maukkaan jyvädieetin avulla munivat (kyllä, munivat) tontut.
Kuten todettu, Tallipiällikkö ei perustu kuviin. Sivulla on kuusi ruutua eikä yksittäisessä verrattain ahtaassa ruudussa juurikaan tilaa hengittää ilman puhekupliakaan. Tämä tekee lukukokemuksesta raskaahkon. Kaiken auki kirjoittamisen sijaan kaipaisi välillä hengähtämistä, elävää rytmiä ja tilaa.
Nostalgia-allergikkona en haluaisi penkoa menneisyyttä, mutta viittaan silti Super Esteban -sarjoihin ja niiden ilmavuuteen ja dynamiikkaan. Väljyys tuo Strömmanin piirrokset paremmin esiin, sillä piirtää hän osaa. Vapiseva, usein viitteellinen viiva pitää muotonsa. Strömmanilla on ulottuvuuksien tajua, väkevää ymmärrystä objektien mittasuhteista. Kohtauksien erottaminen eri väreillä on hyvä idea ja helpottaa tekstiähkyssä.
Tarina sisältää paljon hyvää. Herkkänahkainen tonttu Tallipiällikkö on hauska hahmo, itseään tärkeänä pitävä minikokoinen mahtaja hassussa hatussa. Myös päähenkilö Hansissa on keskivertoa maantietukkaa enemmän ytyä, kaikessa keski-ikäisessä ohjailtavuudessa ja valjuudessakin. Hän on puristuksissa olevan nykymiehen yksi kuva ja siksi useille samaistuttavissa. Munintaorjuuteen vangittu kananaivoinen tonttuparvi Ilpon pihalla on Tallipiällikön huvittavin asia. He, kuten todellisessakin elämässä ne, jolla on vähiten valtaa, kärsivät verisimmin.
Nimeämättömään paikallistaajamaan sijoittuva kertomus sisältää tutunlaista kepeästi käsiteltyä mutta sisällöltään vankkaa yhteiskunnallisuutta ja teräviä huomioita nykyelämästä. Hansin, Birgitan ja Ilpon ihmissuhdedraama on banaalia todellisuutta monille. Sad FM, kaupungin johtava vollotusasema, soittaa vain mollia. Tatuoinnit sopivat 0–99-vuotiaille. Puutarhatontut taas eivät sovi ainakaan suomalaiseen pihaan.
Epilogi postiyrityksen karikkoisista vaiheista tarjoaa kärkevimmän katsantakulman. Etanapostissa puhaltavat muutoksen tuulet ranskalaisen yhtiön ostettua koko osakekannan. On tehostettava. Ranskalaiset irtisanovat koko henkilökunnan mutta tarjoavat mahdollisuutta jatkaa postinkantoa perustamalla oman yrityksen ja siten myymällä postinkantopalveluita Etanapostille. Toki tällöin lankeavat eläkemaksut ja muut välilliset työvoimakustannukset yrittäjälle itselleen. Vive La Poste d’Escargot!
Tallipiällikön sisäkannet on luovutettu Paikallisuutiset-ilmaisjakelulehdelle (”Kulmakuntasi tapahtumat viikon viiveellä”) artikkeleineen, ilmoituksineen ja mainoksineen. Ne tekevät sarjakuvan maailmasta muhevamman. Hauskoja käänteitä sisältävän mutta hieman litteäksi jäävän tarinan sijaan huomio kiinnittyy yksityiskohtiin. Pieteetillä harjoitettu yläkoululainen viisastelu ja nykyelämän absurdiuden satirisointi sujuvat Strömmanilta.
Teksti on aiemmin julkaistu Sarjainfo-lehdessä 1/2016. Tilaa Sarjainfo kotiisi täältä.