George Herriman: Krazy Kat 1916–1918. Otava, suomennos Heikki Kaukoranta
Arvio: Heikki Jokinen
Nämä sarjakuvat ovat sata vuotta vanhoja. Miksi ne eivät tunnu siltä vaan aivan nykyaikaisilta?
Miksi sata vuotta vanhan romaanin lukiessaan tietää lähes poikkeuksetta lukevansa kaukaisena aikana syntynyttä teosta, mutta George Herrimanin Krazy Katin voisi kuvitella tehdyksi näinä aikoina?
Herrimanin (1880–1944) sarja on sarjakuvan historian suuri kysymysmerkki, jota monet ovat selittäneet ja tulkinneet. Se kuitenkin uhmaa selityksiä ja jättää lukijalle täyden vapauden.
Krazy Kat -kirjaan on koottu vuosien 1916–1918 sanomalehtien sunnuntaisarjat. Paketti on kirjaimellisesti runsas, sillä jokainen aikanaan isokoisena ilmestynyt sivu pursuaa kuvallisia ja kielellisiä yksityiskohtia. Perustarina on klassinen kolmiodraama, mutta Herriman muunteli sitä loputtoman luovasti.
Kissa Krazy rakastaa Ignatz-hiirtä. Tämä taas paiskoo tiiliskiviä kissan päähän, mutta kissalle se näyttäytyy silkkana kiintymyksen ja hellyyden osoituksena.
Konstaapeli Pupp on koira, joka haluaa estää hiirtä heittämästä tiiliä ja sulkee siksi kissan usein vankilaan. Sydämessään koira rakastaa kissaa.
Tapahtumat sijoittuvat Coconinon piirikuntaan Arizonassa, navajo-intiaanien asuinseuduille ja läheisen Monument Valleyn jylhiin maisemiin.
Rikkoutuvat ruudut
Kysymys kuului: miksi vuosina 1913–1944 ilmestynyt Krazy Kat on yhä tuore? Syitä voi etsiä sen visuaalisen kielen avaruudesta, muutoksen jatkuvasta läsnäolosta ja vaihtuvista identiteeteistä.
Kuvakerronta rikkoi sarjakuvan kieliopin säännöt – jotka tosin eivät vielä sata vuotta sitten olleet järin vakiintuneita. Sunnuntaisarjoissaan hän jakoi sivut ruutuihin kymmenillä eri tavoilla, aina uutta kokeillen. Tai jätti jakamatta.
Tarina eteni joko paljolla tekstillä tai vain kuvilla, tarpeen ja tilanteen mukaan. Oli yksittäinen kuva iso tai pieni, lähikuva tai yleiskuva, se oli huolella tehty ja asettui sujuvasti koko sivun kompositioon.
Yhdysvaltalainen arkkitehti Louis Sullivan lanseerasi vuonna 1896 nykyarkkitehtuurin ja -muotoilun perustaksi asettuneen periaatteen ”form follows function”, muoto seuraa tarkoitusta. Herrimanin kuvallinen kerronta asettuu omalla erikoisella tavallaan samaan jatkumoon.
Mitään ei koristella koristelun vuoksi vaan siksi, että visuaaliset yksityiskohdat kumpuavat sarjan luonteesta ja tarkoituksesta.
Niin hienoja kuin monet yksittäiset kuvat ovatkin, niiden tehtävä on palvella kokonaisuutta, omalakista maailmaa ja sen välittämistä lukijoille. Jos se vaatii runollista, filosofista tai unenomaista otetta, näin tapahtuu.
Nykylukija ymmärtää ja hyväksyy tämän: sarjakuvalla voi olla monta eri visuaalista asua ja sisältöä, sen kielioppia voi venyttää ja rikkoa. Samalla Herriman hallitsee sarjakuvan tärkeimmän ominaisuuden, se tapahtuu ajassa. Kerronta on sujuvaa lukea.
Mikä olisi enemmän tätä päivää kuin keskustelu
muuttuvista identiteeteistä ja sukupuolen käsitteestä?
Herriman osallistui tähän keskusteluun jo sata vuotta sitten.
Panta rhei
Coconinon piirikunnassa yö voi muuttua päiväksi kesken sarjan ja kalliot tai puut vaihtua joksikin aivan toiseksi ruudusta toiseen. Useimpia jaksoja hallitsee liike, loppumaton liike. ”Panta rhei”, kaikki virtaa, muotoili Herakleitos. Mikään ei pysy paikallaan.
Krazy Katissa muutos on koko ajan läsnä, vaikka paradoksaalista kyllä tarinan kolmiodraama on muuttumaton ja toistuva. Mutta se ei ole Herrimanin kerronnan oleellisin taso. Ydin on tuntemiemme tosiasioiden häilyvyys.
Tätä häilyvyyttä korostaa Herrimanin käyttämä kieli. Se on sekoitus eri kieliä ja slangeja, välillä vaikeatajuistakin.
Se asettaa tuntemamme tosiasiat kysymyksenalaisiksi muutoinkin kuin moninaisilla juurillaan. Herriman kirjoittaa jatkuvasti sanoja sitaatteihin, ikäänkuin kiistäen niiden pätevyyden.
Kuusta tulee ”kuu” ja auringosta ”aurinko”. Jos kieli on vain sopimus, onko todellisuuskin sitä?
Mikä olisi enemmän tätä päivää kuin keskustelu muuttuvista identiteeteistä ja sukupuolen käsitteestä? Herriman osallistui tähän keskusteluun jo sata vuotta sitten.
Krazy Katiin viitataan sekä pronomineilla she että he. Hän ihmettelee eräässä yhteydessä itsekin, ettei tiedä, ottaako itselleen vaimo vai aviomies.
Jyrki Vainio kirjoittaa kirjan esipuheessa mielenkiintoisesti Herrimanin taustasta: valkoisena eläneen piirtäjän suvussa on mustiakin jäseniä. Hänen aikanaan Yhdysvalloissa se oli salaisuus, joka oli kätkettävä.
Niinpä musta Krazy Kat ja valkoinen Ignatz-hiiri maalaavat joskus toisensa eri värisiksi. Väri ja rotu ovat nekin vain määritelmiä, liikkuvia identiteettejä.
Bertolt Brechtin sanoin: ”Varma ei ole varmaa. Mikä on, ei pysy.”
Miksi on ”kieli”?
Umberto Eco huomautti jo 1960-luvulla, että Krazy Kat pelastui sanomalehtisarjakuvan tutulta kohtalolta, sitä ei jatkettu muiden tekijöiden voimin piirtäjän kuoltua. Syyt saattoivat olla kaupalliset, sarja ei levinnyt kovin laajalle. Sen omintakeisuus ja tapa esittää maailma olivat kuitenkin yhtäläinen este.
Mihin Krazy Katia voi maailman taiteessa verrata? Osuvin esimerkki lienee Igor Stravinskyn säveltämä baletti Kevätuhri (1913). Sen riitasoinnut repivät aikalaisten korvia, mutta ihastuttavat nyt sääntöjä rikkovalla rajattomalla luovuudellaan.
Yksi tämän kirjan sankareista on Heikki Kaukoranta. Hän käänsi Soile Kaukorannan kanssa neljä Jalavan vuosina 1983–98 julkaisemaa Krazy Kat -albumia.
Tähän kirjaan hän on kääntänyt uudelleen entiset suomennokset, ja mukana on uusiakin. Kaukoranta saa Herrimanin erikoisen kielen elämään ja kulkemaan, eikä se ole lainkaan helppo tehtävä.
Eräässä arkistripissä vuodelta 1918 Krazy Kat kysyy Ignatzilta, miksi on ”kieli”. Jotta ymmärtäisimme toisiamme, tämä vastaa.
Voiko suomalainen, lappalainen tai oshkoshilainen ymmärtää sinua, Krazy Kat kysyy. Tai sinä heitä? Ei, hiiri vastaa. Oshkosh on kaupunki Wisconsinissa.
”Then, I would say, language is, that we may mis-unda-stend each other”, Krazy Kat päättelee. Kiitos asiaansa paneutuneen kääntäjän, meillä on mahdollisuus pohtia, mitä George Herriman haluaa meille sadan vuoden takaa sanoa.
Julkaistu aiemmin Sarjainfo-lehdessä 4/2017. Tilaa Sarjainfo täältä.