Hannele Richert
Suuntavaisto
Zum Teufel
Arvio: Ville Hänninen
Taiteilija ei oikeastaan elä nyt-hetkeä. Silloinkin kun proosa- tai sarjakuvakertomus ei sijoitu menneisyyteen, tarina haetaan omasta mielestä ja rakennetaan siinä. Muistin ja muistojen rooli on koko ajan keskeinen. Sarjakuvassa proustilaisten madeleineleivosten rooli vain korostuu – tai ainakin konkretisoituu kuviksi.
Hannele Richertin Suuntavaistossa elää edellisten vuosikymmenten lähiömaisema ja mailleen mennyt aika, mutta ihmisten kautta ja mentaalisella tasolla. Sarjakuva tuntuu elävän monissa ajoissa yhtä aikaa, vaikka kerronta tapahtuukin koko ajan ”nyt”. Sellaisena todellisuuden luonne minullekin näyttäytyy, tunnistan melankolisen taakse-, mutta myös eteenkatsomisen.
Richert (s. 1979) kuvaa monissa teoksissaan nuoruuden tapahtumattomuutta. Jos hänen sarjakuvansa ovatkin usein jonkinlaisia kasvukertomuksia, kasvu on niissä lähes huomaamatonta. Elämä on, jollei nyt seesteistä tai suorastaan autereista, niin kovin hidaskulkuista. Ruuhkavuosien sijaan eletään suuntavuosia, välillä kompassi löytää pohjoisen ja välillä värähtelee epäilyttävästi.
Suuntavaisto-albumista tulee mieleen ennen kaikkea Enimmäkseen hyvä näkyvyys (Asema, 2011), jossa Richert kuvaa vielä rahdun verran nuorempaa ihmistä, jolla on vielä kaikki edessä ja virheratkaisut(-kin) tekemättä. Hän haluaa astronautiksi, ja ennen kaikkea etäisestä lähiöstä pois. Jonnekin.
Suuntavaiston Mirjami on monella lailla samanlainen henkilö, mutta muutama kuunkiertämä lisää tietysti muuttaa elinolosuhteita ja mahdollisuuksia vaikuttaa elämäänsä. Mirjamin tiellä eivät ole koulu tai vanhemmat, korkeintaan elämä itse. Parikymppisenä on kuitenkin vielä aikaa ”katella”.
Luokasta
Richert ei ole avoimen poliittinen, mutta luokkaerot näkyvät useimmissa hänen teoksissaan jollain tapaa. Unelmat, niiden muuntuminen ja hiipuminen ja arkeen tyytyminen ovat tietysti universaaleja kysymyksiä, mutta ilmenevät kullekin taustansa mukaan. Ihmisillä on aina jalustansa.
Suuntavaistossa unelmat eivät kohdistu avaruuteen vaan maan pinnalle. Mirjami työskentelee kahvilassa ja tahtoo pois kotiseudultaan. Tahtoo elää. Ulospäin tämä halu näyttäytyy aika päämäärättömänä vellomisena, mutta parikymppisenä sekin on jotenkin merkityksellisempää. Keski-ikäisenä jo tietää, että ihmisiä tulee ja menee, mutta nuorena ei ole oppinut pakottamaan itseään tällaiseen kyynisyyteen, jota me sedät kutsumme muun muassa käytännöllisyydeksi, aikatauluttamiseksi ja priorisoinniksi.
Mirjami on kyllä realisti, muttei väsynyt kyynikko. Hänen haaveensa ovat suhteellisen jäsentymättömiä, mutta suunta on selvä. Ensin tie johtaa pois lapsuudenkodin kuvioista. Hän muuttaa siskonsa ja äitinsä luota hiukan hienommalle asuinalueelle. Vähän salaperäisessä vallatussa talossa on vapaa huone.
Albumin avauskuvassa Mirjami seisoo rinkan, patjan ja tuolin kanssa aseman liukuportaiden edessä. Askeleet on otettava, suuntakin näyttää selvältä. Eteenpäin, eteenpäin.
Vähitellen Mirjami löytää uudesta ympäristöstä pinnanalaisen kuhinan ja itselleen tärkeät ihmiset.
Useiden nuoruuskuvauksien tavoin tarinassa on pitkä ja merkityksellinen bilekohtaus. Viinaa juodaan, ja naamioita riisutaan, kuten illatsuissa kautta aikain.
Nevaljaška
Mirjamin työpaikan lähellä on merkillinen lelukauppa. Sitä pitää pienen unelmansa saavuttanut (näin tulkitsen) mies, joka on selvästi käyttänyt paljon aikaa saadakseen myyntiin juuri oikeanlaisia leluja. ”Keräilijä löytää… idästä ja lännestä. Kyllä mä näitä myydäkin haluan, mutta saa tulla vain katsomaan”, sherryyn mieltynyt spedetukka sanoo.
Mirjami ostaa kaupasta Nevaljaškan. Se on venäläinen kaatumaton lelu 1970-luvulta. Jos vielä konkreettisemmalle tasolle mennään, Nevaljaškalla ei ole käsiä eikä jalkojakaan, ja silti heilurinukke säilyttää tasapainonsa. Sisäisen rakenteensa ja ominaisuuksiensa vuoksi se palaa liikkeen jälkeen takaisin samoille sijoilleen, hakeutuu tasapainoon kuten kompassin punainen pää osoittaa aina kohti magneettista pohjoisnapaa.
Symbolina Nevaljaška on hieno. Mirjami ei tietenkään suhtaudu elämäänsä kevyesti ja pelotta, se näkyy esimerkiksi unina, joissa kaivurit uhkaavat, lähes jahtaavat. Aikuistuessaan ihmispsyyke kuitenkin lujittuu, nevaljashkoituu, ja vaikka tapahtuisi mitä, matka jatkuu. Eteenpäin, eteenpäin.
J. A. Mäki pohtii taaksepäin katsomisen teemaa Radiopuhelinten kappaleessa ”Vaisto vie”:
Kaikkihan meni sittenkin
niin kuin pitikin
välillä kiertotietä
kautta pohjamutien
kohti parempaa
näin jälkeenpäin ajatellen
ei voinut mennä muutenkaan
Tietenkään Mäki ei tarkoita ennaltamääräytyneisyyttä, eikä Richertkään piirrä ”kohtaloa” kuviksi vaan osoittaa nimenomaan ne konkreettiset valinnan hetket, joilla on merkitystä myöhemmälle elämälle, ja jotka sitten myöhemmin tuntuvat siltä, että ”kaikkihan meni sittenkin niin kuin pitikin”. (Tai: ”Kaikkihan meni sittenkin”.)
Piirroksiltaan albumin kiinnostavinta antia ovat raapekartongille tehdyt sivut, jotka rytmittyvät tarinan lomaan, luovat jännitettä ja lisäävät tunnelmaan pientä epätoden ja absurdiuden tuntua. Valitettavasti kuvat ovat menneet painossa pahasti tukkoon. Sarjakuvakeskuksen syksyisessä originaalinäyttelyssä eron näki selkeästi, hiuksenohuimmat viivat ovat kadonneet matkan varrelle. Myös A4-julkaisukoko vie kokonaisuudelta intensiteettiä, vaikka joissain yksittäisissä kuvissa ja sivurakennelmissa onkin juuri sen verran yksityiskohtia, että ratkaisun saattaa ymmärtää. Ehkä kyse on jo tottumuksestakin: viimeistään tällä vuosikymmenellä romaania lähenevää ja käsissä napakampaa B5:tä on alkanut pitää tehdasasetuksena.
Hannele Richertin haastattelu Sarjakuvakeskuksen blogissa.
Julkaistu alun perin Sarjainfo-lehdessä 4/2019. Tilaa Sarjainfo täältä.