Mari Ahokoivu: Oksi. Asema
Arvio: Heikki Jokinen
Karhu on Ison karhun tähtikuvion alla elävien pohjoisten kansojen perinteen ja taruston keskeisiä hahmoja, Suomessakin. Aikoinaan karhua pidettiin metsän valtiaana, ja sen syntyyn sekä elämään liittyi useita myyttejä, uskomuksia ja rituaaleja.
Karhua piti kunnioittaa ja sen kaatamiseen liittyivät omat rituaalinsa. Elias Lönnrot kirjoitti muistiin muun muassa 584-säkeisen runon, jossa metsästäjä lepyttelee kaatamaansa karhua.
Karhulla on monta nimeä. Professori Juha Pentikäinen kirjasi niitä useita kymmeniä teoksessaan Karhun kannoilla. Yksi näistä nimistä on oksi.
Oksi on myös Mari Ahokoivun yli 370-sivuisen sarjakuvanteoksen nimi. Ahokoivukin (s. 1984) liikkuu metsässä ja karhun kannoilla. Hän luo kuitenkin oman maailmansa, vaikka tarinassa on monia yhtymäkohtia omaan perinteeseemme.
Kirja aukeaa kansanrunoudestamme löytyvällä laululla karhun synnystä, ja Ahokoivun sanaton prologi kuvaa tämän revontulista laskeutuvana tulena. Kalevalan ensimmäisen runon hengessä luomisen kätilönä on sotka, sorea lintu.
Tarinan keskeiset hahmot ovat karhuemo Umi, hänen outo, Parka-nimeä kantava poikasensa, revontulten takana asuva jumaluus Emuu sekä jätti Mana varjoarmeijoineen.
Kerronta kiertyy monien eri jännitteiden ympärille. Niistä keskeisin liittyy äitien ja tytärten välille. Emuu haluaa Umin takaisen luokseen taivaisiin, ja Parka kaipaa turhaan maan päällä hyväksyntää emoltaan Umilta.
Moneen suuntaan aukeava teos
Teemat ovat ikivanhoja ja aina ajankohtaisia: vanhempien ja lasten suhde, hylkäämisen ja hyväksymisen tunteet, erilaisuuden kokeminen. Jokaisen meistä on elettävä läpi samat peruskokemukset ja -tunnot.
Kovasydäminen Emuu muotoili ylhäällä taivaassa pienen Parka-lapsen aseeksi tytärtään kohtaan, jotta saisi tämän palaamaan luokseen takaisin metsästä. Emuu jopa käynnistää Umin lasten kuolemaan johtavan tapahtumaketjun. Ehkä hän jopa toivoi sitä, jotta Umi palaisi hänen luokseen.
Mutta lopuksi Emuun voittanut Parka saa uuden, ansaitun nimen: Oksi, metsänvartija.
Oksi aukeaa moneen suuntaan. Kansanperinne luo taustaa, ihmisen elämän ankarat peruskokemukset ovat tarinan pohja ja fantasiatarinat ovat pikanttina lisänä. Manan hahmo ja yliluonnollisen täyttämä metsä tuovat mieleen japanilaisen animaation mestarin Hayao Miyazakin.
Antiikin mytologiakin linkittyy tarinaan. Parka on kuin titaani Prometheus, joka varasti jumalilta ihmisille tulen. Paralta sen saavat jätti Manan luomat varjot, nuo kaiken tuhoavat laumasielut. Olemmeko me ihmiset metsään eksynyttä varjojen kansaa, Ahokoivu tuntuu kysyvän.
Mukaan mahtuu omintakeista huumoria. Kun Emuu saapuu maan päälle, se lentää avaruusaluksella ja pukeutuu kosmonautin pukuun. Samalla flirtti tieteistarinoiden suuntaan keventää tarinan mytologista painoa.
Kirjan sivujen alalaidassa kulkee Silja-Maaria Aronpuron englanninkielinen käännös.
Kuvan ja sanan liitto
Teoksen teemat kuulostavat raskailta. Oksi ei teoksena sitä kuitenkaan ole, päinvastoin. Sen ytimiin asti ulottuva sarjakuvamaisuus, kuvan ja sanan saumaton liitto kerronnassa tekee kokonaisuudesta paitsi vaikuttavan myös luettavan.
Ahokoivu osaa sarjakuvalla kertomisen. Jo hänen aiemmat teoksensa ovat olleet taitavia, Oksissa kerronta on hiottu vieläkin hienommaksi.
Kuvien perusväri on harmaa eri sävyissään mustaan asti. Laveeraamalla tehdyt taustat antavat kuville elämän ja tunnelman.
Laveeraus herättää henkiin tarinan eri hahmotkin. He ovat koko ajan muuttuvia ja erilaisia, kuten me kaikki olemme joka päivä erilaisia.
Muut värit limittyvät ajoittain kerrontaan, tuovat sopivan harvoin käytettyinä tarvittavaa uutta tehoa. Sotkan laulu on keltaista, tulikin. Punainen on lihan, veren ja saalistuksen väri. Emuu näkyy revontulten takaa.
Kirjassa on mittava määrä kuvia, mutta ne eivät toista itseään. Oksista voisi poimia lähes minkä tahansa kuvan ja kehystää sen seinälleen.
Vaikuttavista ja pysähdyttävistäkin kuvista huolimatta Ahokoivu hallitsee sarjakuvan kerronnan tärkeimmän elementin, ajan. Sarjakuva tapahtuu ja etenee aina ajassa. Oksi on selkeä narratiivi ja kerronta etenee sujuvasti ruudusta toiseen.
Hahmot on kuvattu erityisen taidokkaasti. Katsokaa tarkasti vaikka karhuemo Umia. Se on itsessään vain tumma ja pyöreä karhu, mutta Ahokoivu sisällyttää siihen ruudusta toiseen paljon vaihtelevia tuntoja ja elämää.
Oksi on tarina, jonka voi kertoa vain sarjakuvana. Ilman kuvaa tarina olisi ontto ja mahdoton, ilman sanaa se pysähtyisi.
Julkaistu aiemmin Sarjainfo-lehdessä 3/2018. Mari Ahokoivun pitkä taiteilijahaastattelu numerossa 4/17 ja Oksi-näyttely Galleria Sarjakuvakeskuksessa 1.–24.11.2018. Lisää Sarjainfosta täällä.
