Pentti Otsamo
Välittäjä – Kauppa-Lopo kaukana, kaukana Kuopiosta
Suuri Kurpitsa
Arvio: Ville Hänninen
Minna Canth (1844–97) oli oman aikansa tärkeimpiä suomalaisia kirjailijoita, naturalisti, joka ei kainostellut kuvata luokkaeroja ja köyhyyttä kuten ihmistäkin. Suoraan ja kiertelemättä.
Sen vuoksi on kiehtovaa, että Canthin novelleista tehdyt sarjakuvat ovat järjestään kaikkea muuta kuin naturalistisia. Ilmeisesti hänen näytelmäkirjailijataustansa, esimerkiksi siitä juontuva dialogin taito näkyy novelleissakin ja tarjoaa mahdollisuuksia sukulaistaiteen edustajille.
Matti Hagelbergin ”Köyhää kansaa” -tulkinta Silvia Reginassa (Kreegah Bundolo 2010) saa raapekartongista outouttavat piirteensä. Tarina tuntuu rakentuvan ihan toisenlaiseen todellisuuteen kuin alkuteos, ja silti ote on kunnioittava.
Samanlainen kiepautus mutta ihan eri lailla toteutettuna sisältyy Pentti Otsamon Välittäjään, jonka alkupiste on kymmenen vuoden takainen Minna & miehet -sarjakuva-antologia (Asema). Otsamo suunnitteli versiota “Kauppa-Loposta” jo sinne, mutta päätyi silloin toiseen tarinaan.
Canth kirjoitti novellin vuonna 1889 ja kuvaa oman aikansa elinolosuhteita, todistettavasti ajattomalla tavalla, koska vieläkin vaivaudun siitä kirjoittamaan. Lopo on ulkoiselta olemukseltaan ja tavoiltaan vastenmielinen henkilö. Kaupankäynti, yleinen säätö ja hummailu kiinnostavat, mutta Lopo ei osaa loisia tyylillä. Se oli synti silloin – ja nyt.
Ei paha ole kenkään ihminen eikä groteski Lopokaan, vaan hän auttaa leskeksi jäänyttä naista taloudellisesti. Palkaksi Lopo kohtaa kuitenkin lähinnä vieroksuntaa ja päätyy vankilaankin.
Alkuperäisessä teoksessa selviää varsin pian vaikkakin ohimennen, että kyse on vieläpä naisesta! 2020-luvun versiossa Lopon sukupuoli jää pikemminkin hämäräksi suurimman osan kirjanmatkasta.
Kuntaliitosten jälkeen kuopiolaistuneen Otsamon tulkinta “Kauppa-Loposta” on silti huomattavan tarkka. Samaan aikaan hän ottaa erivapauksia uskaliaan paljon. Käytännössä tämä tapahtuu tarinan ”lavastuksen” kautta. Tapahtumat ja repliikit ovat toki mukailtuja, mutta eivät eroa voimakkaasti alkuperäisestä. Sarjakuva liikkuu kuitenkin radikaalisti erilaisissa ajallisissa ja tilallisissa maisemissa.
Minna, Marx, Méz ja mä
Canthin kertomuksen sanomaan kiteytyy kaksikin ikiaikaista sanontaa: ei koiraa käy karvoihin katsominen, ihminen ihmiselle susi. Siksi tarina olisi ollut helppo sijoittaa nykyhetkeen tai toteuttaa 1800-luvun loppuun sijoittuvana epookkina. Otsamon ratkaisu on toinen: hänen Kauppa-Loponsa maailma on seitsenkymmenlukulaisen tieteissarjakuvan maailma vuoden 2020 käsin ja ajatuksin piirrettynä. Siis menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta yhtä aikaa.
Epookki-scifi saa eineensä 1970-luvun tieteissarjakuvista, lähinnä Jean-Claude Mézières’n ja Pierre Christinin Valerianista. Välittäjän jälkisanoissa Otsamo kiittelee mainittujen lisäksi esimerkiksi Enki Bilalia ja Moebiusta, tulevaisuus näytti silloin paremmalta.
Otsamo on poiminut aineksensa varsin suoraan, ihailevan pastissin tavoin, vaikka käsitteleekin materiaaliaan omaperäisesti ja jopa röyhkeästi. Haluaisin kuulla, mitä Mézières ja Christin kirjasta sanoisivat. (Veikkaan, että pohtisivat tähän tallentuneen paljon ajan marxilaisuudesta, jopa enemmän kuin omiin albumeihinsa.)
Tarinaan sopivalla tavalla Otsamon tyyli ei ole niinkään Moebiuksen tyylittelyä kuin jonkinlaista mopo-Méziä, tarkoituksella vähän rosoisempaa ja pelkistetympää. Miten muutenkaan kuvaisi hahmoa, jolla ”suupielet ja nenän-alusta nuuskaisessa limassa, hiukset takussa ja silmillä. Entä nuo posket sitten! Likaisen harmaina ne pullottivat aivan kuin olisi suuri tupakkamälli ollut molemmin puolin suussa.”
Otsamon tapa sijoittaa tarina kaukaiseen tulevaisuuteen ja avaruuteen eikä vaikkapa alkuteoksen Jyväskylään tekee siitä entistäkin ajattomamman. Miljöö havahduttaa tarinan yksityiskohtiin voimakkaammin kuin mihin perusnaturalismi olisi kyennyt. Vuosikymmenten välimatka rakentaa peilihuoneen, jossa teoksen maailmaa tulee tarkastelleeksi sekä alkuteosta ja sen 1970-lukulaisia piirteitä että nykyhetkeä vasten. Tarinaan ilmaantuu häpeämätöntä huumoria ja viisto katse maailmaan, jossa eri ajat sijaitsevat kaikki tässä.
Aika, suuri hämäys
Luin lapsena Vakoojan käsikirjan. Siinä kerrottiin muun muassa, miten periskooppi valmistetaan. Olin äimänä ajatuksesta, että toisiinsa liittyvien peilien avulla voi katsoa kulman taakse.
En koskaan rakentanut mokomaa, mutta onneksi aloin rakastaa taidetta, sillä juuri tämä on yksi sen hienoimmista erityispiirteistä. Kertomus voi irrota arkisista puitteista ja hylätä käsityksen ajasta vaakasuorana viivana.
Aika nääs ei ole Tampereelta Helsinkiin selkeästi puolessatoista tunnissa etenevä juna, vaan se pysähtelee ja pinkoo aika merkillisesti. Sen ohella että on lineaarinen, aika myös on kerrosteinen, sirpaleinen ja katkeileva otus. Tästä piirteestä oikeastaan vain taide ja mystiikka saavat yhtään kiinni.
Otsamo on aiemminkin outouttanut taitavasti. Varhainen Contactor-lehden sarjakuvien kokoelma Haukotuksia (Suuri Kurpitsa, 1999) liikkuu samalla lailla bisarrin ligne clairen maastossa kuin Kamagurkan ja herr Seelen Cowboy Henk. Kahvitauko (2012) kuvaa tavallistakin tavallisemman kerrostalon perheen elämää minimaalisesti, mutta olennaisesti kaltevalta pinnalta.
Välittäjä pudottaa jo pöydän alle. Kiitos.
Julkaistu alun perin Sarjainfo-lehdessä 4/2021. Tue suomalaista sarjakuvakulttuuria ja liity Suomen sarjakuvaseuraan, saat lehden ja jäsenetuja.
