Tamperelaisen Otso Höglundin sarjakuvissa henkilökohtainen on hyvin henkilökohtaista ja poliittinen hyvin poliittista.
Aino Sutinen: Hei Otso! Mitä kuuluu?
Otso Höglund: Hyvää, mutta hieman kiireistä. Erilaisia projekteja meneillään ja lisäksi päivätöitä. Tällainen tilanne ei tosin ole itselleni mitenkään tyypillinen.
AS: Mitä sinulla on työn alla tällä hetkellä?
OH: Just tällä hetkellä on pari piirrosta yhteen lyhytelokuvaprojektiin vielä kesken, pari sivua Sarjariin, muutama pienlehtiarvostelu ja sarjakuva pitäisi vielä tehdä Sarjainfoon. Sitten pitäisi vielä väsätä teos tai teoksia Mäntän kuvataideviikoille.
AS: Niin, olemme värvänneet sinut Sarjainfon uudeksi pienlehtisedäksi. Oletkin pienlehtiskenen kova veteraani. Millä mielin lähdet hommaan?
OH: Olen tämänhetkisestä pienlehtiskenestä lähes niin pihalla kuin voi olla. Jossain vaiheessa sitä tarjontaa alkoi olla niin paljon, että nostin kädet pystyyn. Lisäksi aikoinaan ounastelin koko omakustannetoiminnan siirtyvän nettiin ja paperijulkaisemisen kuolevan, mutta ilmeisesti olin väärässä. Siksi on kiinnostavaa päivittää vähän omaa tietämystä.
AS: Juu, kyllähän paperille edelleen tehdään. Itse olet tehnyt jo 90-luvulta asti esimerkiksi Mörkö-pienlehteä. Saammeko odottaa taas uutta Mörköä syksyksi?
OH: Olen niin monta kertaa lupaillut kaikenlaista, että tiedän jo olla ihan hissukseen julkaisupäivämäärien osalta, jos niihin itse voin vaikuttaa. Mörkö kyllä ilmestyy taas jossain vaiheessa.
AS: No hyvä! Miten Mörkö muuten sai alkunsa? Oliko aluksi kyseessä Kaltsu Kallion projekti?
OH: Kaltsuhan sen aloitti ja toimi neljän ensimmäisen numeron päätoimittajana. En ollut tainnut edes tehdä omaa pienlehteä aiemmin, joten se oli vähän niin kuin oppisopimuskoulutus. Tästä olen ikuisesti kiitollinen Kaltsulle. Tai vaihtoehtoisesti voin syyttää häntä elämäni turmelemisesta, jos siinä nyt oli enää mitään turmeltavaa.
Mörkö-lehdestä 1996.
Raadollista omaelämäkerrallisuutta
AS: Ovatko omat juttusi ja työskentelymetodisi muuttuneet vuosien varrella? Sanoisitko että omaelämäkerrallisuus on niissä aina keskiössä, vai onko mennyt enemmän yhteiskunnalliseen suuntaan?
OH: Olen varmaan mennyt liikaakin yhteiskunnalliseen suuntaan. Se rasittaa siinä määrin jopa itseäni, että todennäköisesti muut ovat siihen paasaukseen vieläkin kyllästyneempiä. Mutta näyttää siltä, että vanhemmiten vain radikalisoidun entistä enemmän, kun kaikki, mitä Suomessa ja maailmassa tapahtuu, alkaa vituttaa yhä suuremmassa määrin.
”Vanhemmiten vain radikalisoidun entistä enemmän.”
Olisi pitänyt vuosikymmeniä sitten uskoa isää ja ryhtyä terroristiksi, kun olin vielä nuori ja vetreä. Mutta omassa elämässäni ei tapahdu enää mitään niin kiinnostavaa, mistä jaksaisi sarjakuvia alkaa vääntämään, tai sitten ne asiat, joista voisi tehdä, ovat vain niin kipeitä, ettei pysty. Ja pitää vielä odottaa asianosaisten poistumista tuonpuoleiseen ennen kuin niistä jutuista voi tehdä sarjakuvia.
Tekniikoista sen verran, että nykyään en piirrä kaikkea omasta päästäni, vaan haen netistä referenssikuvia asioista.
Sarjari-lehdestä.
AS: Pistät itsesi likoon (semi)omaelämäkerrallisissa jutuissa usein rajullakin tavalla. Onko vuosien varrella tullut erityistä palautetta tai skandaaleja jutuista?
OH: Ekojen Mörköjen aikana tuli aika voimakastakin kritiikkiä. Kaltsun sarjoista tykättiin ja minun juttujani pidettiin liian raadollisina ja huumoriani jotenkin ala-arvoisena. Sarjikseni eivät ilmeisesti olleet tarpeeksi hauskoja ja kivoja, tai muuta sellaista. Täytyy myöntää, etten juuri antanut kritiikin vaikuttaa tekemiseeni. Olisi niistä kai voinut ottaa vähän onkeensakin, niin olisi joskus saattanut jopa ansaita rovon tai kaksi tällä hommalla.
Sen sijaan koetin ärsyttää niitä kielteistä palautetta antaneita entistä enemmän, mikä ei tietenkään ollut kauhean kypsä tapa suhtautua. Mutta olin sitä mieltä, että minulla on jotain sanottavaa, ja että epätäydellisyydestään ja ilmeisistä vaikutteistaan huolimatta tavassani tehdä noita juttuja oli jotain omaa ja uniikkia. Nykyään en ole siitä niinkään varma.
Puolet ajasta olen sitä mieltä, että olen kadottanut jonkin punaisen langan tai johtoajatuksen, joka joskus aiemmin ei ollut yhtään sen selkeämpi, mutta silloin tein jotain vaistomaisesti oikein.
Tai niin luulen, kun noita aikoja korkean ikäni kummulta katselen taaksepäin muistini hämärtyessä.
Sarjari-lehdestä.
Pakolaispojan tarina
AS: Haluaisin vielä kysyä yhdestä ajankohtaisesta julkaisusta. Olet ollut viime aikoina mukana mm. Mitä sä täällä teet? – Tarinoita maahantulosta -antologiassa (2016). Sait piirrettäväksesi afganistanilaisen pojan tarinan. Mitä ajatuksia tästä projektista jäi?
OH: Se juttu meni monella tavalla ihon alle. Tarinan olisi voinut laajentaa vähintään minialbumiksi, jouduin jonkun verran oikomaan saadakseni sen kaiken mahtumaan annettuun sivumäärään. On ollut voimaton olo, kun koko pakolaisten tilanne ja kaikki siihen liittyvä – eikä vähiten kuvottava ja nihkeä poliittinen peli asian ympärillä – tuntuu ylitsekäymättömältä ja yhden ihmisen vaikuttamiskeinot niin mitättömiltä.
Mitä sä täällä teet? Tarinoita maahantulosta -kirjasta.
Toisaalta sitten tuon jutun piirtäminen ja käsikirjoittaminen autenttisen tarinan pohjalta oli jollain tavalla terapeuttista itselleni, niin kuin tekisin jotain asian eteen. Näillä henkisillä ja fyysisillä voimavaroilla ei järjestetä mielenosoituksia – hädin tuskin enää edes osallistutaan niihin, joten koin osallistumiseni tähän antologiaan nimenomaan osallistumisena ja sellaisena satsauksena, johon kykenen.
Tuo tapaus, johon sarjakuvani perustui, miten pakolaispoika kulkeutui Suomeen ja kuinka ikävästi episodi siltä osin päättyi, avasi kyllä omiakin silmiäni ja herätti toisaalta myös kysymyksiä. Tuli sellainen olo, että se kaveri ei pysty kertomaan kaikkea. Tarkoitan, että siinä matkalla hänelle on saattanut tapahtua kaikennäköistä, mistä hän ei halua tai voi puhua. Minkä siis ymmärrän täysin. Suhtautuisin melko epäilevästi muihin ihmisiin itsekin vastaavassa tilanteessa.
Tarkemmin ajatellen, jos olisin itse tuossa asemassa, en olisi lähtenyt ollenkaan mukaan vastaavaan projektiin. En olisi varmaan pystynyt olemaan noinkaan avoin, vaan olisin ollut täysin hiljaa seuraamusten pelossa.
Heräsi myös sellaisia ajatuksia, että onko tämä jonkinlaista hienovaraista – tai vähemmän hienovaraista – riistoa. Teenkö tämän itsekkäistä syistä? Valehtelenko jotenkin itselleni? Haluanko vain edistää omia tarkoitusperiäni (ja niin sanottua, joskin säälittävää ”urakehitystäni”) käyttämällä hyväkseni hädänalaista ihmistä, joka yrittää epätoivoisena saada äänensä kuuluviin, samalla kun loikoilen lihoen hyvinvointivaltion luksustoimentulotuen kustantamalla maidolla, hunajalla ja ambralla?
Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että nykyisin saattaa saada melkoisen paskamyrskyn niskaansa osallistumalla tämmöiseen, eli jos olisin täysin omahyväisillä motiiveilla ollut liikkeellä, olisin valinnut jonkun vähemmän kiistanalaiseen aihepiiriin liittyvän projektin ja luikkinut näätämäisesti jonnekin kujalle piiloon.
Julkaistu aiemmin Sarjainfo-lehdessä 1/2017. Tilaa Sarjainfo täältä.
Pienlehtiä ja omakustanteita voi lähettää arvosteltavaksi pienlehtipalstalle: Otso Höglund, c/o Tilitoveri, Tammelan puistokatu 30–32 C 48, 33100 Tampere.