Liv Strömquist: Nousu ja tuho; Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne. Sammakko, suomennos Helena Kulmala
Arvio: Aino Sutinen
Sarjainfon lahjomaton kriitikkoraati äänesti Liv Strömquistin vulvan kulttuurihistoriaa ruotivan Kielletyn hedelmän vuoden 2016 parhaaksi käännöskirjaksi. Nyt Sammakko on kääntänyt tekijän tuotannosta kerralla kaksi uutta kirjaa, joita voisi kutsua vaikkapa humoristisiksi, yhteiskuntakriittisiksi tietosarjakuviksi.
Strömquistillä on yksi kantaaottavan ruotsalaisen sarjakuvan terävimmistä kynistä. Hän pilkkaa mainiosti, ei säästele huutomerkkejään, mutta keskittyy perustelemaan väitteensä taustoitetusti, siteeraten tutkimuksia ja teorioita. Aiheena on aina valta.
Superrikkaita ja rakkaussopimuksia
Nousu ja tuho on tuhokapitalismin kritiikkiä, hieman kuin jos Naomi Klein olisi humoristi. Yritysjohtajien ilmastonmuutosdenialismi on valaistunutta hetkessä elämistä puhtaimmillaan. Markkinaoikeiston lemmikkikirjailija Ayn Rand sai paatokseensa vauhtia amfetamiinista.
Nykykirjailijat ja mediavaikuttajat tulevat valkoisesta keskiluokasta, käsittelevät omistavan luokan ongelmia ja käskyttävät työväenluokkaa tosi-TV:ssä. Vasemmisto on menettänyt suuret unelmansa ja keskittyy lannistuneena ajatuspartiointiin ja orjamoraaliin. Kukaan ei puhu TTIP-sopimuksesta.
Sosiologian kandidaattia tämä kaikki lämmittää – ah, vihdoin puhutaan luokasta! Juuri noin yksilöllisyyttä meille myydään! Leikkaan katkoviivoja pitkin irti muistilapun: ”Muistakaa luokka”.
Prinssi Charlesin tunne käsittelee valtaa romanttisen rakkauden piirissä. Kirjasta on aiemmin julkaistu osia Suffragettien city -antologiassa (Schildts, 2011).
Heteronormatiivinen ja patriarkaalinen kulttuuri odottaa naisten tekevän tiettyä emotionaalista työtä. Miehille liikkumatilaa ja julkista arvostusta antava kulttuuri imee naisista elinvoimaa ja kahlitsee tosiasiassa miehiäkin.
Länsimaisen rakkauskäsityksen ja (etenkin naisen) seksuaalisuuden kontrolloimisen taustalla ovat historialliset omistussuhteet. Parisuhteen rituaalit muistuttavat uskontoa ja toisaalta niistä puhutaan markkinatermein. Valta-asetelmia, hoivavastuuta ja emotionaalista väkivaltaa käsitellään riipaisevasti muun muassa julkkisesimerkkien kautta.
Naurattaa ja itkettää, kaikenlaisia tunteita. Näinhän se menee! Strömquist antaa aidosti uusia oivalluksia. Uusinamme kulttuurimme haitallisia kuvioita, vaikka ajattelemme toimivamme vapaina. Tähän huutomerkkejä!!!!
Ihanan kököt pottunaamat äänessä
Strömquist ei ole teknisesti aivan virtuoosimainen kuvittaja, mikä yhdessä runsaan tekstin määrän kanssa karkottanee osan lukijoista. On vaikea sanoa, missä määrin kuvailmaisu on tahallista.
Strömquist itse on vihjannut, että kömpelyys tekee teoksista lähestyttävämpiä – lukijalle voi tulla tunne, että osaisi luoda tätä itsekin. Asenne on siis tee-se-itse ja punk, tarvitaan vain kynä, sakset, liimapuikko ja hyvin varusteltu kirjastolaitos!
Tarvitaan vain kynä, sakset, liimapuikko
ja hyvin varusteltu kirjastolaitos!
Kuvat toimivat siis näinkin ja ovat ilmeikkäitä. Satiirin kohteet saavat arvoisensa käsittelyn ja viivassa on vauhtia, jopa raivoa – esimerkiksi Alan Greenspanista on Nousussa ja tuhossa tullut ihanan muodoton perunapää.
Tekstivaltaisuus on monelle muullekin ruotsalaiselle sarjakuvalle tyypillistä. Kyse on painotus- ja varmasti kulttuurieroistakin. Mutta siinä missä monissa sarjakuvissa diskuteerataan, Strömquistin tarinat ovat ikään kuin sarjakuvallisia esseitä lähdeviitteineen.
Käsin tekstatut kirjat on ladottu suomeksi fontilla, ja vaikka fontti onkin hyvin kustomoitu tekijän käsialasta, niin onko juuri tässä kohdin aina pakko säästää? Toisaalta ymmärrän ratkaisun juuri näissä kirjoissa, sillä tekstin määrä on suuri.
Kansankodin skandaalit
On pakko kehua Strömquistin tarkkanäköisyyttä. Hänelle toivoisi laajaa lukijakuntaa ja keskustelua kirjojen ympärille. Kohderyhmä voisi olla kutakuinkin kaikki, joilla on jonkinlainen tunne-elämä ja/tai jotka elävät 2000-luvun kapitalistisen yhteiskunnan vaikutuspiirissä. Viittaukset ruotsalaiseen yhteiskuntaan eivät vieraannuta liikaa, mutta niiden ja kirjassa mainittujen julkimoiden tuntemisesta on varmasti ylimääräistä hupia (kuka ihmeen Christer Sandelin?).
Pohjoismaisen hyvinvointivaltion ihanteet ja tulevaisuus mietityttävät Ruotsissa. Äärimmäisen rikkaiden piirit ja periytyvät luokkaerot ovat kansankodissa vielä näkyvämpiä ilmiöitä kuin meillä, ja monarkiallakin on oma kulttuurinen vaikutuksensa. Feminismi ja antirasismi taas ovat valtavirtaa ja näistä keskustellaan valtakunnanpolitiikassa.
Strömquist kritisoi tarvittaessa kärkevästi myös omiaan. Hän pohtii, millainen yhteiskunnallinen vaikuttaminen on todella tehokasta ja mitä vaihtoehtoja voisi alkaa kuvitella. Sarjakuvissa on pamflettimaisuutta.
Olen aiemmin lukenut Prins Charles känslan ruotsiksi. Oletin tarvitsevani sanakirjan apua, mutta yllättäen lukukokemus avautui aivan selkeänä kouluruotsillakin. Pidän tätä merkkinä selkeästä ilmaisusta. Teoreettisista aiheista huolimatta kirjat eivät missään nimessä ole vaikealukuisia. Helena Kulmalan suomennos välittää nyt hyvin Strömquistin purevan kielen.
”Meinaan vaan, että kukapa ei pirissä tuntisi itseään yli-ihmiseksi?!”
Julkaistu aiemmin Sarjainfo-lehdessä 4/2017. Tilaa Sarjainfo täältä.