Vieraskynä-kolumni: Ville Hytönen
Kun avaa oven, helikellot soivat. Eivät välttämättä konkreettisesti, mutta synesteettisesti talon rakenteen kautta. Käytetään sanaa tintinnabuli. Se on maailman esitetyimmän taidesäveltäjä Arvo Pärtin luoma sävellystapa, jota kutsutaan meditatiiviseksi mutta haastavaksi, yksinkertaiseksi mutta moniväriseksi. Astun metsän ovesta sisään valkoiseen, lasiseen, hieman Alvar Aallon Savoy-maljakon muotoiseen rakennukseen, Tabulaan.
Tämä on Arvo Pärtin keskus, 85-vuotiaan taiteilijan kunniaksi perustettu säveltaiteen kirjasto, museo ja tutkimuskeskus keskellä Laulasmaan metsää Luoteis-Virossa. Asun itse lähellä ja pääsen käymään täällä pyörällä viikoittain opiskelemassa Pärtin taidekäsitystä, tavoitteenani siirtää se runouteen.
Se ei ole helppoa. Pyhä yksinkertaisuus on haastavaa. Sanotaan, että Pärtin musiikki löytää selittämättömän pakopaikan. Kolmisointujen kaukaiset kellot. Äänten välisyyden. Sellaisen jonka ilmaiseminen sanallisesti on vaikeaa. Mutta onko myös kuvallisesti?
Pärtin ansiot ovat monet, mutta tuskin hän osasi arvata jokunen vuosi sitten vielä, että nuorehko sarjakuvantekijä Joonas Sildre tekee hänestä sarjakuvaromaanin, jota tullaan pitämään virolaisen sarjakuvan merkkiteoksena.
Sildren teos, Kahe heli vahel – Graafiline romaan Arvo Pärtist (2018, suom. Kahden sävelen välissä, 2024), on hämmentävän seesteinen. Sekin ikään kuin mukailee Pärtin rauhaisaa olemusta ja tämän taidetta. Kun se luo jännitteen Arvo-pojan äidin hetkellisestä poissaolosta tai isäpuolen mainitsemisesta, jännite ei jää päälle, vaan kerronta soljuu rauhallisena. Isäpuoli ei ole paha. Äiti ei ole kadonnut.
Kun neuvostomiehitys keskeyttää Viron kehityksen, Arvo-poika kuuntelee megafonien lähettämää propagandamusiikkia ja oppii siitä yhtä lailla kuin kaikesta muustakin musiikista. Kun kouluun ilmestyy propagandistinen punanurkka, jossa levitetään tietoisuutta kommunismista, säveltäjänuorukainen istuu punanurkan pianon ääressä säveltämässä.
Harvinainen sarjakuvaelämäkerta
Sildren kerrontaa on lähes liikuttavan miellyttävä lukea. Se ei pelaa perinteisillä aristoteelisilla kaavoilla, vaan etenee pohdiskellen säveltäjän eetosta ja poetiikkaa. Kuin kaunokirjallinen esseeromaani. Kirjan nimi on suomennettuna juuri sitä samaa: “Kahden äänen välillä – Sarjakuvaromaani Arvo Pärtistä”. En voi olla ajattelematta, että Sildre saattaa saada kuulla samaa kritiikkiä kuin Pärt. Että hänen vähäeleistä piirrostyyliään ja rauhallista otettaan kritisoitaisiin yhtä lailla kuin Pärtin näennäisesti yksinkertaista tyyliä.
“He kutsuvat tyyliäni uusyksinkertaiseksi, joten minä kutsun heidän musiikkiaan vanha-monimutkaiseksi”, vastasi Pärt jo 1990-luvulla pilke silmäkulmassa. Sildre kuvaa graafisesti Pärtin meditatiivista luonnetta vaikkapa tämän perheen kuppien ja mukien maalaamisen tradition kautta.
Virossa on tapana korostaa Pärtin vaatimattomuutta ja nöyrää olemusta, niin myös hänelle omistetun keskuksen arkkitehtonisessa muodossa. “Tabula ei ole hierarkkinen rakennus. Sen keskipiste siirtyy tarpeen ja sijainnin mukaan”, kuvaa Viron arkkitehtuurimuseon johtaja Triin Ojari Arkkitehtuurilehti Majassa (2/2018). Moniulotteisen, valoa tavoittelevan rakennuksen ovat suunnitelleet espanjalaisarkkitehdit Fuensanta Nieto ja Enrique Sobejano.
Ojarin kuvaus rakennuksesta on kuin kuvaus Pärtin musiikista tai Sildren kerronnasta. Sildren teoksessa Pärtin musiikkia kuuntelevien ihmisten suhdetta musiikkiin merkitään/kuvataan leikillisellä nuotinnuksella, mutta ei aivan siten kuin Aku Ankassa. Nuotinnos ei ole oikeaa nuottikirjoitusta vaan pelkkiä kokonuotteja, joiden koko muuttuu suuremmaksi ihmisten nauttiessa yhä enemmän näennäisesti yksinkertaisesta sävellyksestä. Samaan aikaan kuuntelijat taipuvat jokaisen kokonuotin myötä yhä enemmän taaksepäin.
Pärtin taiteen merkittävin piirre lienee nuottien välinen etäisyys. Kuin semioottisesti ajattelisi tyhjyyttä merkitsevän pisteen ympärillä. Se on staattista mutta hengittävää. Sakraalia mutta virkistävää. Sildren lähes hagiografisiin mittasuhteisiin yltävästä sarjakuvaromaanista sen sijaan löytyy liikettä. Se on dynaamista mutta toisaalta juuri Pärtin sisäiseen maailmaan keskittyvää. Silti siinä on vaatimattomuuden ja rauhallisuuden tuntua.
Pärtin teoksissa musiikin ikiaikainen traditio yhdistyy moderniin teoskäsitykseen, joten hänen voi uskoa olevan mielissään Sildren kunnioittavasta otteesta ja Virossa erittäin harvinaisesta sarjakuvaelämäkerran muodosta. Se on kaiken lisäksi ensimmäinen viroksi kirjoitettu elämäkerta säveltäjäsuuruudesta.
Joonas Sildre on myös panostanut teokseen pärtmaiseen tapaan. Hän sai ideansa vuonna 2005 ja keräsi materiaalia seitsemästä kahdeksaan vuotta. Vuonna 2013 alkoi tarinan piirtäminen ja teos julkaistiin 2018. Pärtin itsensä sarjakuvataiteilija tapasi noin viidestätoista kahteenkymmeneen kertaan. Musiikillista koulutusta hänellä ei ollut, eikä hän lukenut nuotteja.
Tuloksena on kuitenkin 222-sivuinen mammutti. “Itse asiassa tätä materiaalia oli aluksi enemmän”, Sildre kertoo Viron yleisradioyhtiö ERR:n haastattelussa. “Jätimme pois jopa 80 sivua, koska yritimme pitää painopisteen musiikin syntymässä.”
Temaattisesti Sildren teos nostaa esiin kristillisen perinteen kauneimpia arvoja: nöyryyttä toista kohtaan, armoa, anteliaisuutta. Näitä asioita liitetään usein Pärtiin itseensä ja niitä Sildre myös sarjakuvaromaanissaan nostaa. Tabula-rakennuksessa on pienen pieni ortodoksikappeli, jossa Pärtin sanotaan käyvän rukoilemassa.
Säveltäjä asuukin itse lähellä keskusta. Hänen sanotaan pyöräilevän näillä Suomenlahden eteläisillä metsäisillä rantaseuduilla hiekkateitä pitkin, aivan kuten minäkin, mutta emme ole vielä kohdanneet edes sattumalta. Joskus istun hetken Vääna-Jõesuun rannalla tai Türisalun jyrkänteen reunalla ja kuuntelen kerran tai kaksi Pärtin lyhyen pianoteoksen “Für Alina”, jonka hän kirjoitti ystäväperheensä hajottua, lohdutukseksi tyttärelle ja äidille.
Ajattelen sen taukoja ja kolmoisnuottien helikelloja, kun tuuli heittää aaltoja vasten “itsemurhakallioksi” kutsuttua törmää. Pärtin musiikki muodostaa jokaiselle hiljaisen kappelin omaan sisimpäänsä.
Kirjoittaja on Viron maaseudulla asuva kirjailija ja Suomen kirjailijaliiton puheenjohtaja. Muotokuvakuvitus Ville Hytösestä: Nina Mutik
Joonas Sildre on vieraana Helsingin sarjakuvafestivaaleilla 31.8.–1.9.2024, jolloin myös julkaistaan hänen kirjansa Kahden sävelen välissä (Suuri Kurpitsa, suom. Kaisu Lahikainen). https://sarjakuvafestivaalit.fi/
Julkaistu alun perin Sarjainfo-lehdessä 4/2020, julkaistu verkossa elokuussa 2024. Tilaa Sarjainfo liittymällä Suomen sarjakuvaseuraan, tuet samalla suomalaista sarjakuvakulttuuria.