Petteri Tikkanen: Black Peider – Itse. Daada (2016)
Arvio: Tuomas Tiainen
Iisalmelainen Petteri Tikkanen alias Black Peider on nallekarhun näköinen, kokoinen ja kenties tuntuinenkin paradoksi Suomen sarjakuvakentällä. Yhtäällä Tikkanen luo herkkiä ja hallittuja sarjakuvateoksia, kuten Sarjakuva-Finlandian saaneen Eeron (2010) ja sitä seuranneet nuoren miehen kasvua kuvanneet pienieleiset albumit. Toisaalla hän esiintyy virttyneisiin trikoisiin sonnustautuvana vapaapainija Black Peiderina, soittaa hikisiä keikkoja ja on sarjakuvadokumentaation mukaan sekä alati auliiden bändäreiden ahdistama että suvereenisti kaikkivoipa.
Kumpaakin edellämainittua maailmaan mahtuu. Black Peiderin edesottamuksista olemme saaneet lukea albumeista Black Peider (2008) ja Ura (2012). Ensinmainittu on kerrassaan mainio painotuote: ylilyövän tyylikkäisiin kansiin pakattu kooste luonnosmaisia ja herkullisen härskejä sarjakuvia. Ura puolestaan toimi paljoon ehtineen painijan välitilinpäätöksenä paketoimalla yksiin kansiin sarjakuvia, valokuvia, julisteita ja muistoja vuosien varrelta. Rumba-rocklehti on lisäksi julkaissut Black Peiderin strippejä ja reportaaseja vuodesta 2011 lähtien. Niitä nähdään kosolti myös Itse-kirjassa.
Black Peider onkin mainio raportoija. Hän jos kuka saa liven tuntumaan liveltä ja hien haisemaan hieltä myös paperille painettuna. Mitä seikkaperäisemmin Tikkanen aiheeseen paneutuu, sitä syvemmälle viedään myös lukijaa. Kirjan loppuun järkevästi sijoitetut pitkät Black Peider Awards -koosteet vuosilta 2012–14 kertaavat kotimaisen musiikkielämän kunkin vuoden sykähdyttävimpiä hetkiä. Sopii toivoa, että poukkoilevan polveilevat ja ylenmääräisesti, mutta aivan ansiosta hehkuttavat gaalalähetykset, jatkuvat tulevinakin vuosina.
Alkuvoimaisuuden nimeen vannovan Peiderin valinnoista ei voi valittaa, sillä alkuvoimaisuuden voisi juuri hänen sanoa tuntevan. Enkä tarkoita vain kyvykkyyttä tunnistaa raakaa voimaa. Asiantuntijuutta on havaita myös pienieleisyys ja herkkyys, tuntea suoraan sielusta nouseva taiteilijuus. Jukan & Jytämimmien ja Pertti Kurikan nimipäivien ohella Peider nostaakin palkinnoille esimerkiksi Tiiu Helinän elektrofolkin sekä Laura Moision, jonka ”Spiraali”-kappaleen soidessa autoradiossa Tikkasen oli parkkeerattava tien sivuun ja kuunneltava laulu loppuun. Kuinka moni meistä tekee niin?
Alati uutta koettavaa etsivä Black Peider innostuu levyistä ja keikoista
suorastaan kadehdittavalla intensiteetillä.
Kokoelma-albumin pääosassa on musiikki, mutta välillä Tikkanen ehtii käsitellä esimerkiksi päänsärkyä ja atooppista ihoa. Muutamat sarjakuvantekoon liittyvät sivut ovat orpoja mausteita rockia henkivässä kirjassa. Kuvituksen ja sarjakuvan opettajana Tikkasella olisi takuulla substanssia esimerkiksi täysiverisen sarjakuvaoppaan tekemiseen – mikä vinkiksi kustantajille todettakoon. Toki Black Peiderkin piirtää, mutta tyytyy esittelemään erilaisten kynien viivaa ja erimuotoisia sarjakuvaruutuja. Aihevalikoimaltaan kirja on musiikkipainotuksesta huolimatta raikkaan oloinen ja monipuolinen.
Itse sisältää ilahduttavan määrän myös todellisten artefaktien esittelyitä. Esineiden, tässä tapauksessa levyjen ja mielenkiintoisten instrumenttien, arvostajana nautin tästä syvästi. Jon Spencer Blues Explosion -kokoelmaansa Tikkanen esittelee levy levyltä yhtyeestä kertoessaan. 12 tuuman magneettilevylle ääntä tallentava Assmann-sanelin vaikuttaa liian upealta ollakseen totta (mutta totta se on!). Pesäpallomailasta valmistettavaksi aiottu kitara jää luonnoksen asteelle, vanhasta ensiapulaatikosta valmistettu soitin tehtiin oikeasti. Sarjakuvajulkaisuista Tikkanen ei syystä tai toisesta kerro, vaikka seuraa kenttää sisältä käsin (kenties liiankin likeltä?).
Parasta Itse-kokoelmateoksessa on Tikkasen vilpittömyys. Alati uutta koettavaa etsivä Black Peider innostuu levyistä ja keikoista suorastaan kadehdittavalla intensiteetillä. Ihailu lähentelee suoranaista fanitusta. Se on virkistävää, onhan ihailija omien sanojensa mukaan ylipainoinen nelikymppinen heteromies. Kriitikkopainotuksista välittämättä Peider muistelee lämmöllä jopa Bitch Alertin Heinietä, joka olikin toki asiallinen murisija yhtyeensä haukotuttavasta rrrrankkuudesta huolimatta. Myös koko kansan iskelmätähtien Suvi Teräsniskan ja Anne Mattilan palkitsemiset avartavat pakettia rock-uskottavuutta vähentämättä.
Ja mitä tekee musiikin ystävä saadessaan tietää Jukan & Jytämimmien lopettamisesta? Tietenkin tilaa yhtyeen nettikaupasta kasan pukimia ja muita tykötarpeita – ja nostaa rokettitrion keikalla laulu- ja kitarasolistin harteilleen patsastelemaan, vaikka viime kerralla vastaavan toimenpiteen vuoksi mykistyi kitara. Onnistunut keikka-akrobatia kirvoittaa painijan silmäkulmaan paljonpuhuvan kyyneleen.
Kirjan kylkiäisenä tulee Singer-Songfighter-CD, ensimmäinen varsinainen Black Peider -äänite. Yhteistyössä Humu Recordsin kanssa julkaistun levyn sisältöä on aiemmin kuultu vain rajoitetusti levinneillä kaseteilla viitisen vuotta sitten. Puolen tunnin mittaan mahtuu puolentoistakymmentä lyhyehköä rykäisyä ja puhe.
Artisti itse haaveilee vinyyliversion painattamisesta, mutta ounastelee 300 kappaleen minimimäärästä kahden kolmanneksen jäävän nurkkiin lojumaan. Musiikki kyllä kuuluu laserformaatissakin, mutta aidoimmillaan se on toki esiintymistilanteessa. Ja niitä seurannee, mikäli reikiintynyt esiintymisasu vain kestää.
Teksti on aiemmin julkaistu Sarjainfo-lehdessä 3/2016. Tilaa Sarjainfo kotiisi täältä.