Tarkastelen tässä artikkelissa 50 vuotta täyttäneen Sarjainfon valikoituja vuosikertoja ja jututan vanhoja lehden tekijöitä.
Teksti ja kuvat: Aino Sutinen
Ensimmäiset Sarjainfot ovat kulmastaan nidottuja ohuita monistenippuja, joihin on ladottu tekstiä kirjoituskoneella. Nippu ilmestyi vuoden 1972 aikana kuudesti. Näitä painettiin aluksi öisin Helsingin Sanomien tiloissa vahamonistuskoneella.
Kuvitusta on vuoden 1972 Sarjainfoissa niukasti, eikä varsinaisia kansikuviakaan ole. Yhtä numeroa on käsitelty tarkemmin Satu Jaatisen artikkelissa tässä samassa lehdessä (4/22).
Sarjainfossa esitellään paljon yhdistysasioita: sarjakuvaseuran sääntöjä ja periaatteita, kokousten pöytäkirjoja ja toimintasuunnitelmia. Ensimmäisessä numerossa kerrotaan, että tätä tiedotetta (Sarjainfoa) lähetetään noin sata kappaletta ympäri Suomen.
Jäsenhankinta ja tiedon levitys oli vielä aluillaan. Seura lähti heti järjestämään sekä sarjakuvakurssia, Populaarikulttuuripäiviä että Pekka Puupää -päiviä ja kokoamaan omaa arkistoa. Puupäähattu-palkinto keksittiin. Samana vuonna ilmestyi myös Heikki Kaukorannan ja Jukka Kemppisen yleisteos Sarjakuvat, joten sarjakuvakulttuurin kartoitus oli alkanut toden teolla.
Muutamien varsinaisen artikkelien teemoina on vuoden mittaan muun muassa seuraavia: lastensarjakuvien kapitalismikäsitys, amerikkalaisen sarjakuvan väkivalta, tekijänoikeusasiat ja vierailu Hergén studiolla.
Ulkomaisista julkaisuista, tapahtumista ja tutkimuksista ollaan kartalla ja niistä uutisoidaan, kirjoittajaksi mainitaan myös ulkomaankirjeenvaihtaja. Eri maiden sarjakuvakulttuurilehtien sisältöä referoidaan. Eräässä lukijapalautteessa toivotaankin enemmän panostusta kotimaiseen kenttään, nimimerkillä “Vihainen”.
Sarjainfolla ei ollut vielä varsinaista päätoimittajaa, mutta muun muassa monipuolisesti kielitaitoinen Heikki Kaukoranta oli tekemässä lehteä. Kaukoranta on tehnyt uransa Kansalliskirjastolla, kääntäjänä ja sarjakuvatoimittajana.
– Numerot postitettiin kirjeinä: taitto kahtia ja nitojalla kiinni, muistelee Kaukoranta.
– Ja päälle postimerkki, joita ostettiin niillä olemattomilla jäsenmaksuilla, joita perustajat kokosivat itseltään. Koonti- ja postitustyöt talkoina. Nätisti sanoen: siitä oli hyvä ponnistaa ylöspäin.
Myös esimerkiksi Jukka Rislakki ja Kersti Juva kuuluivat toimitukseen.
– Ekaan numeroon piirsi Jukka Rislakki sen kävelevän pojankoltiaisen. Minä bongasin jostain Kuluttajain lehden tai ehkä Elannon numerosta Fogelin piirtämän Pekka Puupään. Toto Kaila suhtautui suopeasti näihin lainailuihin.
Mitä juuri perustetussa Sarjainfossa haluttiin korostaa?
– Mitä haluttiin korostaa? Hmm… Siltähän tuo nyt näyttää, että monilla tanterilla toimimistamme. Näköjään sitäkin, että meillä oli heti ensimmäisestä vuodesta alkaen kontakteja vastaavantapaisiin eurooppalaisiin toimijatahoihin. Ja toivottiin sitä, että voitaisiin ruveta julkaisemaan sarjakuvaa eri näkökulmista selvitteleviä artikkeleita.
1982
Mustavalkoiset lehdet on tekstitetty kirjoituskoneella. Mukana on hienoja markkereilla ja siveltimillä käsin piirrettyjä otsikkoja sekä erilaisia alleviivauksia ja huomioita. Taitto on siis tehty käsin, ja lehdissä onkin pienlehtimaailman henkeä.
Samaan aikaan ilmestyi useita erilaisia sarjakuvapienlehtiä, ikään kuin ajan punk-hengessä. Näitä lehtiä myös arvostellaan Sarjainfossa.
Lehdistä välittyy tekemisen hauskuus ja into asiaan, joka myös otetaan vakavasti. Sarjakuvatutkimusta ja -kirjoittamista halutaan kehittää. Sarjakuvaa puolustellaan roskakulttuurisyytöksiltä, joita tähän aikaan riittikin, muun muassa kasvatuksen ammattilaisten taholta.
Vuoden kansikuvat ovat Prinssi Rohkeasta, Aku Ankasta, Timo Aarnialalta ja Antonia Ringbomilta. Artikkelien teemoja ovat muun muassa seuraavat: Falklandin sota pilakuvissa, sarjakuva ja rock, uuslukutaidottomuus, Mustanaamion maailmankuva sekä mesmerismi ja muut tajunnan muutostilat Carl Barksin sarjakuvissa.
Lehteä päätoimitti vuosina 1977–82 Juhani Tolvanen, joka on tunnettu myös pitkäaikaisena Ilta-Sanomien toimittajana.
–Tekstit kirjoitutettiin konekirjoittajilla, joilta tulleet liuskat vietiin kuvien kera taittajalle. Konekirjoittajat ja taittajat saivat korvauksen työstään. Muu kaikki oli talkootyötä, Tolvanen kertoo.
– Pekka Tuliara oli kullanarvoinen mies, sillä hän tarjosi aina kiinnostavia juttuja.
Lehdessä haluttiin Tolvasen mukaan erityisesti parantaa suomalaisen sarjakuvan asemaa.
– Haasteet olivat paljon aikatauluissa. Hyvin usein vuoden viimeinen numero meni todella kalkkiviivoille and beyond.
Kalervo Pulkkinen avusti lehteä pitkään, myös vuonna 1982. Tätä myöhemmin hän toimi myös päätoimittajana (1983–85).
– Vuonna 1982 olin tekemässä diplomityötäni arkkitehdiksi ja samalla muuttamassa pysyvästi Helsinkiin, sattumalta Kalevankadulle, samaan kortteliin minne avautui kunnon sarjakuvakauppa, Sarjakuva-Fennica, muistelee Pulkkinen.
Yksi vuoden numeroista keskittyy animaatioon, ja sarjakuvaseura on jopa järjestänyt Animaatiopäivät Helsingissä.
– Viereisessä korttelissa toimi Tööt-filmin tietokoneanimaatiostudio, ja naapurikortteliin muutti vielä STT:n konttori, jonka kautta sujui tiedotteiden jako lehdille ennen nettiaikaa.
– Sarjainfossa julkaistuissa jutuissa hyödynsin pitkää ulkomaista kirjeenvaihtoani.
– Muuttoni jälkeen hankittiin Sarjakuvaseuralle oikea reprokamera. Ajalla ennen tietokoneita ja skannereita tarvittiin kuvien valmistukseen pimeä huone ja iso masiina, joka sitten oli ilmaisena vuokralaisena minulla parikymmentä vuotta. Reprokameran ansiosta paperitaitossa päästiin myös eroon konekirjoituksen julkaisemisesta. Otsikot tehtiin periaatteen vuoksi edelleen käsityönä. Tekstit vein ladottavaksi Suomi-lehden latomoon, jossa niitä toisinaan otti vastaan nykyinen ulkoministeri Pekka Haavisto.
1992
Vuoden 1992 numeroissa on kiiltävät kannet ja kuvat Kati Kovácsilta, Mauri Kunnakselta, Asterixista sekä Sari Luhtaselta ja Tiina Pajulta. Naisten tekemää sarjakuvaa oli alkanut olla noihin aikoihin entistä enemmän.
Lehti on taitettu tietokoneella. Mustavalkoisten näytekuvien tekninen laatu on olosuhteiden pakosta hieman vaihtelevaa. Apinalaatikosta käy ilmi, että avustajat voivat lähettää tekstejä “korpulla tai lerpulla” ja kuvat valokopioina. Tekniikka oli vielä kallista eikä itsestäänselvästi kaikkien käytettävissä. Lehteä päätoimitti vuosina 1990–92 Harto Hänninen, joka on populaarikulttuuriin erikoistunut toimittaja muun muassa Ylellä.
– Lehden kokoaminen oli työlästä: juttujen pituuksien setviminen ja kuvituksen haaliminen ilman modernia tietotekniikkaa oli haastavaa, Hänninen muistelee. Monesti teemanumeroihin tarkoitetut artikkelit eivät mahtuneetkaan taittoon tai tulivat postissa vasta lehden ollessa jo painossa. Graafikko Pentti Nuortimo teki taittoa muistaakseni tuolloin ultramoderneilla Applen Maceilla, muistelisin ihailleeni suuria näyttöjä hänen työhuoneellaan.
Uutispalstalla on tarkkoja katsauksia eri maiden kustannustilanteesta, palkinnoista, skandaaleista ja milloin mistäkin. Esimerkiksi toimituksen ranskalaisen sarjakuvan tuntemus näkyy.
Vaikka esimerkiksi Disney-juttuja on muutamia kuten aina, Sarjainfosta näkee painotuksen aikuisten sarjakuvaan. Underground vaikuttaa, ja nykysilmin Sarjainfon näytekuvissa saattaa olla rajujakin aiheita, kuten seksiä, alastomuutta tai vaikka hirttäytynyt hahmo. Tällaista ei ole pehmennelty lehteen.
Kotimaisia sarjakuvaseuroja oli useita ja niillä julkaisutoimintaa. Esimerkiksi Keski-Uudellamaalla ja Pohjois-Savolla oli omat seuransa. Kemin sarjakuvapäivät oli merkittävä tapahtuma.
– Sarjainfo on aina pitänyt esillä kotimaisen sarjakuvan asemaa, mutta minä halusin nostaa esiin erityisesti aluskasvillisuuden, omakustanteiden ja sarjakuvaseurojen julkaisujen merkitystä, kertoo Harto Hänninen.
– Sarjakuvatutkimus oli toinen aihepiiri, jota halusin pitää esillä lehdissä. Hommasin muun muassa nykyisen Aalto-yliopiston professorin ja nykytaidetutkijan Helena Sederholmin (tuolloin Seppälä) artikkelin modernin taiteen ja sarjakuvan suhteesta numeroon 2/1992.
– Kolmas painopistealue liittyi naissarjakuvaan ja vähemmistöjen tarinoihin. Naispuolisia taiteilijoita, käsikirjoittajia ja toimittajia yritin saada esille jokaisessa numerossa, sillä ala oli vielä kovin miehinen. Tom of Finland oli myös paljon esillä. Feminismi ja queer eivät olleet vielä 1990-luvun alussa mitenkään tavanomaisia aiheita.
– Viimeinen toimittamani numero keskittyi sarjakuvan käsikirjoittamiseen.
“Lehden tekeminen oli inspiroivaa
ja idearikasta aikaa.”
Sarjakuvakritiikkien palstalla arvioidaan Taiteen keskustoimikunnan julkaisu sarjakuvan kulttuuripoliittisesta asemasta, ensimmäinen selvitys aiheesta. Ala sai jo joitain apurahoja ja sarjakuva oli juuri saanut ensimmäiset taiteilijaeläkkeensä ja läänintaiteilijansa, vaikka oli edelleen marginaalissa.
Lehtitukia sekä apurahoja suunniteltiin Sarjainfon mukaan rajusti leikattavaksi. Kotimaisten sarjakuvalehtien taloudellista tilaa harmitellaan vuoden 1992 numeroissa, ja lama näkyy. Pohjoismaisesta kulttuuritukien tasosta voitiin vain haaveilla (ja tilanne on muuten sama edelleen vuonna 2022).
Kaupallisten lehtien määrät ja painokset olivat kuitenkin vielä nykyaikaan verrattuna suuria.
– Lehden tekeminen oli inspiroivaa ja idearikasta aikaa, Hänninen muistelee.
– Numeroiden aikatauluttaminen talkoovoimin oli kuitenkin melko mahdotonta, sillä ymmärrettävistä syistä palkalliset työt itse kullakin ajoivat talkootyön ohi aikatauluissa. Tuntui myös kiusalliselta ruinata pidempiä ja syvempiä artikkeleita ilmaiseksi kokeneilta kirjoittajilta.
– Suurta iloa tuotti se, kun sain laadittua sitaattikoosteen Mauri Kunnaksen Nyrok City -sarjakuvista. Noihin sitaatteihin törmään edelleen silloin tällöin mitä erilaisimpien ihmisten puheessa. ”Sää et voi mua ymmärtää, mää oon nero. Aikaani erellä monta tuntia.”
Vuoden viimeisessä numerossa on hauska liite: keskimmäiset aukeamat muodostavat seinäkalenterin vuodelle 1993.
2002
Lehti on edelleen sisältä mustavalkoinen, kannet ovat värilliset. Vuosikerran kansissa on kuvitukset Terhi Ekebomilta, Kalervo Palsalta, Jyrki Heikkiseltä ja Hans Zenjugalta. Kansissa ei vielä ole automaattisesti uutta kotimaista kuvitusta, kuten myöhempinä vuosina muodostui tavaksi.
Sarjakuvasta oli juuri tehty taidepoliittisen aseman kartoitus, siitä kerrotaan Sarjainfossa. Heikki Jokisen selvityksestä käy ilmi, että sarjakuva putoaa helposti ns. tuolien väliin hallinnossa, kun ei se ole kirjallisuutta tai kuvataidetta. Vuonna 2002 sarjakuva kuului muotoilun jaostoon, kuten vielä vuosia sen jälkeen.
Sarjakuvalle ehdotettiin parempaa tukea, koulutusta ja muita pitkäjänteisen työn ja tunnustuksen mahdollistajia. Jonkin verran henkilökohtaisia apurahoja jo myönnettiin tuohon aikaan, ja Pauli Kallion ja Karri Laitisen sarjakuvassakin vitsaillaan apurahan hakemisesta.
Kotimaisia pitkiä sarjakuvakirjoja ja pienlehtiä ilmestyi, mikä näkyy lukuisilla arvostelusivuilla. Myös ulkomailla ilmestyneistä teoksista on useita arvioita.
Manga on tuloillaan Suomeen ja näkyy myös Sarjainfossa. Käsitellään muun muassa urheilumangaa ja saksankielistä mangaa. Avustajien erityiskiinnostuksen aiheet näkyvät. Yhden numeron teemana on sarjakuva ja elokuvat.
Lisäksi vuoden erikoisuus on Kalervo Palsa -teemanumero. Kiasmaan oli tulossa Palsan (1940–80) suurnäyttely. Sarjainfossa on jopa julkaistu Palsalta (“Kittilän tragix”) ennennäkemättömiä sarjakuvasivuja.
– Kun numero oli jo painossa, [Helsingin Sanomien] Kuukausiliite ilmestyi, muistelee toimittaja ja tietokirjailija Ville Hänninen (päätoimittaja 1999–2003).
– Sen kansikuva oli sama kuin Infolla! Halusin itkeä. Joitain viikkoja myöhemmin puhelimeni soi ja ärtynyt mies alkoi haukkua minua. Kuuntelin sujuvasti ja nyökyttelin ääneen, kunnes tajusin, että hän oli lukenut Panu Rädyn keskinkertaisen kyhäelmän Kuukausiliitteestä ja syytti minua siitä!
– ”Olet soittanut väärälle toimittajalle! Ymmärrätkö”, sanoin rauhallisesti. Ei ymmärtänyt.
– Numerossa on yhä pari juttua, jotka jokaisen Palsa-tutkijan kannattaa lukea.
Lehdistössä laajemminkin kirjoitettiin jo – tai vielä – sarjakuvasta.
– Silloin suuret sanomalehdet kirjoittivat vielä sarjakuvista suhteellisen paljon, joten korostin erikoislehden luonnetta. Julkaisin paljon juttuja siitä, mitä maailmalla tapahtuu. Tarvittaessa tein teemanumeroita. 2000-luvun alun numero ranskankielisestä sarjakuvasta käsitteli ensimmäisen kerran laajemmin maan sarjakuvakentän murrosta, joka tuotti ensin L’Associationin ja myöhemmin Christophe Blainin ja Joann Sfarin kaltaisia suosittuja tekijöitä.
Millaista oli lehden tekeminen käytännössä vuonna 2002?
– Tuohon aikaan vein kaikki kuvitukset muutamassa isossa kassissa Tampereelle, jossa taittaja Sami Kaunisvirta asui. Muutamaa viikkoa myöhemmin tein toisen reissun kaupunkiin melko valmiin taiton merkeissä. Se oli erilaista aikaa.
2012
Sarjainfo on kasvanut kooltaan jopa A4-formaattia leveämmäksi, sivut ovat vahvaa paperia. Lehti on kokonaisuudessaan värillinen ja sillä on uusi, lippumainen logo. Väripainatuksen halventuminen näkyy tietysti myös useissa Suomessa ilmestyvissä sarjakuvateoksissa.
Kansikuvat on piirretty varta vasten Sarjainfolle ja niiden tekijät ovat vuonna 2012 Mikko Jeskanen, Ville Ranta, Kati Närhi ja Joonas Rinta-Kanto.
Artikkelien aiheita ovat muun muassa sarjakuvanäytelmät, dekkarisarjakuvien historia, venäläisen sarjakuvan tabut, kiinalainen sarjakuva ja Sarjainfon 40 vuotta. Artikkeleissa myös neuvotaan sarjakuvan tekemiseen ja esimerkiksi painotekniikan salaisuuksiin. Useilta kotimaisilta ja ulkomaisilta festivaaleilta raportoidaan, Oulusta Las Vegasiin. Artikkelit ja reportaasit saattavat olla välillä sarjakuvamuodossa.
Sarjakuvaseuran tässä vaiheessa hyvin aktiiviset toiminnot näkyvät vuoden lehdissä: Helsingin sarjakuvafestivaalit oli tuolloin kasvanut isoksi kaupunkitapahtumaksi 20 000 kävijällään ja Helsinkiin oli vuonna 2008 perustettu Sarjakuvakeskus. Siellä oli ja on kursseja, tapahtumia ja työntekijöitä. Näistä tuli myös jutunjuurta ja uusia tekijöitä lehteen.
Lentävänä lauseena puhuttiin, osin kieli poskessa, kuinka “suomalaisella sarjakuvalla menee lujaa”. Toki lehteä tehtiin edelleen osin vapaaehtoisvoimin, kuten muutakin yhdistystyötä. Kulttuurintutkija ja sarjakuvataiteilija Reetta Laitinen (päätoimittajana 2012–15) pohtii pääkirjoituksessa (3/12) painettua kulttuurilehteä: “Alkeellisesta ‘paperi ja muste’ -käyttöliittymästä ei voi lähettää Facebook-linkkiä kaverilleen heti, kun törmää kiinnostavaan artikkeliin. Lehti on pakko lukea loppuun yksin, omassa rauhassa, rentoutuen ja ajatellen.”
“Keskustelua kaipaisin alalle vieläkin,
kriittistä ja moniäänistä sellaista.”
– Halusin lisätä sisällön ja asian määrää, muistelee Laitinen.
– Yksi ajatus oli saada sarjakuvakentälle jotain keskustelua ajankohtaisista, mieltä painavista tai mistä vaan aiheista. Tämä ei ihan täysin onnistunut, mutta Pidot Sabassa -keskustelupalsta oli askel siihen suuntaan. Palsta sai nimensä tietenkin klassisesta 1930-luvun kulttuuripersoonien Pidot Tornissa -keskustelukirjasta, sekä (edelleen olemassa olevasta) Saba-ravintolasta Hämeentiellä.
– Keskustelua kyllä kaipaisin alalle vieläkin, kriittistä ja moniäänistä sellaista. Sarjakuva-ala on väistänyt jo monta kulttuurialan poleemista aihetta viime vuosina ja saattaa olla, että ne rysähtävätkin yhtäkkiä niskaan varoittamatta.
Mitä haasteita oli Sarjainfolla vuonna 2012?
– Suurimmat haasteet ovat aina olleet juttujen karhuamisessa avustajilta, mutta aina ne ovat sieltä lopulta tulleet. Budjetin epäselkeys harmitti, olisin mielelläni maksanut enemmän palkkioita avustajille, jos olisin tiennyt tarkemmin, kuinka paljon sarjakuvaseuran budjetista on varaa lehdelle lohkaista.
Millaista lehden tekeminen oli?
– Siinä oli mukana reilu vuosi, kun olin kotona pienen vauvan kanssa, ja muistot ovat aika sumeat. Väsyttävää, mutta samalla kuitenkin antoisaa. Avustajat ovat aina olleet todella osaavia huipputyyppejä, onneksi ei itse tarvinnut kaikkea tehdä!
Sellainen on ollut Sarjainfon taipale. Nykyaika on liian lähellä tarkasteltavaksi. Onnea Sarjainfolle!
Lähteitä:
Sarjainfon fyysinen ja verkkoarkisto (sarjakuvaseura.fi/fi/sarjainfo/arkisto, 1972–2012 ja issuu.com/sarjakuvakeskus, 2013–18)
Satu Jaatinen: Hauskaa mutta raskasta – Suomen sarjakuvaseura 1971–2021 (Suomen sarjakuvaseura, 2021)
Kalervo Pulkkinen (toim.): Ruutujen aika – Rutor i tiden – Suomen sarjakuvaseuran kaksi vuosikymmentä (Amos Andersonin taidemuseo, 1991)
Ville Hänninen: “Herännäisyyden juuret”, Sarjainfo 3/2012
“Näitä numeroitahan on useita!”
Ollaan Helsingin sarjakuvafestivaaleilla 10.9.2022 ja kuunnellaan paneelikeskustelua Sarjainfon historiasta, mukana entiset päätoimittajat ja aktiiviset kirjoittajat Ville Hänninen, Heikki Jokinen ja Vesa Kataisto.
Hänninen muistelee aluksi 1990-luvun alun Jyväskylää, ja kuinka löysi 14-vuotiaana Sarjainfon. Kirjaston lehtiosasto oli aarreaitta.
Ville Hänninen: Missään muualla ei kirjoitettu aiheesta sen edellyttämällä syvyydellä. Vaikkapa sanomalehtijuttujen rajat tulivat nopeasti vastaan, vaikka esimerkiksi toveri Jokinen tietysti teki ansiokkaita juttuja vaikka Helsingin Sanomiin.
Heikki Jokinen: Täällä on sen verran nuorta väkeä, että heillä ei ole kokemusta tällaisesta gutenbergiläisestä maailmanajasta, jolloin informaatio liikkui painettuna. Kun -73 tai -74 käsiini osui ensimmäisen kerran Sarjainfo, se oli valtava… “Mistä sellaisia saa?” Sarjainfo onnistui saamaan lukijalle edes jotain tietoa sarjakuvasta, ja se oli suuri ponnistus ja saavutus.
Jokisen makuun lehden 80-luvun mustavalkoisuudessa oli puolensa.
HJ: Välttämättömyydestä piti tehdä hyve. Koska värillistä lehteä ei ollut mahdollista painattaa, edes kansia, siitä seurasi mustavalkoinen estetiikkaratkaisu. Se sopi ainakin minulle hyvin, koska olen syvän modernin lapsi.
Sarjakuvaa legitimoimassa
Jokista pyydetään kertomaan paneelissa Sarjainfoon liittyvä hauska vanha anekdootti. Hän oli ollut 1970–80-lukujen vaihteessa pitämässä lehden esittelytiskiä, muistaakseen kuvaamataidon opettajien päivillä.
HJ: Meillä oli muutama Sarjainfo pöydällä. Yksi opettaja tuli: “Herranjestas! Voiko sarjakuvasta kirjoittaa näin paljon? Näitä numeroitahan on useita! Mistä te oikein keksitte niitä aiheita? Nyt olisi hauska esitellä näille ihmisille se nippu Sarjainfoja, joita tällä hetkellä on olemassa, ja kaikki ne, jotka vielä tulevat.
VH: Olen sitä mieltä, että Sarjainfolla, ja nimenomaan painetulla lehdellä, on paikka myös nykymaailmassa.
Merkityksellisiä voivat keskustelijoiden mukaan olla pienetkin jutut lehdessä – arvostelut kirjoista, joita ei muualla arvostella, tai vanhojen teosten ja unohtuvien tekijöiden esittelyt. Jokin tiedonmurunen voi nousta olennaiseksi vuosikymmentenkin päästä julkaisustaan. Eikä varsinkaan pienjulkaisuista juuri muualla kirjoiteta.
Jokisen mukaan Sarjainfolla on ollut “hyvä herraonni”, ja se on pysynyt aina korkealaatuisena ja monipuolisena, pienistä resursseista huolimatta.
HJ: Sarjakuvaa voidaan lähestyä niin monella tavalla: estetiikan, visuaalisen ilmaisun, yhteiskunnallisen merkityksen, kielelliseltä kannalta… genrelajeittain, fanipohjaisesti, tutkimuksellisesti. Sarjainfo ei ole kategorisesti kääntänyt selkäänsä millekään lähestymistavalle.
Sarjainfon, ja sarjakuvaseuran, merkitys sarjakuvan legitimoinnissa on suunnaton, arvioi Jokinen. Entä mikä on hänen suosikkinsa omista jutuistaan?
– Turmiolan Tommin modernin airue!
Toimittaja Harri Römpötti muistelee yleisökommentissaan, että kun hän tutustui lehteen, sarjakuvalle kaavailtiin vielä rangaistusveroa. Sen lukemisesta oli tarkoitus kasvaa ulos, kun itsekin kasvaa. Sarjainfon ansiosta näin ei käynyt.
Vesa Kataisto: Sarjakuvan kanssa on menty aalloissa. Aina on ollut asioita, joita on pitänyt paheksua.
Kuva: Henry Söderlund
Eurooppa-vaikutteita
Hänninen miettii Sarjainfon tuoneen Suomeen kansainvälisiä vaikutteita. Asia ei kuitenkaan ole menossa parempaan suuntaan.
VH: Jos ajattelen omia päätoimittajavuosiani, käännössarjakuvan tilanne alkoi kääntyä huonompaan suuntaan silloin. Ja eurooppalaisen sarjakuvan tietämys alkoi rapistua pahasti. Pidin tilannetta niin vakavana, että toimitin jopa yhden sarjakuvanumeron, halusin julkaista lyhyitä käännössarjakuvia.
Jokinen miettii, että sarjakuva on ollut hyvin Eurooppa-suuntautunutta verrattuna useisiin muihin kulttuurinaloihin. Erikoisuutena on ranskankielisen kulttuurin tuntemus.
HJ: Kirsikkana päälle, Sarjainfossa on aina ollut kiinnostusta pohjoismaiseen suuntautumiseen.
Hänninen muistelee ottaneensa yläasteella valinnaiseksi aineeksi ranskan, koska se on sarjakuvan kieli.
VK: Totta, supersankarit eivät ole purreet Suomessa sillä tavalla kuin monessa muussa maassa. Totta kai myös undergroundista on pidetty.
Kataisto muistelee törmänneensä nuorena rajuihin juttuihin, muun muassa Richard Corbenistä ja Robert Crumbista.
Itse hän toimi päätoimittajana 2004–2009.
– VK: Omalla kohdalla olen iloinen, että sain puolustaa Ville Rantaa Muhammed-kohun aikaan [vuonna 2006].
Kuva Sarjainfon 50-vuotisjuhlasta Päivälehden museolta. Kuvassa Vesa Saarinen, Titta Lindström, Reijo Valta, Jussi Pakkanen, Rami Rautkorpi, Ville Manninen, Petri Kemppinen, Pauli Ruonala, Kari Heikonen, Satu Jaatinen, Heikki Jokinen, Juhani Tolvanen, Onni Mustonen, Ahma Hokkanen, Aino Sutinen, Ville Hänninen, Harri Römpötti, Pinja Kuusela, Heikki Kaukoranta, Jyrki Vainio, Vesa Kataisto, Kalervo Pulkkinen ja Reetta Laitinen. Kuva: Henry Söderlund.
Yleisöstä mainitaan lännensarjakuva, joka on suosittua Suomessa, usein italialaisten tekemänä. Vesa Kataisto lisää Korkeajännitykset suosittujen sarjakuvalehtien listaan. Muistellaan, kuinka parhaillaan Suomessa on ilmestynyt noin 70 erilaista sarjakuvalehteä, ja isoin painoksin.
HJ: Vuonna 1979 julkaistiin teemanumero, jossa oli vain kaikkien Suomessa ilmestyvien sarjakuvalehtien arviot. Timo Reenpää oli käynyt läpi ranskalaisia sarjakuvan analyysimalleja, ja hän laati niiden pohjalta kaavakkeen tai mallin.
Analyysimalli oli ollut hyvin 70-lukulainen, ja sen lopputulos oli, että suurin osa lehdistä on roskaa.
Jokinen muistuttaa, että Sarjainfon numeroista yksi on keräilykappale: Tintti-numero meni myyntiin R-kioskeihin, joka sitten tuhosi kaikki loput lehdet, ja sitä on olemassa vain vähän.
Yleisöstä kysellään vielä Sarjainfon suurinta virhettä tai ongelmaa.
VH: Kansainvälisen näkökulman hupeneminen viime vuosina ja vuosikymmeninä. Käännösten määrä on vähentynyt.
VK: Netti on tehnyt vaikutuksensa, ja sarjakuvan kenttä on sirpaloitunut.
Kansaa läpäiseviä suursuosikkeja tulee nykyajassa vähemmän, ja tämä näkyy Kataiston mukaan alalla yleisesti.
HJ: Monta vuotta olin sitä mieltä, että suurin virhe oli siirtyä kirjoituskoneesta koneladontaan. Alan jo olla vähän leppynyt tässä kysymyksessä!
Keskustelu on kuunneltavissa sarjakuvaseuran SoundCloud-tilillä (https://soundcloud.com/user-905348404). Siellä on myös vastaava keskustelu sarjakuvaseuran 50-vuotisjuhlaseminaarista (2021) ja muita tallenteita.
Julkaistu alun perin Sarjainfo-lehdessä 4/2022. Tue suomalaista sarjakuvakulttuuria ja liity Suomen sarjakuvaseuraan.
Kiitos Sarjakuvantekijöille apurahasta.