Teksti: Juha Mäkinen
Kuvitus: Pentti Järvelin
Juhlat pystyyn! Voin tänä vuonna viettää sarjakuvakriitikon urani 20-vuotisjuhlaa. Kirjoitin ensimmäisen sarjakuva-arvioni sanomalehti Keskisuomalaiseen syksyllä 2001. Kyseessä oli kohtalaisen kehuva teksti Valerian-albumista Epävarmoina aikoina.
Toimittaja urani on sittemmin edennyt ja pakittanut moneen suuntaan, mutta olen läpi vuosien jatkanut maakunnallisen sarjakuvakriitikon roolissa avustajapohjalta. Nykyään arviot kulkevat Savon Sanomien kulttuuritoimituksen kautta ja leviävät konserniyhteistyön nimissä jo ties miten moneen lehteen. Samalla sarjakuva-arvioille on tarjolla aiempaa vähemmän tilaa. Jo entuudestaan niukkaan palkkiotasoon juttujen jakaminen useampien lehtien kanssa ei tietenkään ole vaikuttanut mitenkään.
Olen 20 vuoden aikana ruotinut lehtien sivuilla yli 150 sarjakuvajulkaisua ja tehnyt sitä, mitä kriitikot tekevät: yrittänyt eritellä, tulkita ja kuvailla lukemaani teosta, asemoida sitä suurpiirteisesti paikalleen sarjakuvataiteen kaikkeudessa sekä hahmottaa sitä, mikä siinä on enemmän ja mikä vähemmän onnistunutta.
Oman pääni sisällä olen myös jatkuvasti kyseenalaistanut rooliani. Olen usein pohtinut, että saatan olla aivan väärä ihminen kirjoittamaan sarjakuvasta.
Laiminlyöty kuva
Sarjakuva on, kuten tiedämme, omalaatuinen sanan ja kuvan liitto, ja kriitikon pitäisi pystyä sanomaan jotakin niin sanasta, kuvasta kuin näiden välisestä suhteesta. Minä koen laiminlyöneeni kuvasta kirjoittamisen.
Esimerkiksi käy tuo 20 vuoden takainen Valerian-kritiikki: Ensin taustoitan, mainitsen muutamia seikkoja juonesta ja pohdiskelen pitkään jatkuneen sarjan tulevaisuutta, sitten esitän muutaman kriittisen huomion liian laajaksi paisuneesta henkilögalleriasta ja poukkoilevasta juonenkuljetuksesta. Kritiikin loppuyhteenvedosta löytyy sitten yksi lause piirroksistakin: ”Mézièresin piirrosjälki on pysynyt tasaisen vahvana jo vuosikymmenet.”
Kaikki tuolloiset syntini voisi laittaa nuoruuden ja aloittelijuuden piikkiin, mutta kävin pistokokeenomaisesti läpi kirjoittamiani kritiikkejä vuosien varrelta, ja huomaan toistavani samaa kaavaa yhä edelleen: Kirjoitan tekijän ja tarinan taustoista. Kuvailen tarinaa, henkilöhahmoja, juonenkuljetusta, tarinan rytmiä. Joskus saatan löytää jotain mainittavaa suomennoksesta, tekstauksesta tai painojäljestä. Ja sitten, yleensä arvion lopussa, kuin ohimennen, muutama lause piirroksista.
”Olen onnistunut laatimaan muutaman kritiikin,
jossa en kirjoita piirroksista sanaakaan.”
Eikä aina edes muutamaa lausetta. Olen näköjään onnistunut laatimaan muutaman kritiikin, jossa en kirjoita piirroksista sanaakaan. Näin on laita esimerkiksi Tommi Liimatan Ei vaikuta keikkaan -albumin kohdalla. Siitä kirjoittamani arvion perusteella voisi luulla teoksen olevan yhtä hyvin novellikokoelma kuin sarjakuva.
Tämä on samaan aikaan sekä huvittavaa että vähän huolestuttavaa. Voiko sarjakuvasta kirjoittaa näin? Onko sarjakuva minulle vain kuvitettua kirjallisuutta, jossa kuvat ovat alisteisessa asemassa tekstille?
Jälkimmäiseen kysymykseen vastaus on selvä: ei ole. Itse asiassa subjektiiviset sarjakuvamieltymykseni kiinnittyvät olennaisesti enemmän kuvaan kuin sanaan. Hyväksyn auliisti keskinkertaisenkin tarinan, jos piirtäjän kädenjälki miellyttää minua. Vastaavasti ansiokaskaan käsikirjoitus ei lämmitä, jos koen teoksen olevan visuaalisesti heikkotasoinen.
Monitulkintainen kuva
Miksi siis kriitikkona kiertelen kuvaa matkan päästä?
Osittain kyse on omasta osaamattomuudestani. Olen kirjallinen ihminen. Jos minulla jotakin lahjakkuutta on, se liittyy lukemiseen, kirjoittamiseen ja tekstien hiomiseen. Sen sijaan kuvataiteellista lahjakkuutta minulla ei ole lainkaan. Voin yleensä ottaen ylpeillä kohtalaisen vankalla yleissivistyksellä, mutta kuvataiteen tuntemukseni on ohutta. Kas, onpa mielenkiintoisen näköinen kuva – mutta edustaako tämä nyt impressionismia vai ekspressionismia? Pitää varmaan katsoa googlesta.
Minulla on kuviin vähän samanlainen suhde kuin luontoon: nautin suuresti molemmista, mutta tunnen niitä huonosti. Retkeillessäni en osaa nimetä lintu- ja kasvilajeja. Sarjakuvaa lukiessani en osaa välttämättä lainkaan sanoa, onko taiteilija tehnyt kuvansa tussilla tai siveltimellä, tai millä tekniikalla värit on tehty. Lyijykynän ja liidun jäljen pystyn sentään tunnistamaan – luullakseni.
Lisäksi kuva on ilmaisun välineenä sanaan verrattuna monitulkintaisempi ja vaikeammin määriteltävä. Piirrostyyliä voi yrittää kuvailla: se voi olla esimerkiksi ”sulavaa”, ”tarkkaa”, ”kömpelöä”, ”pelkistettyä” tai ”voimakasta”. Yksi piirtää realistisesti, toinen karrikoidusti. Joku asettuu piirtäjänä selvästi osaksi jotain traditiota tai koulukuntaa, joku toinen taas on luonut tyylin, jolle ei löydy vertailukohtia.
”Kirjoittaessani kuvista koen astuvani
heikolle jäälle ilman naskaleita.”
Kuvista voi siis esittää kuvailevia luonnehdintoja, mutta millaisia merkityksiä kuvat kantavat? Onko piirtäjä tehnyt taiteellisesti perusteltuja valintoja? Tekstin kohdalla minun on helppoa sanoa, mikä toimii ja mikä ei, mutta kirjoittaessani kuvista koen astuvani heikolle jäälle ilman naskaleita.
Jos näen jotain, joka on mielestäni huonosti piirretty, uskallanko väittää niin? Entä jos en vain ymmärrä piirtäjän tarkoitusperiä? Jos piirtäjä esimerkiksi tekee henkilöhahmoistaan niin samannäköisiä, että heitä on vaikea erottaa toisistaan, onko kyse taitamattomuudesta vai pyrkiikö hän tällä tarkoituksellisesti ilmaisemaan jotakin?
Synninpäästö?
Joten: olenko aivan epäpätevä kirjoittamaan sarjakuvasta? Jos edellä tekemieni tunnustusten valossa joku katsoo asian olevan näin, en uskalla kauheasti väittää vastaankaan.
Koen silti, että parhaimmillani olen saanut aikaan hyvinkin päteviä, asiantuntevia ja oivallisesti kirjoitettuja kritiikkejä. (Paljon olen laatinut myös keskinkertaisia ja jonkin verran aivan kelvottomia tekstejä, mutta sama kai koskee useimpien ihmisten useimpia tekemisiä.)
Olen hakenut oikeutusta tavalleni kirjoittaa sarjakuvasta vertaamalla itseäni muihin. Kävin aluksi läpi sarjakuvakritiikin grand old manin Heikki Jokisen tekstejä. Ne tuntuvat tarjoavan jonkinlaisen synninpäästön: myös hänen teksteissään kuva saattaa jäädä yllättävän vähälle huomiolle. Keskeistä Jokiselle on taustoitus ja kontekstointi, sen erittely, mihin kaikkeen arvioitava teos kytkeytyy.
Sitten lueskelin Sarjainfosta muidenkin kirjoittajien sarjakuvakritiikkejä, ja mitä huomasinkaan: useimmat muutkin kriitikot – oletettavasti minua kuvataiteellisesti asiantuntevammat – tuppaavat kirjoittamaan kuvasta vähän kuin ohimennen. Jaettu synti on vain puoli syntiä!
Nyt kun meitä mahdollisesti syyllisiä näyttää olevan isompikin joukko, yritän muotoilla vielä yhden yrityksen kollektiiviseksi puolustuspuheenvuoroksi: kriitikko pyrkii aina kirjoittamaan siitä, minkä katsoo olevan kussakin teoksessa olennaisinta ja huomionarvoisinta. Hassua kyllä, aika monessa sarjakuvassa kuva ei sitä ole. Tämä pätee etenkin juonivetoisiin sarjakuviin, joissa keskiössä on tarina, jota kuvat osaltaan kuljettavat ja kannattelevat.
Eniten olen kiinnittänyt piirroksiin huomiota silloin, kun niissä on jotain sisäisesti ristiriitaista ja siksi kiinnostavaa. Esimerkiksi Ada viidakossa -albumin kohdalla kirjoitin useamman kappaleen Altanin omintakeisesta tyylistä: groteskit mieshahmot ja nukkemaiset naishahmot sekä jatkuva rintojen esillä oleminen ilman varsinaista erotisointia muodostavat hämmentävän yhdistelmän.
Altan: Ada viidakossa (Sarjainfon arvio vuodelta 2018 täällä).
Toinen esimerkki: Avi Heikkisen albumi Valotusaika edusti omalaatuista kokeilua, jossa jokainen ruutu pohjautui valokuvaan, jota tekijä oli jatkojalostanut piirtäjällä ja photoshoppaamalla. En pitänyt lopputulosta ollenkaan onnistuneena, mutta erikoisuutensa vuoksi se ansaitsi kritiikissä enemmän huomiota.
Ehkä on sittenkin niin, että sarjakuvakriitikko pyrkii kirjoittamaan ennen kaikkea sarjakuvan sisäisestä maailmasta. Jos en kirjoita kovin yksityiskohtaisesti kuvista, niin enpä toisaalta erittele kovin yksityiskohtaisesti myöskään sarjakuvassa käytettyä sanastoa, lauserakenteita tai tekstin rytmiä – paitsi jos niissä on jotain poikkeuksellisen kiinnostavaa tai ongelmallista.
Mikäli saan jatkaa sarjakuvasta kirjoittamista, lupaan joka tapauksessa seuraavien 20 vuoden aikana yrittää löytää kuvista ainakin joskus enemmän sanottavaa. Sarjakuvataiteen itsensä vuoksi toivon, että arvioitavikseni päätyvät teokset antavat siihen aihetta.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja. Hän on työskennellyt kevään 2021 Taiteen keskustoimikunnan myöntämällä kirjoitusapurahalla.
Julkaistu alun perin Sarjainfo-lehdessä, Vieraskynä-palstalla 2/2021. Haluatko tukea suomalaista sarjakuvakulttuuria? Tilaa Sarjainfo täältä.