Suomeen asettunut kanadalainen Sophie Labelle tekee poliittista verkkosarjakuvaa transsukupuolisuuden aiheista. Hänen työnsä kerää faneja ja myös osansa netin vihapostista.
Teksti Utu Förbom
Valokuva: Julie Artacho
Sophie Labelle on Quebecista, ranskankielisestä Kanadasta kotoisin oleva sarjakuvapiirtäjä ja transaktivisti. Hänet tunnetaan etenkin verkkosarjakuvastaan Assigned Male, jota hän on piirtänyt vuodesta 2014. Labelle on julkaissut myös useita lastenkirjoja ja hän on aktiivinen julkinen puhuja.
Nykyään Suomessa asuva Labelle saapuu vieraaksi Helsingin sarjakuvafestivaaleille syyskuun alussa. Sarjainfo soitti Labellelle videopuhelun.
UF: Sinusta on YouTubessa videoita, joissa puhut työstäsi ja vastaat yleisön kysymyksiin. Olet esiintyessäsi silmiinpistävän hauska ja viljelet teräviä sanaleikkejä, kuten että ”I didn’t have the full surgery to become a cartoonist”. Sama viiltävä komediallisuus on usein läsnä sarjakuvissasi. Mistä se kumpuaa?
SL: Uskon sen juontuvan ainakin osittain siitä, etten kasvaessani oikein koskaan ymmärtänyt ikätovereitani. Käytin valtavasti aikaa yrittäessäni arvioida, mitä heidän kasvojen ilmeensä tarkoittivat ja mitä he yrittivät viestiä minulle. Lopulta sarjakuvista tuli minulle tapa tutkia ihmisolentoja. Niissä kasvojen piirteitä ja ilmeitä liioitellaan, mikä auttoi minua löytämään paikkani ihmisten keskellä.
UF: Oliko sinulle tärkeää kääntää vaikeat asiat naurettaviksi tai huvittaviksi?
SL: Se oli minulle tapa selvitä siitä, etten sopinut joukkoon. Halusin keikauttaa ympäri sen tunteen, etten kuulunut mihinkään. Minua kiusattiin koulussa, koska en sopinut sukupuolistereotypioihin ja olin muutenkin outo, todellakin gender-nonconforming. Itse en ollut edes tietoinen sukupuolestani. Minä vain olin sellainen kuin olin.
Kasvu aktivistiksi
Labelle on puhunut ja luennoinut niin yliopistoissa kuin päiväkodeissakin.
UF: Outouden kokemus kasvatti sinusta kuitenkin aktivistin. Miten se tapahtui?
SL: Jotenkin vähän varkain. Minulla oli paljon transystäviä, ja halusimme muuttaa asioita ja rupesimme panemaan pystyyn mielenosoituksia ja puhetilaisuuksia. Minulle ihmisten eteen nouseminen oli luontevaa, joten minusta tuli puhuja. Ja kaikki vain tapahtui vähän kuin itsestään ilman sen suurempia suunnitelmia – huomasin muuttuneeni aktivistiksi, ja saatoin yhdistää siihen myös sarjakuvien tekemisen.
UF: Kenelle halusit osoittaa sanasi?
SL: Kouluissa oppilaat ja nuoret tajusivat, mistä puhun, mutta opettajat tai ylipäätään muut aikuiset eivät niinkään. Heihin halusin vaikuttaa.
Varsinainen yleisöni on kuitenkin aina ollut muut trans- ja queer-ihmiset. Haluan tukea transyhteisöjä ja tehdä niitä näkyviksi, sekä voimauttaa transihmisiä tekemään taidetta ja pitämään ääntä itsestään. Ihmisiä pitää rohkaista saamaan aikaan muutosta.
UF: Olet puhunut paljon myös siitä, että haluat muuttaa median transihmisiä ja etenkin transnuoria koskevaa puhetapaa.
SL: Kyllä, se on tärkeää. Mutta aivan yhtä tärkeää on viestiä transihmisille, että me olemme varteenotettava yleisö ja ansaitsemme tulla kunnolla representoiduiksi. Aivan liian usein olemme vielä pelkkä sivuhuomautus median narratiivissa. Meidät mainitaan vain, koska sen uskotaan kiinnostavan enemmistön edustajia.
UF: 2014 aloittamasi Assigned Male -verkkosarjakuvan voi nähdä hyvin informatiivisena ja jopa opettavaisena. Onko se suoraa jatkumoa aktivismillesi?
SL: Pikemminkin tarjoan siinä transihmisille voimaantumisen välineitä. Siitä koko projekti alkoi: halusin vapauttaa aktivistiystävästäni loputtomasta selitysvelvollisuudesta. Ajattelin, että alan tehdä näitä juttuja, jotta ihmiset voivat sitten antaa ne luettavaksi perheenjäsenilleen ja työkavereilleen. Jottei koko ajan tarvitsisi olla selittämässä kaikkea.
UF: Et silti osannut aavistaa, miten iso juttu Assigned Malesta tulisi. Opiskelit luokanopettajaksi ja tulevaisuus näytti selvältä.
SL: Kyllä, en todellakaan arvannut, että se muuttaisi koko elämäni. Yhtäkkiä olin lopettanut opintoni, jättänyt työni ja alkanut tehdä puhujakiertueita ja aktivismia. Ja päädyin kaiken lisäksi naimisiin Suomeen!
Missioni ei kuitenkaan ole muuttunut. Halusin ryhtyä opettajaksi, koska halusin vaikuttaa transnuorten elämään ja olosuhteisiin. Nyt teen juuri sitä työtä taiteilijana.
Vihapostia ja tukea
Netissä aktiivinen äärioikeisto on Labellen kimpussa hänen aktivisminsa vuoksi.
UF: Työsi on synnyttänyt myös suuren määrän absurdejakin reaktioita, samoin kuin suoranaista vihaa tappouhkauksia myöten. Sarjakuviesi on muun muassa väitetty saavan ”tavalliset” lapset muuttumaan translapsiksi.
SL: Kyllä. On mieletöntä, mitä ihmiset ovat keksineet työstäni sanoa. Mutta onhan se toki aika coolia tehdä niin voimallista sarjakuvaa.
Vihanpurkaukset alkoivat heti kun aloitin, ja ajattelin, että varmaan ne siitä pian laantuvat. Mutta ei. Olen tehnyt tätä nyt kuusi vuotta, ja vihaajat ovat alati kannoillani. Kesäkuussa käynnistyy Pride-kuukausi, ja samalla käynnistyy hlbtiq-taiteilijoita vastaan suunnattu kampanjointi, johon koko alt-right-liike on mobilisoitu mukaan. Tavalla tai toisella siihen on taas valmistauduttava.
UF: Miten vihan ja uhkausten kanssa voi ylipäätään oppia elämään?
SL: Opin jo hyvin varhain käyttämään sitä hyväkseni, jotta saisin enemmän aikaan. Olen sisällyttänyt sarjakuviini kuvakaappauksia vihaajien sanomisista ja tuonut sen työssäni näkyviin. Varmaan huomio on myös rohkaissut vihaajia, ja tappouhkauksia on välillä sadellut päivittäin – transsisällöntuottajaan huomio vain näyttää kohdistuvan aivan eri tavalla kuin moneen muuhun tekijään.
Onneksi minulla on kuitenkin myös niin paljon hyviä seuraajia, että vihaajien purkaukset aina myös noteerataan. Siksi saan aina myös mielettömän määrän tukea ihmisiltä, mikä on ihanaa.
UF: Onko taide aina väistämättä poliittista?
SL: Minun näkökulmastani kyllä. Olisi poliittinen kannanotto päättää, ettei aio olla poliittinen. Ei sitä siis pääse pakoon, etenkään kun on transtaiteilija, joka tekee taidetta transyleisölle. On hyvin voimakas poliittinen kannanotto, ettei työni pyytele keneltäkään anteeksi, eikä sitä ole suunnattu valtavirtayleisölle. Kenties juuri se saa vihaajani niin suunniltaan.
UF: Millaista oli ryhtyä sarjakuvataiteilijaksi ranskankielisessä Kanadassa?
SL: Siinä oli varmaan paljon samaa kuin Suomessa. Halusin aina tehdä sarjakuvaa, mutta en ikinä kuvitellut, että voisin elää sillä niin pienellä kielialueella. Minun englantini oli myös aivan hirveää silloin, kun aloitin. En olisi ikinä uskonut, että viettäisin tulevaisuudessa niin suuren osan elämästäni puhumalla englantia. Mutta minulla oli paljon ystäviä, jotka käänsivät töitäni englanniksi, ja niin siinä sitten kävi, että vastoin kaikki odotuksia sarjakuvani englanninkielinen versio muuttui viraaliksi. Nykyisin saan Facebookissa 1–2 miljoona katselukertaa viikossa.
UF: Varmasti tienaamisodotukset olivat matalalla myös siksi, että aloitit verkkosarjakuvalla.
SL: Ehdottomasti. Aloitin kuitenkin onnelliseen aikaan, sillä samalla sosiaalisen median merkitys alkoi kasvaa, ja Patreonin kaltaisista tukimekanismeista tuli minulle hyvin tärkeitä. Olin yksi ensimmäisistä transtaiteilijoista, joka tuotti sisältöä nimenomaan transyleisölle, ja se merkitsi ihmisille paljon. Siksi ihmiset ovat olleet halunneet tukea minua taloudellisesti. Olen ollut alusta saakka hyvin etuoikeutetussa asemassa.
UF: Onko tavoitteenasi myös laajemman yleisön valistaminen tai kasvattaminen?
SL: Minun on aina ollut vaikeaa tehdä jotain, joka ei ole tuntunut oikealta. Minun täytyy haluta tehdä jotain, jotta voin keskittyä siihen. Jos kyllästyn, lopetan heti. Siksi minulla on aina erilaisia tyylivaiheita ja työtapoja, ja työni saa aina erilaisia muotoja. Siksi myös sen tavoitteet vaihtelevat.
Välillä olennainen juttu voi olla myös eräänlainen valistaminen. Oma motivaationi on kuitenkin kaiken ytimessä. Jos se loppuu, myös työnteko loppuu.
UF: Liittyykö motivaatio taiteesi poliittisuuteen?
SL: Kyllä. Kammoan ajatusta, että minusta tulisi omahyväisen tyytyväinen, ja ajattelisin, että “työni täällä on tehty”. Haluan jatkuvasti muistaa, mitä olen tekemässä ja kenelle, ja reagoida yhteiskuntaan ja sen ärsykkeisiin.
Juuri nyt pohdin esimerkiksi sitä, miten reagoisin työssäni Yhdysvalloissa käynnissä oleviin mellakoihin. Koska en tee tarinallista sarjakuvaa, vaan sisällytän siihen vaikutteita päivittäisistä keskusteluista ja median raportoinnista, se olisi lopulta täysin irrelevanttia, ellei se olisi poliittista. Sen täytyy olla merkityksellistä minulle itselleni ja niille, joille sitä teen.
Julkaistu alun perin Sarjainfo-lehdessä 2/2020. Tilaa Sarjainfo täältä ja tue samalla suomalaista sarjakuvakulttuuria.
Sophie Labelle on taiteilijavieraana Helsingin sarjakuvafestivaaleilla (5.–6.9.2020) sarjakuvafestivaalit.fi