Harri Römpötti
Taas päin näköä – 12 suomalaista sarjakuvataiteilijaa
Zum Teufel
Arvio: Reetta Laitinen
Taas päin näköä on jatkoa Ville Hännisen ja Harri Römpötin Päin näköä! -teokselle (Like, 2011), joka liittyi suomalaisen sarjakuvan 100-vuotisjuhlintaan ja Kiasman laajaan taidenäyttelyyn. Uusi kirja on ainoastaan Römpötin kirjoittama, kustantaja vaihtunut Zum Teufeliin ja ”sarjakuvamainen” huutomerkki tipahtanut otsikosta pois. Sarjakuvataiteilijoita esitellään 12 kappaletta aiemman 16 sijaan. Mutta mikä muu on muuttunut yhdessätoista vuodessa suomalaisessa sarjakuvassa? Vai onko mikään?
Vierähtävät vuodet
Kummassakin kirjassa valtaosa taiteilijoista on syntynyt 1970-luvulla. Kyseessä saattaakin olla yksi suomalaisen sarjakuvan aktiivisimmista ikäpolvista – tai sitkeimmin kuvioihin jääneistä. 1970-luvulla syntyneitä määrittelevät 90-luvun lamavuodet, jolloin alalla kuin alalla meni huonosti. Ehkä varoittava esimerkki on rohkaissut kituuttelemaan sarjakuva-alalla pieninä murusina olevaa leipää syöden?
Taas päin näköä on kuitenkin siirtänyt katseensa piirun verran nuorempaan ikäpolveen ja 1980-luvulla syntyneitä onkin lähes yhtä paljon kuin seitsemänkymmenlukulaisia. Vanhin taiteilija, Leo Kuikka, on syntynyt vuonna 1971, nuorin Jenna Oldén puolestaan 1995. Ikäskaala aiemmassa teoksessa ulottui vuonna 1958 syntyneestä Jyrki Heikkisestä vuonna 1984 syntyneeseen Mari Ahokoivuun. Myös sukupuolijakauma on liikahtanut vuoden 2011 tasatilanteesta täpärästi naisvaltaiseksi.
Päin näköä! ei ole ehtinyt reilussa kymmenessä vuodessa kuitenkaan vanheta, eikä kentällä tapahtua sukupolvenvaihdosta. Suurin osa vuoden 2011 taiteilijoista toimii edelleen sarjakuvan parissa, vaikka osalla onkin ala painottunut kuvataiteen puolelle.
Heikki Rönkkö
Taidesarjakuvasta sarjakuvataiteeksi
Römpötin ja aiemmassa kirjassa myös Hännisen valitsemat sarjakuvataiteilijat ovat vahvasti visuaalisia tekijöitä, ja monella on koulutusta kuvataiteen alalla. Päin näköä! viljeli vielä termiä “taidesarjakuva”, mutta Taas päin näköä mainitsee sen vain ohimennen. Ehkä käsite on muodostumassa tarpeettomaksi? Suomalainen sarjakuva on pitkään ollut hyvin monipuolista ja omaleimaista, ja taiteilijat ovat lähteneet rohkeasti kulkemaan itseään kiinnostavia polkuja.
Taidesarjakuvan ja populäärisarjakuvan raja on ollut alun alkaenkin häilyvä, ja esimerkiksi Taas päin näköä -teoksessa esitelty JP Ahonen tekee persoonallisella tyylillään Suomenkin ulkopuolella huiman suosittua Belzebubs-strippisarjaa. Taiteellisinta osastoa edustanee Heikki Rönkkö, jonka sanattomissa sarjakuvissa leikitellään kokeellisilla kerrontatavoilla.
Sarjakuvauraan liittyy aina jonkin verran itseoppineisuutta, mikä aiemmassa teoksessa korostuikin. Monilla nykypolvien tekijöillä on kuitenkin taustallaan koulutusta kuvataiteesta tai graafisesta suunnittelusta. Esimerkiksi Lahden Muotoiluinstituutista on valmistunut useampikin sarjakuvataiteilija, Reetta Niemensivusta Petteri Tikkaseen. Toinen mainittu opinahjo on ollut Aalto-yliopisto ja Matti Hagelbergin vetämät sarjakuvan sivuaineopinnot. Hagelberg (s. 1964) esiteltiin Päin näköä! -teoksessa ja hän on oman uransa lisäksi inspiroinut myös muita sarjakuvataiteilijoita siinä määriin, että voitaisiin melkein puhua Hagelbergin koulukunnasta.
Vuoden 2011 valikoimassa oli useita Sveitsin Luzernin kansainvälisen Fumetto-kilpailun voittaneita taiteilijoita Amanda Vähämäestä Pauliina Mäkelään. Tämä juonne on yllättäen jäänyt pois ja syitä voinee miettiä. Kansainvälistä yleisöä ja käännöksiä monilta Taas päin näköä -artisteilta löytyy, mutta painotus on siirtynyt englannin- ja ranskankielisiin maihin.
Myös kansanopistot, kuten Limingan taidekoulu, puuttuvat teoksesta lähes kokonaan. Kolmas silminnähtävästi uupuva tekijä on mangan rantautuminen Suomeen 2000-luvulla. Internetiä ainoana julkaisualustana käyttäviä ei teoksesta myöskään löydy, vaikka ainakin Emmi Valveella, Emmi Niemisellä ja Jenna Oldénilla sarjakuvablogitaustaa onkin. Painetut teokset ja pienlehdet ovat varmasti olleet taiteilijat valinneelle Harri Römpötille (s. 1964) luontevampi tutustumismuoto kuin verkon syövereihin sukeltaminen.
Reetta Niemensivu
Verkoston lankoja seuraillen
Taiteilijavalikoima on monella tavalla Harri Römpötin subjektiivisen maun mukainen, mutta sellaisena toimii hyvin. Kaikki esitellyt taiteilijat ovat kiinnostavan erilaisia ja omaleimaisia, mutta otos on kuitenkin siinä määrin tiukasti kuratoitu, että teos tuntuu yhtenäiseltä ja mielekkäältä. Aihehan ei muutamaan kirjaan vielä tyhjene vaan suomalaista sarjakuvataidetta voi hyvin esitellä useammaltakin kantilta. Toimiva ratkaisu on myös edellisestä kirjasta tuttu tapa antaa tilaa artistien omille äänille. Jokainen on saanut kolme sivua vapaamuotoista sarjakuvaa ja yhden sivun puheenvuoron sarjakuvan synnystä ja omista työskentelytavoista.
Päin näköä -teoksista hahmottuu kiinnostavalla tavalla suomalaisia sarjakuvaverkostoja ja -vaikuttajia. Osa niistä on valitettavasti hävinnyt kymmenessä vuodessa. Esimerkiksi Kemin sarjakuvakilpailu ei enää vedä uusia tekijöitä alalle. Sarjakuvakustantajien katoaminen ja kirjastomäärärahojen alasajo osuvat myös kipeästi. Pauli Kallion Suuri Kurpitsa -kustantamo toimii yhtenä tärkeimmistä uuden suomalaisen sarjakuvan esittelijöistä ja Taas päin näköä -teoksenkin julkaissut Zum Teufel on vuosikymmenen aikana noussut merkittävyydessä sen rinnalle. Ongelmana on kuitenkin, että nämä kustantamot ovat yhden ihmisen takana, eikä takeita jatkuvuudesta ole.
Kaikki Taas päin näköä -kirjassa esitellyt taiteilijat ovat JP Ahonen, Juliana Hyrri, Leo Kuikka, Kaisa Leka, Reetta Niemensivu, Emmi Nieminen, Jenna Oldén, Ville Pirinen, Heikki Rönkkö, Tiitu Takalo, Petteri Tikkanen ja Emmi Valve.
JP Ahonen
Julkaistu alun perin Sarjainfo-lehdessä 3/2022. Tue suomalaista sarjakuvakulttuuria ja liity Suomen sarjakuvaseuraan, saat lehden ja jäsenetuja.