Juri Nummelin: Sarjakuvan lyhyt historia. Avain
Taiteenlajin tarina
Arvio: Tuomas Tiainen
”Kirjallisuus on osa sarjakuvaa”, lausui mielipidevaikuttaja Kivi Larmola kerran sosiaalisessa mediassa. Hykerrytti, vaikken itse aivan noin pitkälle uskaltaisikaan mennä kuin aivan ääritapauksissa. Totta on, että ihminen on aina ilmaissut itseään tarinaa kertovin kuvin, mutta sarjakuva, sellaisena kuin sen tunnemme, on leimallisesti 1900-luvun lapsi. Nollapiste ajoitetaan useimmiten vuoteen 1895 ja Richard Outcaultin sanomalehtisarjakuvaan Yellow Kid. Siitä kaikki alkoi, ja loppu on historiaa.
Niin merkityksellinen kuin Yellow Kid onkin, se ei ollut ensimmäinen sarjakuva vaan yksi etappi pitkässä matkassa. Koko tarina kerrotaan napakasti tietokirjailija Juri Nummelinin Sarjakuvan lyhyessä historiassa. Euroopasta on esimerkiksi nostettu 1000-luvun alusta peräisin oleva Bayeux’n seinävaate, 76-metrinen pistokirjontatyö, joka kuvaa vuonna 1066 tapahtunutta Englannin valloitusta ja Hastingsin taistelua. Nummelin kirjoittaa: ”Seinävaatteessa ei ole ruutujakoja, kuten nykyaikaisessa sarjakuvassa, mutta se ei haittaa tarinan ajallista ymmärtämistä.”
Sarjakuvan historia on myös painotekniikan historiaa. Kirjapainotaidon kehittyminen 1400- ja 1500-lukujen vaihteessa mahdollisti tekstien ja kuvien leviämisen laajemmin. 1700- ja 1800-luvuilla tehtiin broadsheet-nimellä kulkeneita suuria painoarkkeja, joiden kuvissa nähtiin jo puhekuplia, selittäviä kuvatekstejä ja kuvien ympärille piirrettyjä paneeleita. Broadsheeteja kutsuttiin joskus kuparileikkaustekniikkaan viittaavalla nimellä ”comic cuts”, ja litografian käyttöönoton jälkeen termi lyheni tuntemaamme muotoon ”comics”. Sarjakuvan englanninkielinen termi on siis ollut olemassa paljon ennen modernia sarjakuvaa! Eri asia on, onko lainkaan luontevaa verrata nykyaikaista sarjakuvaa vanhaan kuvankäyttöön. Joidenkin sarjakuvatutkijoiden ja -historioitsijoiden mukaan ei, Nummelin valottaa. Konteksti on ollut erilainen, sarjakuvan idea täydellistymättä.
The Yellow Kidin vuoden 1895 sijaan lähtöpiste voisi olla toinenkin. Ensimmäiseksi sarjakuvaksi, tai ainakin ensimmäiseksi sarjakuvalehdeksi, voitaisiin esimerkiksi määritellä Iso-Britanniassa vuonna 1884 lanseerattu Ally Sloper’s Half Holiday. Tai mikäli ranskalaisilta kysyttäisiin, asialla olisi ollut nimimerkki Christophen piirtämä, vuonna 1889 ensi kertaa ilmestynyt Fenouillard. Liki puoli vuosisataa aiemmin debytoineessa Punch-lehdessä taas nähtiin pilapiirrosten ohella strippisarjakuvan edeltäjiä. Ja jos itseensä Johann Wolfgang von Goetheen olisi uskominen, olisi Rodolphe Töpffer ensimmäinen. Goethe piti kuvaa ja sanaa yhdistäneen sveitsiläisen monialamiehen töitä niin käänteentekevinä, että näki tämän luoneen kokonaan uudenlaisen taidemuodon.
Sarjakuvateollisuutta ja moraalipaniikkeja
Yhtä kaikki, varsinainen sarjakuvaräjähdys tapahtui sanomalehtipainotekniikan kehityksen myötä 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Jo vuonna 1989 lopetettu Outcaultin sarjakuva sai lukuisia jäljittelijöitä, sarjakuvia, joissa seurattiin Yhdysvaltoihin emigroituneiden elämää. Näistä sarjoista huomionarvoisin lienee saksalais-amerikkalaisen Rudolph Dirksin Kissalan pojat (engl. Katzenjammer Kids). Taiteellisesti noteeratuimpia varhaisia sanomalehtisarjakuvia ovat Winsor McCayn Pikku Nemo Höyhensaarilla ja George Herrimanin Krazy Kat. Amerikkalaisen sanomalehtisarjakuvan myötä syntyvät syndikaatit, sarjakuvia levittävät yhtiöt. Sarjakuvasta tuli teollisuutta ja isoa bisnestä.
Tie oli auki. Syntyi tieteissarjakuva, länkkärit, etsivät ja fantasia; Buck Rogers, Flash Gordon, Kippari Kalle, Tarzan, Famous Funnies ja Action Comics. Ja hassut eläimet, Taliaferro, Barks, Mustanaamio, Lepakkomies ja niin edelleen. Etsikkovaiheen jälkeen seurannut kulta-aika tuotti taidetta, johon sittemmin tehtyä väistämättä verrataan. Ja on jopa hämmentävää (taas kerran) muistaa, kuinka vanhoja hahmoja esimerkiksi Tintti, Piko ja edellä mainitut supersankarit ovat. Maailma on silloin ollut meille käsittämätön, mutta moni tuolloin luotu hahmo elää edelleen muodossa tai toisessa.
Vuosisadan puolivälissä Yhdysvalloissa lietsottiin moraalipaniikkia sarjakuvien turmiollisesta vaikutuksesta lapsiin ja nuorisoon. Sarjakuva-ala ryhtyi lammasmaiseen itsesensuuriin luomalla Comics Code -säännöstön. Tulilinjalle joutui eritoten kauhu- ja sota-aiheisia lehtiä julkaissut William M. Gaines. Isältään lehtitalon perinyt kustantaja lopetti ”moraalittomat” sarjakuvajulkaisunsa mutta suurensi satiirisen Mad-lehden aikakauslehtikokoon, jota Comics Code ei siten koskenut. Lastenpsykiatri Frederic Werthamin kirjasta Seduction of the Innocent (1954) syttynyt roihu oli häpeällinen, mutta lopulta ymmärrettävä ajanjakso kylmän sodan aikaisessa Amerikassa. Yhteiskunnallisten murrosten aikaan on uutta teknologiaa helppo syyttää, Nummelin tiivistää.
Käteen sopiva tietoteos on nimensä veroinen. Sarjakuvan evoluutio (esi)historian hämäristä pirstaleiseen nykypäivään käydään läpi jouhevasti ja kiinnostavasti. Leijonanosan sivumäärästä saa luonnollisesti meille tutuin länsimainen sarjakuva sanomalehtistripeistä sarjakuvaromaaniin. Suomalaisen sarjakuvan tarina kerrotaan Professori Itikaisen tutkimusretkestä (1911) Jaiksfukin-lehteen (2016–), lopuksi kotimaisen sarjakuvakustantamisen hieman ankeaa nykytilaa avaten.
Lukuisia teoksia tehneen tietokirjailijan kieli on sujuvaa ja esitystapa selkeä. Sarjakuvaa syvällisemmin harrastavalle suuri osa on tuttua, mutta teksti herättää silti miellyttäviä muistoja, lukulistatärpeistä puhumattakaan: Tuon olin unohtanut! Tuohon pitää syventyä tarkemmin! Sarjakuvan lyhyt historia sopii mainiosti esimerkiksi peruskurssin oppimateriaaliksi tai itseopiskeluun.
Lyhyt johtopäätös: sarjakuvan monimuotoisuus ei lakkaa hämmästyttämästä.
Julkaistu aiemmin Sarjainfo-lehdessä 1/2019. Liity Suomen sarjakuvaseuraan ja tilaa Sarjainfo.