Sari Luhtanen ja Tiina Paju: Maisa ja Kaarina – Viimeinen tikki. Otava (2016)
Arvio: Johanna Rojola
Käsillä on viimeinen Maisa ja Kaarina -kokoelma-albumi. Kolmenkymmenen vuoden ajan hahmot elivät Annassa ja muualla, mutta nyt on aika kirjoittaa muuta, on käsikirjoittaja Sari Luhtanen kertonut.
Hahmot ovat olleet rakastettuja: sarjakuva-albumeja ilmestyi loppujen lopuksi rapiat kymmenkunta ja kirjoja melkein toinen mokoma. Oheistuotteitakin olen kylillä nähnyt. Tasaisen laadukas sarja on saanut melkein kaikki palkinnot, joita tällä alalla voi Suomessa saada.
Feminismi oli tapetilla myös Maisan ja Kaarinan syntyaikaan ja on toiminut yhtenä pontimena sarjan aloitettaessa. Mutta ei taida feminismikään olla enää entisensä? Tarkastellaanpa.
Huumorissa hyvä nyrkkisääntö on, että ei pidä potkia alaspäin. Isolevikkisen naistenlehden sivu on aika näkyvä paikka ja se on sitä valtaa. Jollei muuta niin sananvaltaa, valtaa saada sanoa ja tulla kuulluksi. Huumori on hyvä ase. Mille Maisassa ja Kaarinassa sitten nauretaan?
Sarja on varsin tyypillinen hahmovetoinen strippisarjakuva. Vitseissä toistuu pakostakin sama kaava ihan jo lajityypin ja muodon sanelemista rajoituksista johtuen. Jutut ovat poikkeuksetta dialogivetoisia.
Hahmot on tyypitelty toisistaan selkeästi erilaisiksi – huumorikirjoittamisen peruskikka sekin, mutta toimiva. Huumorin kärki on hahmoissa itsessään, heidän luonteenpiirteissään ja siitä kumpuavassa koheltamisessa, joka toistuu aina samankaltaisena niin kuin arkikin. Se on varmaan lukijakunnastakin tunnistettavaa: naisten huumoria tutkittaessa on havaittu, että naiset useinkin nauravat itselleen ennemmin kuin vaikkapa kertovat vitsejä.
Piirtäjän homma on kuvittaa hahmot niissä puitteissa, mitä sanailulta jää tilaa. Tämän homman Tiina Paju hoitaa tasaisen varmasti kotiin. Piirrosjälki on alusta saakka ollut mainosmaisen sujuvaa. Hahmot on tunnistettavasti tyypitelty toisistaan erottuviksi ja kuvakerronta on rytmiltään just eikä melkein. Ympäristöäkin näytetään tunnelman luomiseksi juuri sopivasti. Ikään kuin tilannekomedian maailmassa siis liikutaan. Albumimitta syö vähän juttujen terävyyttä. Ovathan fasupalatkin herkullisempia, jos ei ahmaise koko pussillista kerralla.
Maisan ja Kaarinan maailmassa keskiössä on näiden kahden erilaisen naisen vankkumaton ystävyys ja hyväksyntä. Miehiä ja lapsia on olemassa vain puheissa: he eivät keskeytä ikävästi jutustelua. Kyseessä on siis eräänlainen separatistinen turvallinen tila? Toisaalta lukemattomia miehenmetsästysjuttuja lukiessa ei voi välttyä ajatukselta, että nämä vitsithän ovat… seksistisiä?
Onko huumori pönkittävää vai rakenteita purkavaa? Kyllä tästä varmaan valkoinen keskiluokkainen cis-heteronainen löytää samaistumispintaa, sen hetken hengähdyksen ja hörähdyksen, mihin naistenlehti on omiaan ja mihin tarpeeseen niitä luetaan. Ei se väärin ole, vaikka itse kernaasti näen muutakin.
Maailmaan jää nyt kyllä Maisan ja Kaarinan muotoinen aukko. Yhdessäkään suomalaisessa naistenlehdessä ei taida enää ilmestyä kotimaista sarjakuvaa? Sellaiselle olisi kyllä tilausta. Lukijatutkimusten perusteella naistenlehtien lukijat tuntuvat vierastavan sarjakuvaa tai ainakin mielikuvaa siitä, mutta ei ajatuksen toteuttaminen ole mahdotonta.
Esikuvien puutteessa inspiraatiota kannattaa hakea vähän kauempaa. Sarjakuva voisikin näyttää siltä kuin ranskalaiset muotimisut Margaux Motinin tai Penelope Bagieun piirtämänä. Suomalaisista tulee mieleen hulvaton saippuasarjoja ja surrealismia risteyttävä Riitta Uusitalo tai miksei Milla Paloniemikin hyvänä päivänä. Nuorempien naisten lehtiin mahtuisi vallan mainiosti Ellen Ekmanin Lilla Berlinin kaltainen sarjakuva.
Tai sitten. Suomessa on ollut pysyvää sarjakuvakoulutusta pian parinkymmenen vuoden ajan. Koko sen ajan opiskelijoiden enemmistö on ollut naisia, ja heidän määränsä on vain lisääntynyt koko ajan. Naisten sarjakuvat jäävät kuitenkin blogeihin ja omakustanteisiin.
Arvostetun kustannussopimuksen saamista edesauttaisi varmasti, jos olisi jo lukijakuntaa ja tunnettuutta säännöllisen lehtijulkaisun kautta. Ja saahan lehtijulkaisusta rahaakin. Sopimusten kanssa vaan pitää muistaa olla tarkkana, etteivät potentiaaliset mehukkaat franchising-tulot jää saamatta. Printtijulkaisulla lienee edelleen prestiisiä pönäköiden portinvartijoiden suuntaan, joten palkkioiden pienuutta voinee kompensoida apurahoilla.
Toisaalta naistenlehtisarjakuvan tekeminen vaatisi ehkä sellaista huoletonta porvarillista kepeyttä, jota nykypäivän nuorilla prekaareilla taiteilijanaluilla ei pääosin ole? Sarjakuvablogien yleisimpiä aiheita kun tuntuvat olevan erilaiset mielenterveysongelmat. Se heijastelee varmasti nykynuorten todellisuutta eriarvoistumisen keskellä. Lukijamääristä näkee, että näille sarjakuville on tilausta, mutta meikkimainoksia niillä on hankala myydä.
Siis vaikkapa Vaeltava paiserutto, Nyt loppu kerruu tai Nurkissa -blogit, tässä on tilaisuutenne! Piirtämistaidosta se ei ainakaan jää kiinni.
Teksti on aiemmin julkaistu Sarjainfo-lehdessä 2/2016. Samassa numerossa on myös Pajun ja Luhtasen haastattelu sarjasta. Tilaa Sarjainfo kotiisi täältä.