Nyörien, helmien, nappien, vetoketjujen ja kankaiden hyödyntäminen sekä erilaiset ompelutekniikat tuovat sarjakuvailmaisuun uusia tasoja sekä sarjakuvalle uusia tekijöitä ja lukijoita. Taiteilijoista Hanneriina Moisseinen ja Gareth Brookes ovat vieraina myös Helsingin sarjakuvafestivaaleilla (31.8.–1.9.2024 Kaapelitehtaalla).
Teksti: Hanna Väätäinen
Hanneriina Moisseinen: “Liinatie”. Kuva: Suomen käsityön museo.
Sarjakuvan kentälle on 2010- ja 2020-luvuilla syntynyt toimintaa ja teoksia, joissa käytetään tekstiilejä. Teokset ovat kantaaottavia monin eri tavoin. Mitä tekstiilisarjakuva on, ja kuinka sen tekijät kuvailevat aiheitaan ja käyttämiään tekniikoita? Kuinka tekstiilisarjakuvassa kerrotaan liikkeestä, ja miten teosten kolmiulotteisuus liittyy tähän?
Kun haastattelen Hanneriina Moisseista hänen Suomen käsityön museossa huhtikuussa avautuneesta näyttelystään Ommeltuja sarjakuvia, Moisseinen kertoo muiston 2000-luvun alusta. Hän oli käyttänyt huopaa erään veistoksensa jalustassa opiskellessaan Tampereen ammattikorkeakoulun taiteen ja viestinnän osastolla 2000-luvun taitteessa ja jäänyt pitkäksi aikaa miettimään erään opettajan kommenttia. “Varo vaan, ettei tästä tule mitään tekstiilitaidetta.”
Moisseinen kertoo alkaneensa pohtia, mikä teki materiaalista niin latautuneen. Hän sanoo ymmärtäneensä myöhemmin, että ehkä kyse oli huovan koodautumisesta feminiiniseksi ja että varoitukseen tekstiilitaiteesta piiloutui sisäistettyä naisvihaa. Tekstiili materiaalina kytkeytyi 2000-luvun alun kuvataidekontekstissa maskuliinista kuvanveistoa alempiarvoiseen käsityöperinteeseen.
Tekstiilien käyttö sarjakuvassa kytkeytyy käsityöaktivismin suosioon 2000-luvun kahden ensimmäisen vuosikymmenen aikana. Anna Nordenstam ja Margareta Wallin Wictorin ovat tutkineet ruotsalaisten feminististen sarjakuvataiteilijoiden Åsa Schagerström (entinen nimi Grennvall), Lotta Sjöbergin ja Sara Granérin tuotantoa juuri käsityöaktivismin kontekstissa. Johdantona tekstiilisarjakuvan tarkastelulleni katson seuraavassa kahta Schegerströmin 2000-luvulla ilmestyneen kirjan kantta liikkeen näkökulmasta.
Näissä kansissa naiset ovat liikkeessä ja miehet paikoillaan. Det är inte värst sådär i början -teoksen (julkaistu nimellä Åsa Grennvall, Optimal Press, 2003) kannessa sekä kirjan nimi että kaksi ihmishahmoa on tehty ristipistoin aidakankaalle. Mies seisoo kädet vyötäröllä, kun taas nainen liikkuu. Hän on levittänyt kädet vartalon sivuille tanssia muistuttavaan asentoon, ylävartalo on kiertynyt oikealle, ja hameen helma aaltoilee ikään kuin hahmo olisi juuri pyörähtänyt paikoillaan.
Svinet-teoksen(Galago, 2007) kannessa neljä naista on kerääntynyt hoivaamaan makuulla olevaa miestä. Yksi naisista levittää miehen päälle peittoa. Naisten liike on hidasta, mutta liikkeen vaikutelmaa kuvassa voimistaa Schageströmin käyttämä kirjontatekniikka. Pistot on tehty etu, laaka- ja tikkipistoin niin, ettei pohjakangasta ole jätetty näkyviin. Koko kuva on väritetty pistojen muodostamilla viivoilla.
Nordenstam ja Wallin Wictorin toteavat, että niin Schagerströmin, Sjöbergin kuin myös Granérin teoksissa käsityötekniikoiden käyttö tuo sarjakuviin usein huumoria ja pehmeyttä, mikä keventää raskaiden, naisen asemaa ja kokemuksia käsittelevien aiheiden käsittelyä. Myös belgialainen Aurélie William Levaux ja espanjalainen Bea Lema käyttävät kirjontaa feministisessä sarjakuvataiteessaan.
Kantaaottava tekstiilisarjakuva
Moisseinen toteaa, että käsityöaktivismiin liitetty pehmeyden ja radikaaliuden yhdistelmä kiteyttää jotain myös hänen omasta työstään. Tabujen ja häpeällisinä pidettyjen vaikeiden aiheiden käsittely voi tapahtua hyppimättä albumin lukijan tai näyttelyn katsojan silmille.
Jyväskylässä on esillä Moisseisen ja runoilija Sanna Karlströmin yhteisteos “Alku”(2024-). Se on liikkeen kannalta kiinnostava. Näyttelyinstallaatio on myöhemmin julkaistavan kirjan alkua ja käsittelee hedelmöittymistä ja munasolun matkaa ovulaatiosta implantaatioon. Moisseinen kertoo, että tarina nojaa viimeisimpään tutkimustietoon siitä, kuinka aktiivinen munasolu valitsee sen siittiön, joka on sille mahdollisimman sopiva, ja miten munasolu tämän valinnan jälkeen toimii.
– Siitä tulee mieleen diskopallo, Moisseinen tarkentaa ja lainaa Karlstömin tekstiä: “Kun munasolu on hedelmöittynyt, siinä oleva sinkki alkaa heti kipinöidä sinisenä. Välähtelevä ilotulitus kestää kaksi tuntia, kun se räjäyttää liian sinkin itsestään ja sulkee muut siittiöt ulkopuolelleen”.
Moisseisen ja Karlströmin teos ottaa kantaa tiedon esittämiseen tieteessä. Käsityksemme hedelmöittymisestä on aivan viime aikoina muuttunut näkökulman laajenemisen myötä. Tarkastelun fokusoiminen munasoluun tuottaa eri tarinan kuin huomion rajaaminen siittiöön.
Hanneriina Moisseinen ja Sanna Karlström: “Alku,” yksityiskohta. Kuva: Suomen käsityön museo / Anneli Hemmilä-Nurmi.
Sarjakuvan saavutettavuuden, kuvan ääreen pysähtymisen ja kuvanlukutaidon puolesta taas puhuvat Raili Kantolan ja Nina Lappalaisen teokset Tähti (2017) ja Helistin (2024). Lappalaisen käsikirjoittamat lapsille suunnatut sarjakuvat muodostuvat Kantolan ompelemista tekstiilitauluista, jotka Marko Lappalainen on kuvannut kirjoja varten. Tähti on tarina meritähden matkasta akvaarioon ja sieltä takaisin mereen. Helistin kertoo lapsen kyvystä nähdä löytämänsä rikkoontunut lelu aarteena.
Lappalainen kertoo, että Helistimessä tekstiä on vähän, ja Tähti on tekstitön, jotta eri ikäiset ja eri lähtökohdista olevat ihmiset pystyvät lukemaan tarinan. Lappalainen ajattelee, että tekstittömän sarjakuvan kohdalla lukijalla on vielä isompi tulkinnanvapaus kuin tekstillä varustetun sarjakuvan äärellä.
– Jokainen voi lukea oman kokemuspohjansa läpi ja pystyy löytämään ne asiat, jotka itseä koskettaa. Paljeteilla tai helmillä saa tuotua kuvaan tunnelmaa, johon katsoja voi tarttua.
Lappalainen toivoo, että ihmiset antaisivat itselleen mahdollisuuden pysähtyä lukemaan kuvia. Lukutaito nimittäin kehittyy kuvista keskustelemalla, mikä on kuvatulvan selaamisen keskellä yhä tärkeämpää. Kantola kertoo, että jo kaksivuotias lapsi pystyy lukemaan Helistimen tarinan ja ymmärtämään, mitä siinä tapahtuu.
Raili Kantolan ja Nina Lappalaisen Helistin-teoksessa puhumaton, mutta ilmeikäs helistin lentää vaunuista pimeänä syysaamuna ja putoaa helisten katuun. Syksy ehtii muuttua talveksi ja talvi kevääksi, ennen kuin toinen lapsi sattumalta löytää rikkoontuneen helistimen. Isoäiti oivaltaa löydön merkityksen lapselle. Kuva: Marko Lappalainen.
Moisseinen muistuttaa, että kyky kirjoa ja lukea kirjontaa on mahdollistanut omasta elämästä kertomisen monille luku- ja kirjoitustaidottomillekin naisille.
– ”Kirjuttaa” oli verbi sille, kun Karjalassa kirjottiin etupistokirjonnalla kuvioita käspaikkoihin, kertoo Moisseinen puhuessaan Isä-teokseen (Huuda Huuda, 2013) kirjomistaan ruuduista. Hän tarkentaa, että luku- ja kirjoitustaidoton nainen saattoi kirjoa koko elämäntarinansa liinoihin.
Tekijän liike on mukana teoksessa
Moisseinen ajattelee, että ommellen tehdyt sarjakuvat eivät jää etäisiksi, koska niitä on tekovaiheessa kosketeltu eri tavalla kuin piirrettyä sarjakuvaa.
– Teoksessa on joku konkreettinen kosketus. Siihen tarttuu jotain siitä tekijästä, että se käsin koskettaa ja pistelee.
Tämä tekstiilitöihin jäävä kosketuksen tuntu erottaa tekstiilisarjakuvan piirretystä sarjakuvasta.
– Ompelemalla tekeminen on vastaisku digiajalle. Se on niin hidasta, hankalaa ja vanhanaikaista, pohtii Moisseinen.
Ommeltuja sarjakuvia -näyttelyssä on mukana myös Moisseisen ja näytelmäkirjailija-dramaturgi E. L. Karhun yhteisteos “Ajan rajalla”. Se on kokeellinen näytelmä, johon Moisseinen on ommellut abstraktit kuvat. Teos kertoo henkilön putoamisesta ajan ja paikan ulkopuolelle. Moisseinen on käyttänyt jaetun todellisuuden ja sen ulkopuolen välisen rajan kuvaamiseen esimerkiksi revenneitä pyyheliinoja, häämekon osia ja vetoketjuja.
Henkilön juuri ollessa putoamassa pois ajasta ja paikasta vetoketjujen muodostamista haavoista näkyy tämä toinen outo todellisuus. Henkilön silmä pullottaa sulkeutumaisillaan olevan vetoketjun hakasten välistä. Kuvassa on mustia Moisseisen itse värjäämiä pitsejä, “mustaa mustalla monessa kerroksessa”. Vetoketjuin tehtyjen repeämien takana pilkottaa akryylitimantteja.
Vaikka kuva vaikuttaa staattiselta, siinä on liikettä. Henkilö loittonee katsojasta imeytyessään jonnekin ulottumattomiin. Kuvassa hän “roikkuu” pelkän yhden silmän varassa vielä siinä jaetussa todellisuudessa, josta lukija kuvaa katsoo. Vaikka kyse on henkilön kannalta tuskallisesta hetkestä, ajatus tekijän käsistä kiinnittämässä pitsikerroksia päällekkäin ja nuken silmää vetoketjun väliin tuo katsomiskokemukseen iloa, joka liittyy materiaaleja koskevaan oivaltamiseen.
Hanneriina Moisseinen ja E. L. Karhu: “Ajan rajalla”, yksityiskohta. Kuva: Hanna Koikkalainen.
Tekstiilisarjakuvan jatkumoa Kemissä
Sarjakuvaa on tehty tekstiileistä jo 1900-luvun puolella. Kemin kulttuurikeskuksen ulkoseinään ripustettiin vuoden 1986 syksyllä yhdeksän metriä korkea ja viisi metriä leveä aplikoitu sarjakuva, jonka oli suunnitellut Keijo Ahlqvist (1955–2022) Palveluksessanne-lehdessä (5/1985) ilmestyneen ”Kemistit”-sarjakuvansa pohjalta.
Sarjakuvaa kutsuttiin kahdessa lehtijutussa (Pohjolan Sanomat ja Lapin Kansa 25.9.1986) “Rättisarjakuvaksi”ja siitä oli myös kuva molempien artikkelien yhteydessä. Teos liittyi kaksipäiväisiin Kemin sarjakuvapäiviin. Työn tekstiiliasun oli suunnitellut Aino Kajaniemi ja sen oli Kemin työtuvalla ommellut Anja Morottaja. Aplikoitu sarjakuva oli esillä Kemin kulttuurikeskuksen pääoven yläpuolella kolme viikkoa.
Sarjakuvassa on kaksi ruutua ja sen lukusuunta on ylhäältä alas. Ylemmässä, mustavalkoisessa, ruudussa Kemin kaupungintalon tornista lähtevästä puhekuplassa lukee: “Sanotaan, että kemiläiset ovat avarakatseisia. Vilkaisu kaupungintalon valomastosta riittänee todistamaan väitteen oikeaksi.”
Alla olevassa monivärisessä ruudussa näkyy tornista avautuva maisema. Vasta useamman lukukerran jälkeen huomaan, että maisema on kuvattu niin kuin tornista näkisi koko maailman ympäri. Kuvassa tapahtuva liike on niin suuri, että pystyn ottamaan sen haltuun vasta useamman lukemiskerran jälkeen.
Kemin kulttuurikeskuksen ulkoseinässä oli esillä suurikokoinen aplikoitu sarjakuva vuonna 1986. Kuva: Keijo Ahlqvist.
Haastattelen Raili Kantolaa vuoden 2024 maaliskuussa Kemin kulttuurikeskuksen aulagalleriassa, jonne Helistimen originaalit on ripustettu esille. Puhumme teoksen lisäksi tekstiilisarjakuvaa koskevan ymmärryksen lisääntymisestä. Kantola muistelee, että Tähden ilmestyttyä Otso Höglund kirjoitti siitä Pienet lehdet -palstallaan (Sarjainfo 4/2017). Kantolaa harmittaa se, että muuten positiivinen pikkujuttu sisälsi virheellisen oletuksen, joka on jäänyt korjaamatta. Höglund kirjoitti, että ruutujen originaalit on tehty “tekstiileistä aplikoimalla ja ilmeisesti taittovaiheessa niihin on lisätty muutakin kuvamateriaalia kollaasiksi.”
– Että ei kylläkään ollut niin päin, Kantola puuskahtaa.
Kaikki Kantolan tekstiilitauluissa olevat yksityiskohdat on ommeltu käsin tai ompelukoneella. Hahmot ja kuviot on aplikoitu eli ommeltu päällikeompelua käyttäen. Monivaiheinen tekniikka on hidas ja vaativa. Erityisen hyvää ompelutaitoa vaaditaan ruutujen reunojen ja kulmien kohdalla, jotta niistä tulee oikean muotoisia, eikä ruutu näytä epäsymmetriseltä tai vinolta.
Kantola selventää, että ensimmäisessä vaiheessa kootaan taustamaisema erilaisista kankaista ja silitetään se liimavanulle. Alle asetetaan kova markiisikangas. Näiden kolmen kerroksen päälle tehdään itse aplikointi ja mahdolliset kirjonnat. Niiden valmistuttua tekstiilitaululle tehdään vielä tausta, johon kiinnitetään ripustus. Tämän jälkeen valmistetaan kuvan reunat.
Helistimessä Kantola on käyttänyt tikkauksia liikkeen ja äänen kuvaamiseen. Alku- ja keskiosassa nämä tikkaukset ovat esimerkiksi sadepisaroiden liikettä kohti maata ja helistimen lentorataa ilmassa, kun hahmoa viskotaan eri suuntiin. Vesisade on syntynyt kiiltävällä hopean värisellä langalla ja lumisade kapealla valkoisella pitsinauhalla.
Raili Kantola Kemin kulttuurikeskuksen aulagalleriassa maaliskuussa 2024. Taustalla näkyy Kantolan tekstiilitauluina toteuttamia Helistimen sarjakuvaoriginaaleja. Kuva: Hanna Väätäinen.
Monta kolmiulotteisuutta
Ommelluissa sarjakuvissa on useammanlaista kolmiulotteisuutta. Ensinnäkin kuviin voidaan sommitella perspektiivi. Helistimen alkupuolella esimerkiksi lastenvaunuja työntävä aikuinen loittonee kuvan etualalla maassa makaavasta helistimestä.
Toisenlainen kolmiulotteisuus syntyy itse tekniikasta ja materiaaleista. Kantola kertoo, että Helistimen lumikinosten ja pilvien alle on lisätty yksi tai useampi kerros vanua. Kerroksia lisäämällä toivotusta kohdasta on mahdollista tehdä pulleampi kuin sitä ympäröivistä kuvan alueista. Myös helistimen hahmon pään alla on vähintään yksi ylimääräinen vanukerros. Pään ympärillä oleva pitsi tuo hahmoa lisää ulos kuvasta, sillä se on ommeltu kiinni vain toisesta reunasta. Kun helistin jää auton alle, musta autonrengas vyöryy mustasta taustasta esiin. Sen mustat ääriviivat ja urat erottuvat kolmiulotteisina saman värisestä taustasta.
Teosten valokuvaaja Marko Lappalainen kertoo lisäksi vielä siitä kolmiulotteisuudesta, joka tulee esiin vasta tekstiilisarjakuvan valokuvauksen yhteydessä. Albumissa jokaisen ruudun vasemmassa reunassa ja alareunassa näkyy pieni varjo. Marko Lappalainen kertoo, että hän kuvasi taulut aurinkoisena kesäpäivänä ulkona, ja kuvienkäsittelyvaiheessa varjot jätettiin tahallaan kuvien reunoihin.
– Halusimme korostaa sitä, että ruutu on oikeasti kolmiulotteinen esine. Emme halunneet tehdä siitä tasaista ja kaksiulotteista.
Varjo tuokin kuvaan yhden kolmiulotteisuuden lisää. Marko Lappalainen korostaa, ettei ole mitään järkeä yrittää päästä “normaaliin” kaksiulotteiseen vaikutelmaan “epänormaaleilla” kolmiulotteisilla välineillä, vaan kuvan ominaisluonteen voi antaa näkyä lopputuloksessa.
Kolmiulotteisuuden ilmeneminen sommiteltuna perspektiivinä, taulujen pinnanmuotoina ja valaistuksen esiin tuomina tekstiilitaulujen varjoina on syvyysvaikutelman monipuolisuutta tekstiilisarjakuvassa ja sellaisena tärkeä osa myös Helistimen tunnelmaa.
Tekstiilisarjakuvan kolmiulotteisuutta voidaan painottaa myös näyttelyripustuksella. Kirjaansa Isä Moisseinen ompeli ruutuja valkoisille ja mustille liinoille, käspaikoille. Suomen käsityön museon näyttelyssä Jyväskylässä ne ovat esillä “Liinatie”-nimisenä teoksena.
Liinat on ripustettu tankoihin, jotka ovat hieman irti seinästä. Jokainen käspaikka riippuu tangolla keskeltä taitettuna niin, että takana roikkuu yhtä pitkä pätkä liinaa kuin etupuolella. Teoksesta on saatu kolmiulotteinen ja ilmava ripustuksella ja valaistuksella. Liinojen pitsireunojen varjot heijastuvat hiukan suurentuneina niiden takana olevalle seinälle. Liinat ja niiden varjot aaltoilevat aavistuksen salissa olevan ilmastoinnin vaikutuksesta.
Liikkeen näkökulmasta huomio kiinnittyy valkoisille liinoille kirjottuihin saariteemaisiin ruutuihin, jotka Isässä sijoittuvat tarinan loppupuolelle “Etäisyys”-nimiseen osaan. Saarta ympäröivän järven liike on kirjailtu niin, että katse jää liikkumaan edestakaisin aaltojen muodostamaan tekstuuriin, ja lukemisen rytmi hidastuu.
Moisseinen sanoo, ettei ommeltuja kuvia pysty toistamaan sellaisinaan kirjassa. Töiden intensiivisyys näyttelyssä on sitä, että teokset ovat voimakkaampia, erikoisempia ja yllättävämpiä livenä nähtyinä kuin kirjan sivuilla.
– Haluan tehdä sekä näyttelyjä että kirjoja näistä, toteaa Moisseinen.
– Kirjassa työt ovat ikään kuin sumuverhon takana.
Voidakseen lukea näyttelyyn esille asetetun sarjakuvan katsojan on liikuttava tilassa. Teoksen muoto ja ripustus vaikuttavat tämän liikkeen laatuun ja suuntaan.
Liike tekstiilisarjakuvan aiheena
Pidin vuoden 2023 loppukesällä ja alkusyksyllä Turun sarjakuvafestivaaleihin liittyvän kurssin, jolla tehtiin sarjakuva vaatteeseen. Tuolla Pukeudutaan sarjakuvaan -nimisellä kurssilla valmistui kuusi sarjakuvaa ja ne olivat esillä Turun kaupungin pääkirjastossa festivaalipäivänä 14.10.2023. Heini Turpeinen teki tanssiaiheisen teoksen, jonka ruudut hän ompeli vanhojen takkien takakappaleisiin. Takkeihin sai koskea ja niiden järjestystä sai vaihtaa. Teoksen yhteydessä katsojaa neuvottiin seuraavalla infotekstillä: “Takkien kuvat tanssivat musiikkisi tahtiin.”
Tein näyttelyyn sarjakuvan virkattuun ja ommeltuun mekkoon. Mustalle vuorikankaalle käsin valkoisella langalla kirjaillut ruudut oli sommiteltu mekkoon niin, että ne pystyi lukemaan vain kulkemalla mekon ympäri. Teos oli nimeltään “Vapaan käden geometria”, sillä olin saanut inspiraation steinerkoululaisten geometriaharjoituksista. Tarinassa kuusi sisäkkäin järjestynyttä ympyrää alkaa litistyä, kunnes paikalle lentävät linnut kantavat osan niistä pois ja loput lähtevät valumaan helmaa pitkin kohti maata.
Gareth Brookesin The Dancing Plaguen päähenkilö Mary kokee elämänsä eri vaiheissa erilaisia hallusinaatioita. Lapsena hän näkee katujen peittyvän kotitalonsa ympärillä Jeesuksen itkemään vereen. Jeesus ilmestyy Marylle myös tämän paettuaan väkivaltaista isäänsä veden alle. Aikuisena Mary näkee paholaisia ja enkeleitä joutuessaan tanssimanian valtaan.
Yksi esimerkki liikkeestä tekstiilisarjakuvan aiheena on englantilaisen, Helsingin sarjakuvafestivaaleille vieraaksi saapuvan Gareth Brookesin kirja The Dancing Plague (Self Made Hero, 2021). Sen aiheena on vuonna 1518 Strasburgissa tapahtunut tanssimania, tapahtuma, jossa tavalliset ihmiset valtasi pakonomainen tarve tanssia fyysiseen romahtamiseen ja joskus jopa menehtymiseen asti. Brookes on käyttänyt teoksessa pyrografiaa (polttopiirustusta) ja kirjontaa. Brookes tarkentaa sähköpostitse minulle, että kirjonta ja pyrografia on tehty erikseen ja liitetty yhteen kollaasiksi kuvankäsittelyvaiheessa.
Tanssikuviin Brookes on hakenut inspiraatiota muun muassa keskiajalla tehdyistä maalauksista. Kirjontaa on käytetty päähenkilö Maryn mystisten näkyjen kuvaamiseen. Hallusinaatioissa ilmestyneet paholaishahmot Brookes on kirjaillut kirkkaan värisillä langoilla, jotta ne erottuvat muusta kuvakerronnasta. Brookes kirjoittaa Broken Frontier -sivustolla julkaistussa artikkelissaan, että juuri värit tekevät paholaisten ilmestymisestä eloisan ja muista kirjan tapahtumista erottuvan hetken.
Gareth Brookes ja Hanneriina Moisseinen esiintyvät yhteishaastattelussa 31.8.–1.9. Kaapelitehtaalla pidettävillä Helsingin sarjakuvafestivaaleilla. Kantolan ja Lappalaisen Helistimen voi nähdä Oulunsalon kirjastossa vuoden 2024 marraskuussa Oulun sarjakuvafestivaalien aikaan.
Julkaistu alun perin Sarjainfo-lehdessä 2/2024. Tue suomalaista sarjakuvaa ja tilaa Sarjainfo liittymällä Suomen sarjakuvaseuraan.
Lähteet:
Brookes, Gareth. 2021. The Dancing Plague. SelfMadeHero.
Brookes, Gareth. 2021. Inside Look: The Dancing Plague – Gareth Brookes on the Pyrographical and Embroidered Process Behind His SelfMadeHero Graphic Novel. Broken Frontier. Luettavissa osoitteessa https://www.brokenfrontier.com/dancing-plague-gareth-brookes-selfmadehero-inside-look/ (haettu 20.4.2024).
Grennvall, Åsa. 2003. Det är inte värst sådär i början. Optimal Press.
Grennvall, Åsa. 2007. Svinet. Galago.
Höglund, Otso. Pienet lehdet. Sarjainfo 4/2017.
Kantola, Raili ja Lappalainen, Nina. 2017. Tähti. Valokuvat Marko Lappalainen.
Kantola, Raili ja Lappalainen, Nina. 2024. Helistin. Valokuvat Marko Lappalainen.
Moisseinen, Hanneriina. 2013. Isä. Huuda Huuda.
Nordenstam, A., & Wictorin, M. W. (2022). Comics craftivism: embroidery in contemporary Swedish feminist comics. Journal of Graphic Novels and Comics, 13(2), 174–192. Luettavissa osoitteessa https://doi.org/10.1080/21504857.2020.1870152 (haettu 1.5.2024).
Sarjakuva nousi jo Kemin katukuvaan. Lapin Kansa 25.9.1986.
Katse sarjakuvan käsikirjoitukseen. Kemin sarjakuvapäivistä yhä kansainvälisemmät. Pohjolan Sanomat 25.9.1986.